Uraihmisen maanantai

Iltanälkä iskee. Olenkin ollut töissä vasta 10 tuntia, ja vielä on vähintään 2 tuntia edessä. Syön omenan. Ei auta. Syön päärynän. Ei auta. Syön melko mädän banaanin, eikä sekään todellakaan ole avuksi. Syön seitsemän mandariinia (!!!). Ei auta. Syön neljä annospussia juoksevaa hunajaa. Tulee jännä olo, mutta vieläkin on väsy ja nälkä. Aika kuluu, eikä kukaan tee töitä puolestani. Pitäisi jaksaa.

Olenko se vain minä, joka aina herää vastaavissa tilanteissa? (Hei minne piilotinkaan sen proteiinipatukan...)

Nälkäisenä on niin omituisen epätodellinen olo - ryhdyin vihaamaan hedelmiä ja pohtimaan tosissani namibialaista pukeutumiskulttuuria. Puhuvatkohan kazakstanilaiset venäjää kuten savolaiset suomea? Olisiko nyt jo kenties aika mennä nukkumaan?

Illan tanssitunti sujui jossain epämääräisessä hurmostilassa, ja energiataso laski kuin lehmän häntä minuutilleen 21.16. Nestehukka on ollut kimpussani koko päivän, joten juhlistan tämän päivän päättymistä litran vesilasillisella ja maitohappobakteereilla.

Kun vielä pääsisin eroon tästä mukavasta ummetuksesta. Ja auta armias, jos joku erehtyy tarjoamaan minulle huomenna mandariinin. Lupaan avautua suolentoiminnoistani kostoksi oikein erityisen kerronnallisesti.

Tasapainotila, josta puuttuu jotakin

Eräs tuttavani tunnusti eilen mielialansa olevan täysin sidonnainen säähän. Helsingissä on tänään todella kaunis, kuulas pakkasaamu, joten tuttavani on varmasti myöskin hyväntuulinen. Minulla on hieman ristiriitainen olo, vaikka istunkin puhtaan valkeissa lakanoissa aamutee ja -lehti kainalossani ihaillen päivän kasvamista. Arki rullaa, mutta sen sisältö ei tyydytä minua.

Energisyyteni on lisääntymään päin edelleen, ja olen oppinut jossain määrin löytämään nopeita, terveellisiä ruokia, joihin voin turvautua arjen kiireessä. Ruissihtijauhoistakin voi tehdä mukavasti lettuja, eikä munakas ole missään nimessä huono illallinen. Olen oppinut myös avokadon salat, vihdoinkin, paitsi että sain jonkintasoisen avokadoyliannostuksen, enkä juuri nyt voi edes harkita niiden nauttimista. Sama juttu omenoiden kanssa; söin niitä lähes kolme kiloa kuluneella viikolla.

Ihoni oli eilen ja tänään erinomaisessa kunnossa, vaikkakin lähiaikoina on hieman jännittänyt, useastakin syystä. Jännitys saa minut vaihtamaan väriä kuin kameleontti, mutta kasvojeni epätasaisuus on selvästi vähentymään päin. Tämä saattaa tosin johtua pähkinöistä, joita olen nauttinut RUNSAASTI. Olen napsinut niitä välipaloina, salaatissa, puurossa ja jogurtissa. Olen syönyt niitä aamulla, päivällä, illalla ja yölläkin. Mainio ja maukas energianlähde! En osaa arvioida vieläkään, johtuvatko ihoni kunnon vaihtelut ruokavaliostani, vaiko lääkityksestä. Pilkut voivat paremmin, eivät enää lisäänny, mutta eivät ole vähentyneetkään.

Jotenkin teen vaan aivan liikaa juuri nyt: kymmentuntisia työpäiviä, koulua, kotitehtäviä ja vielä päälle ihmissuhdesoppaa. Olen pitänyt vaikka kuinka monta lomapäivääkin lähiaikoina, ja täyttänyt jokaisen päivän koululla. Uuden kielen opiskelu syö energiaani aivan liikaa, ja olen oppinut kantapään kautta, että tankkauksesta pitää huolehtia koko päivän läpi.

Jostain kaipaisin nyt iloa ja onnistumisen tunteita arkeeni. Jatkan etsintää.

Masulla on ikävä aikaa ennen ongelmia

Suoliston tasapainotila vaikuttaa runsaasti yleiseen hyvinvointiin - sitä ei kukaan käyne kiistämään. Minun masuni on ollut jonkinmoisessa epätasapainotilassa kesästä lähtien, ja uskoin aina sen liittyvän vaan laihtumiseeni ja syömättömyyteen. Jälkiviisaana osaan yhdistää stressin ja vatsaongelmat toisiinsa, mutta mitä jos syys-seuraus -suhde onkin päinvastoin. Mitä jos suolistoni epätasapainotila aiheuttaakin myös näitä iho-ongelmia? Tai jos ei suoranaisesti aiheutakaan, niin ainakin pahentaa. Mitä jos vatsani stressi onkin ihotaudin pääaiheuttaja, eikä sittenkään pääni? Mitä jos masussani jyllää jokin peikko?

Tätä pohdin siis siksi, että fyysinen hyvinvointini on lähtenyt jyrkkään nousuun. Painoni on kääntynyt taas hieman laskuun, mutta se ei ole tällä kertaa vain huono juttu, vaan liittyy suoraan lisääntyneeseen liikunnan määrään ja ruokavalioni parantuneeseen laatuun. Lihakseni tuntuvat erilaisilta; olen jäntevöitynyt entisestään. Päänikin voi paremmin: töissä on vihdoinkin taas ihanan vilkasta, kun kevään suuria projekteja aloitellaan ja valmistellaan (minuuttiaikataululla). Jos on kiire, töihin on helpompi tarttua, ja minullakin on taas jotakin arvoa. Masuni vaan siltikin vihaa minua, vaikka olosuhteen masun hyvinvoinnille ovatkin ihan kohdallaan!

Söin syksyllä jonkin melkoisen rajun antibioottikuurinkin, ja ne eivät tyypillisesti minulle sovi. Vatsan oireilu alkoi melko lailla samaan aikaan. Voisi hyvin olettaa, että antibioottikuuri vei mukanansa ne mukavat bakteerit, jotka olivat aiemmin niin ahkerasti jaksaneet tuhota kokkaamiani ruokia. Olenkin nyt kokeillut muutaman päivän maitohappobakteereita, ja samaan tuotteeseen on mukavasti lisätty myös B-vitamiinilisä. Maitohapot tuntuvat vaikuttavan positiivisesti, mutta merkittävää eroa aiempaan en ole vielä havainnut. Vitamiineista puheenollen: kenties olisi aihetta ostaa D-vitamiinia ihan purkissa - nyt olen vain tyytynyt juomaan runsaasti Valio Plus -maitoa, johon on lisätty kalsiumia ja D-vitamiinia. Annosta voisi kyllä hyvin vielä nostaa, sillä maidossa ja muissa säännöllisesti nauttimissani ruokalajeissa ei ole d-vitamiinia mitenkään liikaa.

Ihokupan tilannetta en osaa nyt juuri arvioida - ajoittain se on paljon parempi, ja joskus taas aivan kamala. Kasvojeni iho on hilseillyt tasaisesti, mutta punaisuus on vähentynyt merkittävästi - jopa niin merkittävästi, että kollegani ovat asiaan kiinnittäneet huomiota. Olen sen suhteen ihan positiivisin mielin, kun vaan jaksaisin rasvata. Se on edelleenkin aivan yhtä vastenmielinen proseduuri, jonka jättäisin väliin iltarutiineistani erittäin mielelläni.

Ruokavalion kanssa on mennyt ihan mukavasti - sunnuntaina keittelin kunnot ruispuurot aamupalaksi ja nautin pähkinöiden ja hunajan kera. Mainiota. Ei sitä leipää ole aina pakko syödä. Näkkileipää ja hapankorppuja toki vielä mutustelen, ja olen syönyt melko lailla omenoita sekä mandariineja. Eniten huolta aiheuttaa sokeri, sokerittomat tuotteet sekä päivittäisen energiatarpeen tyydyttäminen. On hyvin vaikeaa vältellä sokeria, jos välttelee myös keinotekoisia makeutusaineita! Makeannälkä kuitenkin aina ajoittain yllättää. Oi kuinka odotankaan kesää ja tuoreita marjoja! Ja mansikatkin olivat jossain dieetissä kiellettyjen listalla. No ei kaikkea tarvitse uhrata... eihän?

Maanantaina iski ensimmäisen kerran aivan hysteerinen kahvinhimo, kun törmäsin töissä täyteen pannuun tuoretta kahvia. Tipalla oli, etten käynyt pannuun käsiksi, mutta pannu ei ollut onneksi minulle.

Olen siis ollut ansioikkaasti kokonaan ilman kahvia, tupakkaa ja alkoholia jo muutaman viikon, ja olen totisesti ylpeä itsestäni. Olen myös koettanut korvata rasvaista maitosuklaata laadukkaalla tummalla suklaalla, ja olo on ollut miellyttävän harmoninen - sanoisinko jopa pelottavan tasapainoinen. Ihmissuhteeni ovat lähteneet etenemään haluamaani suuntiin, eli eivät juuri minnekään, ja uskon aidosti voivani selvitä tästä helvetillisestä koulu/työkeväästä nikotiinittomana ja teen voimin.

Tekee mieli istua hetki hiljaa pimeässä toimistossa ja kuulostella lumisadetta. Ja laittaa yhtäkkiä valot päälle ja lausua rauhallisesti äitini lempilause "Valoa kansalle, joka pimeässä vaeltaa". Sillä totisesti kevät tuo mukanaan valoa ja toivoa, sekä pieniä onnenhippusia.

I guess I'm feeling homesick.

"So I'll lose some sales and my boss won't be happy,
but there's only one thing on my mind
searching boxes underneath the counter,
on a chance that on a tape I'd find...
a song for someone who needs somewhere to long for.

Homesick.
Because I no longer know where home is. "

Ihminen on osiensa summa - ruokavaliopohdinnan jatkoa

Kävin kokeilemassa muunlaista tanssituntia, ja kuten arvelinkin, myös yksipuolinen liikunta vaikuttaa olevan selkäkipujeni taustalla. Ongelmani juontuvat jumiutuvista takareisistä, ja oma lajini tuntuu aiheuttavan tätä. Toisella (täysin erilaisella tunnilla) pääsin työskentelemään myös takareisilläni, ja kas, huomasin heti, että selkäkipu alkoi hellittämään. Selän lihakseni kipeytyvät myös, koska ne eivät ole enää yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen, joten ei muuta kuin vahvistamaan!

Yleinen virkeystila on alkoholittomuuden, tupakoimattomuuden ja kahvittomuuden myötä parantunut huomattavasti - herään aamuisin heti toimintavalmiina päivään. Keskustelimme kaveriporukassa, että jonkun tutkimuksen mukaan kahvia aamuisin juovat pystyvät käyttämään vain 10 % aivokapasiteetistaan ennen aamun ensimmäistä kupposta. Prosenttiluku kuulostaa hurjalta, mutta huomaan kyllä eron, vaikken juonutkaan työaamuisin kahvia kuin vasta työpaikalla. Siellä aloin vähitellen sitten heräilemään.

Joka tapauksessa ruokavaliopohdinta on jälleen edennyt, ja olenkin joutunut arvioimaan omaa ruokavaliotani hieman uudessa valossa, sillä vähättelen selkeästi ”epäterveellisiä” repsahduksia. Toki siksikin, että perusruokavalioni on hyvässä kuosissa, ja ihan kaikkea ei tarvitsekaan valvoa. Syön kuitenkin monia tuotteita enemmän kuin itse huomaankaan.

Kuluneen viikon aikana olen syönyt seuraavia runsaasti hiilihydraatteja, valkeita jauhoja ja sokereita sisältäviä tuotteita:

• ·       Kakkupala (mustaherukka-suklaa hmmmm)
• ·       Sipsejä (200gr)
• ·       Muroja, joissa runsaahkosti sokeria (21 %)
• ·       Karjalanpiirakoita (6kpl)
• ·       Vaaleaa uunituoretta leipää (en voinut vastustaa)
• ·       Pinaattitäytteisiä tortellineja
• ·       Peruna-bataattimuussia
• ·       Kokoustarjoilusuklaakonvehteja (söin varmuuden vuoksi 8kpl)
• ·       Paahtoleipää, kauraleipää
• ·       Riisiä; valkoista sushissa ja muunlaista muutamassa eri ruoassa
• ·       Puolukkahilloa, mutta siis sellaista kaupan sokeroitua, joka on pahaa

Lisäksi söin aivan järkyttävät määrät juustoa, sillä kärsin hirveästä juustohimosta, enkä tiedä miksi.

Nämä repsahdukset tulevat ihan normaaleissa ruokailutilanteissa, eivätkä missään poikkeuksissa, paitsi ehkä nyt tuo kakkupala.  Kenties syönkin piiloepäterveellisesti! Kautta aikojen olen lähtenyt paisumaan, ja yrittänyt pitää näppini erossa tietyistä tuoteryhmistä, mutten todellisuudessa ole koskaan joutunut lopullisesti luopumaan mistään ruokalajista kokonaan ja lopullisesti. Siksipä juuri otan lounaalla tuoretta leipää, jos sitä onkin yllättäen tarjolla. En edes epäröi. Tämä todella saa miettimään.

En aio heittää pois jääkaappini sisältöä, mutta kokeilen pari viikkoa seuraavien aineiden poisjättämistä ruokavaliostani kokonaan ja tiedostaen:

• ·       Suklaa, joka on joulun jälkeen maistunut yllättävän hyvin!
• ·       Leipä, paitsi näkkärit ja hapankorput
• ·       Margariini (käytän normaalisti kevyttä, maukasta ja keinotekoista Mini Lättaa)
• ·       Kahvi (edelleen)
• ·       Karkit
• ·       Sokerittomat limut, mehukeitot, yms. joissa paljon keinotekoisia makeutusaineita

Tulen siis keskittymään salaatteihin, puuroihin, keittoihin, liharuokiin kevyellä täysjyvälisäkeannoksella, hedelmiin ja maitotuotteisiin, kuten raejuustoihin, rahkaan yms.

Tarvitsen suolaisen- ja makeannälkään ensiaputuotteet, sillä tiedän kyllä itseni ja iltarohmun luonteeni. Tee yleensä auttaa makeannälkään, mutta hedelmät eivät enää. Ehkäpä mustikkarahka / smoothie voisi jelppiä? Otan kokeiluun.

Suolaisennälkään toimii mainiosti salsadippi tai omatekoinen guacamole ja ruisnapit tai hapankorput. Hmm. Lisäksi varaan muutaman etikkapepperonin kaappiin.Mutta ensin voisin kuitenkin syödä jääkaapin tyhjäksi kaikesta hassusta.

Ihoni on voinut hieman paremmin, vaikka se reagoikin erittäin voimakkaasti stressiin. Pienikin tunnekuohu saa jok’ikisen pilkun muuttumaan huutavan punaiseksi: näytän siltä, että olisin rasvaräjähdyksen uhri. Oikein viehättävää. Kuitenkin suunta on nyt ollut parempi noin yleisesti, vaikkakin ihoa pitäisi rasvata enemmän, kuin mitä olen jaksanut.

Huomaan kaipaavani jo villejä bileiltoja, joten olen ryhtynyt imitoimaan sunnuntain aamuherätyksen tunnelmaa: menen nukkuman täydessä varustuksessa vaatteet päällä ja meikit silmillä. Aamulla saan hetken miettiä, että mitä tulikaan eilen tehtyä. Se onkin sitten astetta surullisempaa, kun tajuaa että eilinen villi ilta kului neulomisen ja nettitelevision parissa! Voi juhlaa.

Rehellisyydestä

Psoriasikseni laukaisi stressi, ja yksi stressini pääasiallisista aiheuttajista on ollut oma ihmissuhdevaltamereni, jonka aalloissa olen "mukavasti kellunut". On ollut melkoisen myrskyisää. Lähiaikoina olen kiinnittänyt erityisesti huomiota rehellisyyteen, ja joutunut pohtimaan sen kokonaismerkitystä omassa arvomaailmassani. Erityisesti erään ikävän salailutilanteen vuoksi, mutta myös siksi, että joudun jokaisen uuden tuttavuuden kohdalla pohtimaan, kerronko ihosairaudesta vaiko en.

Olen höpöttäjä, naureskelen mielelläni omille vastoinkäymisille. Se on minun tapani käsitellä murheitani. Kerron tutuille ja hieman tuntemattomammillekin, että mikä minua vaivaa, ja ennen kaikkea olen rehellinen. En osaa valehdella, enkä haluakaan, sillä totuus ja asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä ovat minulle tärkeitä perusarvoja, joita vaalin. Minä en valehtele päin naamaa.

Äitini lukee minua kuin avointa kirjaa: hän kuulee puhelimessakin, jos jokin on vialla. Silti olen pitänyt sairastumiseni perheeltäni salassa, sillä en halua kaataa tätä taakkaa heidän harteillensa. Jos minun murheeni lisäksi myös perheeni murehtisi tilannettani, olisi elämässäni murhetta aivan liikaa. Olen päättänyt kertoa taudin puhkeamisesta perheelleni vasta kun tiedän, miten Neotigason lääkitys vaikuttaa oireisiini. Nyt jo olen joutunut kieltäytymään saunomisesta ja poden erittäin huonoa omatuntoa salailusta, mutta tiedän sen olevan kaikille parhaaksi. En ole valehdellut, olen vain jättänyt kertomatta.

Vastaavalla tavalla minulta oli salattu minua mahdollisesti loukkaavaa tietoa, ja salailija olikin niin tuskissaan tämän oman taakkansa kanssa, että päätti oksentaa sen niskaani sillä sekunnilla, kun pitkästä aikaa toisiamme tapasimme. Julkisella paikalla, vailla minkäänlaista varautumista siihen, että minun reaktioni saattaisi olla negatiivinen. Oman synnintunnustuksen tärkeys meni toisen huomioimisen edelle. Tunsin oloni kuin sylkykupiksi, joka kuuluisi kestää vaikka minkä paskan kaatamisen niskaan, ja jaksaa kannustaa. Enpä jaksanut tällä kertaa, sillä jotkut totuudet satuttavat yksinkertaisesti liikaa, ja tämä oli juuri siinä kategoriassa.

Itse valinta (teon taustalla) tekee tästä kyseisestä salailijasta itsekkään idiootin, mutta sitähän hän on juuri halunnutkin olla. "Onnittelut, olet suoriutunut tehtävästäsi huippuarvosanoin!" sanoisin, jos olisin aikeissa vaihtaa hänen kanssaan enää koskaan sanaakaan. Käännyin vain ja kävelin pois, enkä katsonut taakseni.

En ole pitkävihainen, mutta juuri nyt kaikki tuntuu kovin loputtomalta. Kuinka joku voi valita loukata toista ihmistä näin paljon, tietäen todella tekonsa merkityksen? Siis kuinka häijy ihminen onkaan, kun tieten tahtoen päättää loukata? Kuka voi tehdä niin toiselle ihmiselle?

Totuus on aina tärkeä ja pyhä, mutta syyt siellä valinnan taustalla tekevät jalostakin ihmisestä mulkun. Totuuden salailu tekee ihmisestä kuin ihmisestä totaalisen luuserin. Niin myös minusta, kun en uskalla kertoa äidilleni ja kantaa vastuuta seurauksista. Toivottavasti äitini ei loukkaannu yhtä verisesti. Olen kuitenkin sellaisessa elämänvaiheessa, etten voi sallia ympärilleni enää yhtään lisää murhetta, enkä aio antaa muiden sitä päälleni kaataa.

Olen pahoillani, mutta olen vihdoin oppinut, että vika oli sittenkin aina minussa. Huomaan myös olevani erittäin tuohtunut, mikä viittaa voimakkaasti siihen, että tunteeni ovat tekemässä lopullista paluuta. Kerrassaan mahtava hetki, olen niin onnellinen.

Tämä tekee todella hyvää ihokupalleni.

Ymmärtäminen ei ole vahvuuteni

Tyypillistä.

Tein espanjan harjoituksia, joissa piti täydentää puuttuvia verbejä tyhjiin kohtiin. Oli hieman vaikeaa, sillä eräskin teksti oli katkelma jostain todella omituisesta kirjasta. Vasta useamman työskentelyminuutin jälkeen tajusin tarkistaa sanakirjasta, että mitä muuta zorro on kuin Zorro. Se on kettu. Yhtäkkiä Zorron kesyttäminen alkoi tuntua aika hassulta ajatukselta.

Huomenna onneksi loma, sen tarpeessa taidan tosiaan olla.

Voiko ruokavalio parantaa?

Lienen valmis käsittelemään ruokavalion merkitystä psoriasiksen kannalta. Ensi alkuun on varmasti hyvä arvioida lyhyesti tämänhetkistä ruokavaliotani. Syön monipuolisesti tuoretta, kevyttä ravinteikasta kotiruokaa, ja runsaasti ravintoloissa ympäri Helsinkiä. Olen etnisten ruokien fani ja herkuttelijasyöppö. Pidän enemmän suolaisesta kuin makeasta. Ja siis syksyllä olin niin stressaantunut, että laihduin monta monta kiloa hyvin lyhyessä ajassa, ja voin jonkin aikaa todella huonosti. Ennen söin iloisesti päälle 2000 kcal päivittäin, vaikka teenkin suurimmaksi osaksi istumatyötä, mutta kulutan huitomiseen vähintään kolminkertaisen määrän energiaa normaaliin tallaajaan verrattuna. Olin energiapakkaus, joka söi paljon hyvää ruokaa. Nyt olen väsynyt energiapakkaus.

Ruokavalioni kulmakiviä ovat seuraavat tuotteet:

• kurkku
• tomaatti
• salaatit
• paprika
• kaalit
• pavut ja linssit
• juurekset (lanttu, nauris, porkkana, selleri yms.)
• sipuli
• täysjyväohra
• täysjyväpasta (melko vähän)
• quinoa
• maustamaton jogurtti
• kana- tai kalkkunafilee
• paistijauheliha (harvoin)
• täysrukiinen, runsaskuituinen ruis- tai kauraleipä
• näkkileivät ja hapankorput
• leseet (puuro <3 )
• kananmunat
• raejuusto
• mausteet
• Valion Plus -maito (juon vähän, noin litran viikossa)
• hedelmät
• omatekoiset etikkakurkut

Näiden tiedän olevan minulle enemmän tai vähemmän haitallisia, mutta käytän tuotteita paljon:

• sokerittomat mehukeitot (lisäaineita)
• Sweet Chili -kastike
• ketsuppi, sinappi
• muut runsaasti lisäaineita sisältävät maustekastikkeet
• liemikuutiot
• etikkapepperonit (ne vihreät, tunnustan ajoittaisen riippuvaisuuden)
• juustot (erityisesti feta, vuohenjuusto)
• sokerittomat limut (n. 3 - 6 litraa viikossa)
• tuoremehu (paljon energiaa, huonoa hampaille)
• purukumi

Näitä syön joskus, vaikkei pitäisi

• sipsit (yritän kovasti vähentää)
• karkit
• suklaa
• vaalea leipä
• nakit
• paahtoleipä
• pasteijat (todella harvoin)
• KAHVI (todella usein)
• keksit

Haluaisin syödä enemmän, tykkään, muttei tee yleensä mieli

• marjat
• pinaatti
• keitot ylipäänsä
• kala
• siemenet, pähkinät
• kuivatut hedelmät

Kokkaan paljon kotona, lähinnä kasvisruokaa. En syö aamupalaa, enkä haluakaan: viikonloppuaamujen brunssit ovat poikkeus tähän. Syön ulkona lounaan 1 - 3 kertaa viikossa ja illallisen 1 - 3 kertaa viikossa, eli keskimäärin 4 ateriaa/viikko. Budjettini kestää ulkonasyömisen juuri ja juuri kun olen ollut alkoholittomalla linjalla. Ulkona syön eniten etnisissä ravintoloissa, esimerkiksi sushia, nepalilaista tai thaimaalaista, ja joskus nappaan mukaan patongin Subwaystä tai Café Picnicistä.

Kahvilakon aloitin tiistaina viikko sitten, mutta olen käytönnässä korvannut kofeiinivajeeni vetämällä teetä huiviin kuin hullu. Ja nimenomaan mustaa teetä, runsaasti hunajoituna. En aio lopettaa kahvinjuontia lopullisesti, kunhan vain kokeilen kahvittomuuden vaikutuksia ihooni, ja todennäköisesti pyrin korvaamaan edes suurimman osan kahvinjuonnistani vihreällä teellä ja yrttisekoituksilla, jotka edesauttavat vireystilani tasapainottamista ja lisäävät vastustuskykyäni jne jne.

Tänään olen nauttinut vain vihreää teetä ja koetan pitää kyseisen linjan muutaman viikon ajan. Jälleen kerran ihmeellisen helposti olen voinut luopua kahvista ja liiasta kofeiinista. Oloni on ollut jopa pelottavan harmoninen.

Pilkut ovat ja pysyvät, ja siis punoittavat helakoina ilmeisesti viime viikon alkoholiannoksesta johtuen (arvioni on n. 4 cl viiniä). Olen saanut käsivarsiini muutamia ihania vesikelloja myös, ja epäilen tämänkin reaktion johtuvan alkoholista. Voihan se olla jotain ihan muutakin; kenties olen allerginen nauttimilleni simpukoille. Olivat sen verran kamalan makuisia, että ei haittaa lainkaan.

Olen yrittänyt tutustua erilaisiin dieetteihin lähinnä netin kautta, ja kauhukseni huomaan monen siirtyneen melko äärimmäisiin ruokavalioihin. Kamalaa oli lukea mm. täältä kuinka tietyt aineet voivat toimia "triggereinä" joillekin. Tässä listausta aineista,:

"Coke-a-Cola, red wine, red meat, MSG, chilli, hot spices, junk foods, oily foods, berries (such as strawberries) tomato, most acidic foods and vitamin-c. People with poor diets will likely have much worse psoriasis."

Minullahan on kuitenkin erittäin hyvä, kuitupitoinen ja vihannespainotteinen perusruokavalio. Pitääkö luopua kaikesta kivasta, vai olenko minä kenties jo ruokavaliomuutoksen tuoman avun ulkopuolella? Voiko luopuminen olla minulle todella avuksi? Ja haluanko oikeasti luopua kahvista, punaviinistä, chilistä, greipeistä ja mansikoista, jotta laikkuni eivät olisi aivan niin punaisia? Lupaan vaikka syödä simpukoita joka päivä, jos se saa laikkuni katoamaan, mutta en tiedä onko tällä kaikella todella niin merkitystä, jos vaikutus on hyvin vähäinen.

Pohdintaa tulossa lisää myöhemmin. Lisähuomiona vielä, että vihreä tee saa minut voimaan pahoin aina aamuisin. Ei mukavaa. Ympäristö vetänee omat johtopäätöksensä, kun kieltäydyn alkoholista ja kärsin aamupahoinvoinnista. Tervetuloa seitsenjalkainen jälkikasvu!

Mitä minä oikeastaan kirjoitan tänne?

Olisi lukijaystävällistä rajata raapustuksiani johonkin tiettyyn aihealueeseen. Olen kuitenkin varsinainen harhailijaluonne; ajatukseni hyppivät, innostun aina yhdestä näkökulmasta kerrallaan, mutta näkökulmat vaihtelevat. Mikä tässä raapustelussa oikein on takana? Kas vain, se kuuluisa itsekkyys. Jokainen bloggaaja on jonkinasteinen narsisti.

Olen jo pitkään kaivannut jonkinlaista kanavaa, jonka kautta voisin päästellä höyryjä, julkaista mietteitä ja heränneitä kysymyksiä. Tämän foorumin tehtävä minulle on auttaa minua. Muille täältä löytyä apua samassa tilanteessa oleville ihmisille. Mutta mikä onkaan sama tilanne, eli mikä on minun tilanteeni?

Sairastunut? Kyllä, mutten sentään ole kuolemassa, vaikka ihoni vuotaakin verta jatkuvasti.

Eronnut? Kyllä, mutta siitäkin on jo aikaa. Osa haavoista lienee jo parantunut, ja niiden muiden paranteluun aion hyödyntää ihan muita medioita.

Sinkku? Kyllä, mutta tapaileva sinkku. Jos pitää vielä tarkentaa, niin vain yhtä ihmistä tapaileva sinkku, joka ei ole valmis parisuhteeseen.

Elämäntapamuutokseen ryhtynyt? Kyllä, mutta valinta ei jollain tavalla ole minun. En siis joudu kamppailemaan perinteisten itsekuriongelmien kanssa, vaan enemmänkin pohdiskelen luopumisen merkitystä.

Yksinäinen? Varmasti, mutta yritän olla surkuttelematta asiaa liikaa. On minun valintani, että olen yksin. Ei ole minun valintani, että erosin. Valinnat ovat äärimmäisen hämmentävä osa ihmisen elämää.

Kömpelö tunaroija? Kyllä, varmasti. Jos vain voisin, kirjoittaisin tänne kaikki ikimuistoiset "työtapaturmani". Olen kuitenkin jossain määrin vaitiolovelvollinen, mutta lupaan raportoida kaikkein kummallisimmat tapahtumat, joita kuluvana vuonna kohtaan. Odotan innolla.

Musiikki on isossa osassa elämässäni, mutta koen monet lempikappaleeni, -albumini ja -artistini liian henkilökohtaisiksi, jotta haluaisin niitä täällä jakaa. Samoin elämäni tosiasialliset harrastukset ja intohimot; haluan pitää ne itselläni. Työni asiasisällöt eivät tänne kuulu, mutta työelämän osuutta ihmisen elämästä on naurettavaa vähätellä. Työtä tehdään kuitenkin nelisenkymmentä tuntia viikossa, joka viikko, ja se vaikuttaa jokaisen yksilön elämänhallintaan enemmän tai vähemmän. Työssä on aina mukana tunteita, sillä hyvin harva elää erillistä elämää eri ihmisenä töissä ja muualla. Stressin merkitys sairauteni oirehtimisessa on suuri, ja töissäni koen ajoittain stressiä paljonkin, ja siitä kirjoittaminen saattaa hyvinkin auttaa asian käsittelyssä.

Normaalin nuoren naisen tavoin kärsin jollain tasolla ulkonäköpaineista, erityisesti sairauteni kanssa, vaikutusten ollessa lähinnä esteettisiä. Tiedän kuitenkin olevani omalla tavallani viehättävä, ja tiedän myös, etten ole ihan niin viehättävä kuin ennen. Kesä tulee olemaan jonkinlainen tulikoe minulle; toivoisin voivani nauttia siitä turvallisesti testiympäristössä. Mutta ei. En pääse karkuun kesää minnekään.

Kesästä tulee mieleen monia asioita, joista yksi on tämä Husky Rescuen ihanan tunnelmallinen kappale Hurricane.

Olen varmasti paljon muutakin kuin nuo yllämainitut osa-alueet, kuten me kaikki, mutta tällä hetkellä tulen keskittymään kyseisten teemojen ympärille. Toivon voivani jossain vaiheessa haudata muutaman noista teemoista, mutta parantuminen on varsinainen pyhiinvaellus, jonka päämäärä häämöttää jossain todella todella kaukana.

Tärkein on matka.

Lääkkeet!

Olen tismalleen Neotigason-hoidon puolessa välissä, viikon 5 lopulla. Alkoholittomuutta on jäljellä vielä suositusten mukaisesti huhtikuun puoleen väliin asti eli kolme kuukautta.

Olen alkanut huomata lääkkeen sivuvaikutuksia enemmän, kuten kynsien pehmenemistä ja liuskoittumista. Kynteni ovat aina olleet joustavat ja pehmeät, mutta niiden kunto on mennyt nopealla tahdilla huonommaksi. Hiustenlähtö on ehkä hieman kiihtynyt, mutta normaalistikin hiuksia lähtee ajoittain enemmän, ajoittain vähemmän. Hiusharjani on kuitenkin täyttynyt kuontaloni jättäneistä pitkistä tummista hiuksista. Olen hieman surullinen.

Muut sivuvaikutukset (kuten silmien ja limakalvojen kuivuminen) olen saanut pidettyä aisoissa lääkärin määräämillä silmätipolla ja rasvoilla. Huuleni ovat rohtuneet, mutta ne ovat talvella aina. Rasvaan niitä huolellisesti.

Laikkujen määrä ei ole vähentynyt, eikä lisääntynyt. Se on vakio. Saatana. Olen myös huomannut päivittäisten nautittujen ruoka-aineiden vaikuttavan laikkujeni punaisuuteen: iho ihan selkeästi ärsyyntyy kahvintäyteisistä päivistä, ja ylipäänsä syömisestä. Eilen nautin illallisen yhteydessä muutaman tilkan erilaisia viinejä (maun vuoksi), ja tänään olen astetta punaisempi. Viime viikonloppuna poltin muutaman tupakan, ja iho oli ärsyyntynyt koko loppuviikon.

Täytynee perehtyä ruokavalioasioihin hieman lisää lähipäivinä. Kahvilakon aloitin tiistaina, mutta olen vasta syrjäyttänyt kahvin mustalla teellä. Vasta ensiviikolla aion tesmata vihreää ja valkoista teetä mustan teen sijaan: olen liian addiktoitunut kofeiiniin, jotta voisin tuosta vaan luopua koko aineesta. Kaipaan toki myös kahvin ihanaa makua.

Hämmentävintä kenties on, että en ajatellut joutuvani luopumaan näin monesta minulle tärkeästä asiasta. Onneksi olen osannut ottaa rennon linjan koko hommaan, eikä ainakaan vielä rakkaista asioista ja nautinnoista luopuminen ole ollut järisyttävän vaikeaa. Enemmänkin kummallisen helppoa. Voi hyvin olla, että minä olen odottanut tällaista "tilaisuutta" parantaa elämäntapojani jo pitkään.

Viikonloppu tuo tullessaan ystäviä. Juuri nyt kaipaankin kaikkein eniten olkapäätä, jota vasten voisin painaa pääni. Flunssan kourissa on kovin ikävää murjottaa, yksin.

Tunteettomuudesta

Moneen kertaan olen jo maininnut tämänhetkisen tunnekylmyyden, josta olen eron jälkeen kärsinyt. Se on kenties käsitteenä hieman sekava, sillä en suinkaan ole kykenemätön itkemään tai nauramaan - olen enemmänkin tunteeton itseäni ja tekojani kohtaan. Tämä korostuu, kun vietän aikaa yksin, omassa ihastuttavassa seurassani. Tunteeni ovat laimeita ja yhdentekeviä hyvin pelottavalla tavalla.

Ollessani parisuhteessa koin ajoittain sanoinkuvaamatonta täyttymyksen ja tyydyttyneisyyden tunnetta kun tulin kotiin (joka oli yhteinen) tai kun menin nukkumaan, ja tiesin että en joudu nukkumaan yksin. Olen aina rakastanut arkea. Nykytilanteeni on raastavan selkeä vastakohta ”onnelliselle” parisuhteelleni, joten puolustusmekanismina olen oppinut olemaan ajattelematta. Siis ajattelematta mitään tai ketään, erityisesti kotona.

Tästä on seurannut sellainen pieni dilemma, että en osaa kaivata ketään tai mitään. En kykene kiintymään. En oikeastaan ikävöi ketään, olen kuolettanut (yhteisten) tavaroiden symbolisen arvon ja jopa unohtanut monen aiemmin tärkeän asian merkityksen. Ikimuistoiset hetket ovat olemassa ja merkittäviä vain silloin, kun ne tapahtuvat, ja hetkeä myöhemmin olen jo kytkenyt tunneyksikköni pois päältä. Siispä kykenen oikein hyvin ihastumaan, mutta tunne ei säily. Se ei kestä, enkä pääse palaamaan siihen enää, vaikka kuinka haluaisin. Ystäväni sekä uudet tuttavuudet ovat mielenkiintoisia vain kun he ovat läsnä minun arjessani, ja muutoin olen aivan tyrmistyttävän välinpitämätön tuttaviani ja läheisiäni kohtaan. Minusta on tullut kovin itsekäs.

Tässä on toki hyvätkin puolensa: jos itken illalla, saatan nukkumaan mennessäni olla jo varsin tyyni. Uneni voivat olla hyviä (vaikka lähiaikoina olenkin keskittynyt näkemään painajaisia). Liiallinen rationaalisuus ihmissuhteissa on kaikesta huolimatta minulle pelottavaa, sillä en halua olla kylmä psykopaatti. En halua olla itsekäs. Silti löydän itseni tilanteesta, jossa muodostan päässäni plussat ja miinukset -listausta ihmisistä. Ihan kaikista ihmisistä.

Mieleni suojelee minua loukkaantumiselta, kivulta ja tuskalta. Fiksu mieli. Olen silti tunteeton mulkku, enkä mahda sille mitään vielä pitkään pitkään aikaan.

Tärkeintä on repiä huumoria arjen pienistä iloista

Kollegani palasi töihin ihastuttavan levänneenä muutaman viikon joululomaltaan. On aina yhtä mukavaa kohdata työpaikalla levännyt, nauravainen lomaltapalaaja, kun itse näyttää pystyynkuolleelta zombilta. Tästäkin huolimatta maanantain tunnelmat ovat katossa seuraavista pienistä syistä:

1) Viherkasvini ovat hengissä, vaikken olekaan ollut työhuoneessani viikkoon.

2) Päätin siirtää kahvilakon aloittamisen huomiselle, ja aamukahvini oli kerrassaan täydellistä.

3) Eilen räpeltämäni kaalilaatikko onnistui hienosti, ja minulla oli muutoinkin huippuhyvät eväät mukana. JA SIIS EVÄÄT, MUKANA! Edistystä viimeviikkoon, jolloin oli EVÄÄT, KOTONA.

4) Liukastuin työmatkalla naamalleni, mutta minua ei sattunut (paljoa).

5) Olin kadottanut työläppärini viikonlopun aikana, mutta se löytyi onneksi lopulta. Kerrassaan kiitettävää huolimattomuutta.

6)  Raivasin viikonloppuna terassini siedettävään asuun ja onnittelin itseäni upeasta suorituksesta kynttilämerellä.

7)  Bongasin aamulla vatsalihakseni. Näyttivät hassuilta. Mukava lisäpiristys.

... ja siis pidän kovasti työstäni. Tykkään. Töihin on aina mukava tulla, vaikka joskus onkin kiireistä ja olen tietysti ajoittain väsynyt. Silti, näinä päivinä vain harva voi oikeasti sanoa pitävänsä työstään, ja minä totisesti pidän.

Vakavampana pohdinnan osuutena on inhaa ja äärimmäisen turhauttavaa todeta, että ihoni on jälleen hieman punaisempi ja kutiavampi, kuin kuluneella viikolla ja viikonloppuna. Koin eilisen jotenkin omituisesti stressaavaksi, ehkä osin vain yksinäisyyden vuoksi. Tästä tuleekin mieleen lähipiiriini kuuluneen yksinäisen otuksen tapaus, joka sai aikoinaan pohtimaan yksinäisyyden eri merkityksiä eri ihmisille.

Me kaikki olimme huolissamme ystävästämme, joka olisi halunnut rinnalleen kumppanin, jonka kanssa jakaa arjen ilot ja surut. Sellaista ei näyttänyt tulevan vastaan, osaksi varmasti tämän yksinäisen otuksen ujouden vuoksi, ja osaksi myös siksi, että hän liikkui väärissä piireissä. Jos ei ole baarihakuinen opiskelija, voi joskus olla vaikeaa kohdata samanikäisiä ja -henkisiä ihmisiä arjen normaaleissa tilanteissa. Ja silloinkaan aina ei natsaa, etenkään jos ei ole ihan se kaikkein yksinkertaisin malli itsekään.

Me toimme toistuvasti esiin huolemme tämän yksinäisen otuksen yksinäisyydestä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin me ymmärsimme, että ei yksinäinen otus varsinaisesti kärsinyt yksinolostaan. Eivät yksinasuvat sinkut värjöttele kotonaan yksin huutaen tuskaansa. Heillä on ihan yhtä lailla sisältöä elämässään, eikä yksinäisyys paina kaikkia jatkuvasti. Moni huomaa vasta arjen kohokohdissa tai kuopissa sen, ettei välttämättä ole ketään kenelle jakaa uutisiaan. On ihan idioottimaista ajatella, että Suomen valtavasta sinkkupopulaatiosta moni itkee yksin kotona yksinäisyyttään. Sosiaaliselle (pari)suhteilijalle tämän tajuaminen ei ollut mikään selviö.

Olimme kuvitelleet yksinäisen otuksen pimeään, liian suureen asuntoon yksin istumaan. Siellä nurkassa yksinäinen otus mutustelee (yksin) jättipussillista sipsejä, ja lihoo, kun yksin joutuu kaiken syömään. Toki yksinäisyys on nyky-yhteiskunnan suurimpia ongelmia, kun yhteisöllisyys vähenee ja perheenjäseniinkin suhtaudutaan ajoittain kuin vieraisiin. Mutta yksinäinenkin ihminen voi olla onnellinen, yksinään ja ihan itsekseen. Moni ei osaisi edes jakaa arkeaan toisen kanssa, saati sitten haluaisi. Yksinäinen otus kaipaa kumppania, muttei vain sen vuoksi, että yksin ei ole kivaa.

Minäkin olen yksin ja yksinäinen, mutta nautin silti ruuanlaittamisesta vain itselleni (kasvisruokaa, liikaa valkosipulia), rauhallisesta venyttelemisestä, sohvalla lököttelystä (vien koko tilan) sekä spontaaneista kävelylenkeistä. Moni muukin asia on ihan mukavaa yksin. Kaipaan toki toista ihmistä rinnalleni, mutten halua kumppania väkipakolla, vaan ihmisen, jolle oikeasti haluan kertoa mielipiteeni ja jakaa elämäni ylä- ja alamäet. Sitä varten minun ei enää tarvitse asua kenenkään kanssa yhdessä, kiitos siitä. Olen päättänyt oppia nauttimaan yksinäisyydestäni yksinäisen otuksen tavoin.

Muita ihania asioita mielessäni:

Lumi ja huurre, kylmä viima, talvivaatteet ja -möttöset, valmiiksi saatettu villaneule, sauna, teekupponen, uusi hieno punainen vedenkeitin, venyttelyn jälkeinen vetreys, upea luontodokumentti, kirjahyllyn siistiminen, päättäväisyys, märkä kirsu kainalossa (kirsu parka)...

Liikunta auttaa vaivoihin, mutta hoitoon on myös lääke...

En yleensä sairastele, tai siis kärsi flunssasta. Kunnon kuumetta minulla ei ole ollut vuosiin. Tunnistan flunssan lähestymisen yleensä lisääntyneellä unentarpeella, mutta näinä vuoden pimeimpinä aikoina sekään ei ole varma merkki.

Olen nukkunut kolmena edellisenä yönä yli 11 tuntia joka yö.  Herääminen oli jokaisena aamuna vielä pitkien yöunienkin jälkeen hieman tahmeaa. Fyysisesti voin upeasti; jaksan liikkua paremmin ja tehokkaammin. ”Treenaamisessasi on tapahtunut selkeä muutos”, tiesi opettajani kertoa. Olen aina ollut hitaasti lämpiävä ja varovainen (tanssija), mutta huomaan eron itsekin. Sen aiheuttaa monen pienen asian summa: fyysinen tasapainotila, eli tarpeeksi unta ja energiaa, henkinen innostus sekä jonkinmoinen pieni intohimon pilkahdus.

Onko mahdollista, että tunteeni tekevät paluuta? Sepä vasta jännää olisikin.

Olen muistellut paljon nuoruuttani, jolloin urheilin runsaasti, ja eritoten vartaloani kaiken sen treenaamisen ohella. Tunsin, ettei voimillani ollut fyysisiä rajoja. Parisuhteessa etenkin unelmoin usein aktiivisen treenaamisen aloittamisesta, mutta vihasin vanhaa lajiani juoksua. Siispä keskityin uintiin, tanssiin ja satunnaisiin jumppiin. Vasta näin työelämään siirryttyäni olen voinut käyttää rahaa liikuntaan haluamallani tavalla, ja vasta nyt kun olen yksin ja pakon edessä etsimässä henkisen hyvinvointini lisäksi fyysistä tasapainoa, haluan taas tosissani liikkua enemmän.

Miltä tuntuisikaan olla taas huippukunnossa? Kuinka nahkani kestäisi säännöllisemmän liikunnan, ja uskallanko koskaan mennä uimahalliin?

Odotan innolla kevättä ja pyöräilyä; ulkoilmaa ja pehmeää viimaa Helsingin rantakaduilla. Lisääntyvää auringonvaloa, maan tuoksua. Sunnuntaiaamun filosofia on aina häkellyttävän toiveikasta ja pehmeää.

Kuinka toivoisinkaan voivani jakaa tämänkin hetken jonkun minulle rakkaan ihmisen kanssa.

Minä itsessäni en vain riitä minulle

"Must find my inner peace, must find my inner peace, must find my inner peace..."

Alkoholin käytön lopettamisen myötä mielialani on kohonnut, mutta olen yhä passiivinen ja aikaansaamaton. Pääni juuttuu trivialiteetteihin. Töissä käyttäydyn kuin pahainen (murrosikäinen) kakara, ja jostain olen vielä kehittänyt itselleni murrosikään tyypillisen tohellussyndrooman. Tavaroita tippuu, lentää ja hajoaa epämääräisesti käsiini. Avaimet hukkuvat ja menevät vääriin paikkoihin. Viikko olisi vaatinut minulta enemmän, kuin mitä minulla oli antaa.

Olen kovin väsynyt, vaikka ruokahaluni onkin vihdoin palannut lähes entisiin mittoihinta. Laihdun syksyllä ikävällä tavalla monta kiloa, ja olin täysin voimaton energiavajauksessani. Nyt huomaan kaipaavani enää unta ja liikuntaa (ja salaa samalla alkoholia, tupakkaa, sutinaa, villejä iltoja, unettomia öitä yms.), mutta esimerkiksi uiminen ei tule kuuloonkaan näillä pilkuilla. Olen kuitenkin toiveikas: pilkkujen määrä on vähenemään päin. Olen kyllästynyt elämääni dalmatialaisena.

Ja ajetella, että vuosi sitten vietin tipatonta tammikuuta ja todella nautin alkoholittomuuden mukanaan tuomasta vireystilasta! Kuukausi loppui kuitenkin lyhyeen, ja vaikka olo oli ollut selvästi parempi, alkoholinkäyttöni palasi takaisin omiin uomiinsa. Ja nyt olen viiden kuukauden tipattomalla. Ei jaksa naurattaa, vaikka tällaiset tilanteet pitäisi nähdä vain ja ainoastaan mahdollisuuksina.

Muita tärkeitä (toisistaan irrallisia) arjen huomioita:

•                selätin avokadon. Kermaisen pehmeä, täydellisesti kypsynyt kasvis oli nautinnollinen välipala.

•                missään ei myydä puuvillaisia tukisukkahousuja. Saatana. Jos työfysioterapeutti neuvoo käyttämään moisia (istumatyön vaarat) ja ihoni vihaa nylonia, minä vaadin saada puuvillaiset versiot käyttööni!

•                Helsingissä on monia hyviä sushiravintoloita, joista kasvissyöntiin taipuvaiselle Kampin Sushibar + Wine on erityisen mainio kokemus. Suosittelen ehdottomasti niin sushin ystäville kuin kasvissyöjillekin!

           

Huomaan hukanneeni seikkailunhaluni, ja haluan asettua aloilleni. Hyvin harva etsii puolisomarkkinoilta täydellistä vastaparia, mutta vaatimukset nykypäivänä tuppaavat olemaan korkealla. Tämä saa minut todella pohtimaan tilannettani, sillä en todellakaan ole enää mikään nuori, ja kaiken lisäksi olen pilkullinen. Onko minulla mahdollisuuksia? Monella rummemmallakin on, mutta ovatko he aina fiksuja ja filmaattisia, varakkaita tai muuten vaan ihania? Ominaisuuteni loppuvat lyhyeen, jos pitäisi ryhtyä listaamaan siitä hyviä puolia. Olenko tuomittu siis tyytymään?

Eroaminen pakottaa aina pohtimaan omia todellisia arvoja myös kumppanin suhteen, ja uudenlaiset ihmiset ovat tärkeä mahdollisuus testailla ja mutustella niitä omia perimmäisiä intressejä. Jossain vaiheessa pitäisi sitten tehdä valintoja, mutta en ole vielä valmis moiseen. Pessimisti tietty muistaa vain menetetyn eikä usko parempaan, kun taas optimisti näkee kaikki uudet tuttavuudet upeina mahdollisuuksina. Olen saanut itseni useasti jo kiinni eeppisestä pessimismistä: ihan samahan se on, kenen kanssa elän elämääni onnettomana. Ei ole olemassa täydellisiä pakkauksia, ja jos rakkaatkin ihmiset hylkäävät, niin miksi enää viitsisin edes rakastua? Ei siitäkään mitään hyötyä ollut.

Elämäniloa voi hakea monesta eri lähteestä, joista minulle tärkeimpiä olivat ennen sielunkumppanuus, rakkaus, luottamus ja halu olla toiselle ihmiselle hyvä. Kaikki nämä liittyivät ensisijaisesti muihin ihmisiin ja toissijaisesti vasta minuun itseeni. Nyt olen yrittänyt olla onnellinen harrastusten, hauskuuden ja henkisen kasvun kautta, mutta en löydä mistään tuollaisesta tyydytystä. Minä itsessäni en vain riitä minulle.

Missä sisäinen optimistini mahtaa luurata?

Muita kuulumisia? Eipä juuri. Olen alkanut löytämään tasapainon hippusia, mutta ihmisuhdesotkut saavat minut yhä kovin surulliseksi. Olen kehittänyt mustasukkaisen alavireen, mikä on kerrassaan ennenkuulumatonta ja muutenkin täysin tarpeetonta. Jostain se silti kumpuaa. Paska homma; hauskempaa olisi ilman.