En yleensä sairastele, tai siis kärsi flunssasta. Kunnon kuumetta minulla ei ole ollut vuosiin. Tunnistan flunssan lähestymisen yleensä lisääntyneellä unentarpeella, mutta näinä vuoden pimeimpinä aikoina sekään ei ole varma merkki.
Olen nukkunut kolmena edellisenä yönä yli 11 tuntia joka yö. Herääminen oli jokaisena aamuna vielä pitkien yöunienkin jälkeen hieman tahmeaa. Fyysisesti voin upeasti; jaksan liikkua paremmin ja tehokkaammin. ”Treenaamisessasi on tapahtunut selkeä muutos”, tiesi opettajani kertoa. Olen aina ollut hitaasti lämpiävä ja varovainen (tanssija), mutta huomaan eron itsekin. Sen aiheuttaa monen pienen asian summa: fyysinen tasapainotila, eli tarpeeksi unta ja energiaa, henkinen innostus sekä jonkinmoinen pieni intohimon pilkahdus.
Onko mahdollista, että tunteeni tekevät paluuta? Sepä vasta jännää olisikin.
Olen muistellut paljon nuoruuttani, jolloin urheilin runsaasti, ja eritoten vartaloani kaiken sen treenaamisen ohella. Tunsin, ettei voimillani ollut fyysisiä rajoja. Parisuhteessa etenkin unelmoin usein aktiivisen treenaamisen aloittamisesta, mutta vihasin vanhaa lajiani juoksua. Siispä keskityin uintiin, tanssiin ja satunnaisiin jumppiin. Vasta näin työelämään siirryttyäni olen voinut käyttää rahaa liikuntaan haluamallani tavalla, ja vasta nyt kun olen yksin ja pakon edessä etsimässä henkisen hyvinvointini lisäksi fyysistä tasapainoa, haluan taas tosissani liikkua enemmän.
Miltä tuntuisikaan olla taas huippukunnossa? Kuinka nahkani kestäisi säännöllisemmän liikunnan, ja uskallanko koskaan mennä uimahalliin?
Odotan innolla kevättä ja pyöräilyä; ulkoilmaa ja pehmeää viimaa Helsingin rantakaduilla. Lisääntyvää auringonvaloa, maan tuoksua. Sunnuntaiaamun filosofia on aina häkellyttävän toiveikasta ja pehmeää.
Kuinka toivoisinkaan voivani jakaa tämänkin hetken jonkun minulle rakkaan ihmisen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti