Viime juhannuksena koin elämäni järkytyksen, kun pitkäaikainen parisuhteeni päättyi yllättäen. Siis yllättäen minulle: minut jätettiin. Otin asian raskaasti, kuten kuka tahansa nuorehko muka-elämää-kokenut taliaivo, ja kunnon marttyyrin lailla päätin kärsiä oikein kunnolla. Surin kuukausia tulevaisuuteni kuolemaa. Lokakuussa siirryin hurjasteluvaiheeseen: kokeilin ranskalaista rakastajaa (ei hyvä) ja juhlin oikein kunnolla. Lopputulos oli sekava epätasapainotila, jossa sekä kehoni että mieleni huojuivat kuin teini-ikäinen laivan diskossa. En pysynyt enää pystyssä.
Häädettyäni ranskalaisrakastajan pois nurkistani huomasin ensin muutaman pienen näppylän kaulallani. Luettuani erinäisiltä sivustoilta kaiken sukupuolitaudeista (aina HIV:n primääri-infektion oireista kuppaan asti) olin vakuuttunut kantavani kaikkia sairauksia. Ajattelin, että onpa maailma julma: ensin jätetään ja sitten tuomitaan vielä kuolemaankin! Ihottumani alkoi muuntua näkyvämmäksi päivä päivältä. Muutaman viikon kuluttua kävin rauhoittumassa sukupuolitautitesteissä ihottumani hakiessa selkeämpää muotoa. Vasta marraskuussa vihdoin tunnistin tutun läiskän vatsallani. Lähisukulaiseni oli sairastanut ihotautia nimeltä psoriasis koko elämäni ajan. Tiesin toki, että tauti on jossain määrin perinnöllinen.
Luin kaiken kyseisestä ihokupasta ja päivittelyn ystävilleni epämääräistä pilkullista olotilaani. Olihan se hauskaa, haha. Todellisuudessa olin aivan kauhuissani, sillä kaikki omissa silmissäni kauneimmat kehoni alueet olivat kauttaaltaan pilkkujen peitossa. Samaan aikaan tutustuin yhä nopeaan tahtiin uusiin ihmisiin, ja pelkäsin sekä piileviä sukupuolitauteja että omaa kuvottavuuttani.
En uskaltanut mennä lääkäriin. Pelkäsin tuomiota. Vietin enemmän ja enemmän aikaa tupakoiden ja juhlien silmittömästi (kaulasta varpaisiin asti vaatteisiin verhottuna). Tutustuin ihmisiin, olin rehellinen kaikille. Osa kauhistui hyppykuppani värikkäästä ulkoasusta (kännissä on niin mukava esitellä ihosairauttaan kaikille), mutta muutama tärkeä ihminen jaksoi kuunnella ja jopa tutustua syvemmin. Ihastuin tulisesti, monta kertaa.
Lopulta sain lääkäriltä diagnoosin: minulla oli puhjennut täpläpsoriasis. Todennäköisin laukaisija oli stressi, jota minun tulisikin välttää jatkossa. "Helpommin sanottu kuin tehty" totesin lääkärille mukahauskasti, vaikka siis todellisuudessa olin aivan kauhuissani moisesta kommentista. Älä stressaa! Sehän on sama kuin sanoisi lapselle älä kasva! En minä päätä tuollaisista asioista elämässäni.
Kaikista suurin shokkitekijä kokonaisuudessa kuitenkin oli psoriasiksen hoitoon saamani lääkitys: retinoidilääke Neotigason, jonka vaikuttava aine on asitretiini. Lääkekuurin aikana on suositeltavaa välttää alkoholia, ja raskaaksi tuleminen on ehdottamasti kielettyä hoidon aikana, sekä kaksi vuotta hoidon päättymisen jälkeen. Mahtavaa, kerrassaan mahtavaa. Kuinka nuori, sosiaalinen juuri eronnut SUOMALAINEN nainen voi pysyä erossa alkoholista kokonaiset viisi kuukautta? Miten ihmeessä lääkkeitä muutenkin kammoksuva erittäin sukukypsässä iässä oleva nuori voi edes saada moisen reseptin? Sikiövaurioiden riski on suuri ja lääkekuurin jälkeen suositellaan kaksinkertaista ehkäisyä jopa kahdeksi vuodeksi. Tiettyjen hormonaaliehkäisyvalmisteiden teho laskee kuurin aikana merkittävästi.
Imin taas lisää tietoa tästä tutusta sairaudesta - oireita pahentavat runsas alkoholin käyttö, tupakointi, ylipaino sekä puutteellinen ruokavalio. Tauti itsessään ei koskaan parane puhjettuaan, mutta oireet voivat hävitä oikealla lääkityksellä ja elämäntapamuutoksella. Mietin, olenko todella alkoholin suurkuluttuja (Alkon mukaan kyllä), tupakoinko liikaa (lähes joka päivä vähän, ja kännissä kuin korsteeni), olenko ylipainoinen ja onko ruokavalioni kattava (ravinnon laatu ei aina naurata, ja kiloja kerääntyy ajoittain säännöllisestä liikkumisesta huolimatta). Voisinko minä vaikuttaa sairauteni ilmenemiseen? Voisinko minä saada oireet katoamaan?
Vastausta en todella tiedä. Lääkitystä on takana vasta muutama viikko, ja elämäni on edelleen sekalainen soppa. Olen jättänyt tupakan, alkoholin ja paskaruoat ja hankkinut apteekin kanta-asiakaskortin. Joulunkaan jälkeen en koe olevani rentoutunut (no sehän on ihan helvetillinen juhlapyhä, joten en toisaalta ihmettele lainkaan). Olen nuori aikuinen työelämässä, mutta olen päättänyt ottaa oman elämäni ohjat käsiini. Toivon totisesti, että tämä blogi on tarina parantumisesta, mutta en aio parantua psoriasiksesta, vaan stressaamisesta. Down shifting ei juuri nyt onnistu, sillä menen kovaa. En halua olla jyrkkä ja jäykkä, vaan elää. Toisin sanoen minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä todella aion tehdä (ja miten se elämääni vaikuttaa), mutta jaanpa pohdintani ja kokeiluni.
Mikä jottei. Katsotaan, mitä tuleman pitää.
