Minä odotan

Unenpuute painaa luomissa, olo on raskas, mieli harhailee. Tekee mieli kahvia. Illallisella onneksi vuorossa rakas ystävä. Kerron kaiken, lupaan (well there isn't much she doesn't know already...).

Ilmassa on juhlaa, kesän odotusta ja ihmetystä. Mielikuvia, unelmia, rohkeutta ja lantion keinuntaa. Luin taas lounaaksi kirjaa ja vajosin toiseen maailmaan, ja vaikka tämä ei kenties olekaan minulle hyväksi (rohkea pieni minä, piilossa kaikilta oikeilta tunteilta, feikkaamassa mielikuvitusmaailmassaan uusia), minä toivotan kaiken positiivisuuden tervetulleeksi ja syleilen maailmaa hetken liian pitkään. Viikonloppu näyttää kauniilta: tänään sushia, lauantaina absinttia ja sunnuntaina muutto. Kukapa ei hyrisisi onnesta tässä. Minä vedän syvään henkeä ja palaan tänne, missä minun tropical-henkiset kynteni nakuttavat näppistä innolla ja silmäni ovat utuisen viettelevät (lue: punaiset, väsyneet). Ja lupaan olla kiltimmin kuin yleensä, sillä aina ajoittain olisi hyvä käyttäytyä, olla hyvä itselleen ja muille.

Ja taas kerran

minä lupaan yrittää

ja minuun on turvallista törmätä.

Lupaan.

Hassisen kone - Odotat 

Sekopää

Kun muistan, punastun. Kourasee, kutittaa ja haukotuttaa, mutta ei se haittaa, sillä kannan seuraukset ylpeänä. Liikaa kahvia, mutta ei se vie minulta mitään pois, vaikkei annakaan. Ostin kevyempiä tupakoita ja poltan niitä vähemmän. Miniaskelia. Olisi minulla oikeasti enemmänkin kerrottavaa, mutta en kerro. Pidän salaisuuksista; piilotan ne raitoihin ja näytän kieltä.

Lisäopintoaikahakemukseni meni läpi ja jostain alitajuntani syövereistä tunsin pilkahtavan motivaation. Jos pystyisinkin? Jos yrittäisin? Vielä kerran. Ja vedän syvään henkeä ja päätän: vähentää, lopettaa, yrittää, valvoa, rakastaa. Osoittaa kiintymystäni muita kuin itseäni kohtaan. Halata ja suukottaa, rapsuttaa korvan takaa, mutta en aio unohtaa enkä aio antaa anteeksi, sillä minä olen liian heikko ja hatara olemaan anteeksiantavainen.

Muuten. Voi possu kuinka hurjaa, että hääpäiväkin on jo päätetty ja minulla on rooli, joka jännittää ja pelottaa. En todella tiedä kannattaako minulle antaa moisia vastuita; voiko minun luottaa lukevan seitsemän ihmisen sähköpostia ja muistanko minä pienessä kuplassani ruokkia sinun viherkasvejasi. Minun omanikin kuolevat koko ajan, ja minä puhallan niihin eloa epätoivoisin keinoin. En minä luottaisi itseeni, sillä vaikka tarkoitan hyvää, olen tohelo; tumpelo; tunari; tampio; turhake. Ja väsynyt, päivä toisensa jälkeen; itseeni pettynyt ja kyrsiintynyt. Samaan aikaan tekee mieli luovuttaa lopullisesti ja alkaa valmentamaan itseään maratonia varten. Mutta minä muistan tämän tilan olleen minua jo ennen sitä aikaa, kun opin rakastelemaan itseäni. Ehkä tämä on minuutta parhaimmillaan; minun syvintä olemustani. Vastakohdat, ristiriidat, kaikki se paska. Ei minua voi rakastaa kokonaisuutena, mutta minusta voi valita osasia ja muodostaa niistä oman kokonaisuutensa, joka miellyttää tai ei ja jonka voi heittää roskiin käytön jälkeen. Ja taas minä spekuloin minua - kuinka tylsä aihe. Maailmassa on monta miljoonaa jännittävämpää asiaa, kuten pelottava englanninkielinen seksisanasto (kirja) ja halu/pelko googlata 'flogger'. Jätän väliin, oman mielenterveyteni vuoksi.

Minä antaudun siihen; minä ajattelen sinun parastasi; laitan etusi minun etuni edelle ja pohdin, miksi maailma on niin ikävä paikka ja elo vaikeaa ja raskasta, vaikkei ole aihetta huoleen. Mutta kuka tietää, miksi nuoret nykyään masentuvat niin kovin nuorina ja helposti. Onko meillä jotenkin kaikki liian hyvin?

jos sinä näkisit minut

siinä valossa

jossa minä seison

minun omissa silmissäni

alastomana

alaston totuus

minun läpinäkyvyyteni

hallitsevin elementti; katseenvangitsija

särähdys; häiriö vastaanottosignaalissa

sähkö

pistävät silmät

viha, halveksunta

ja pieni annos surkeutta; minussa on sellainen lähes hellyyttävä puoli

eksyksissä

nälkä, jano, mutta ei fyysinen

kohtaamisen ja aloitteen pelko

ja ne virheet; sadatmiljoonat

väärät sanat, väärä hetki

minä satutan, kun olen huono;

en siksi, että olisin ilkeä

ja potkin; puren; lyön

ensin muita ja hetken päästä moninkertaisena itseäni

rikos ja rangaistus

kuinka helposti itsensä voikaan musertaa pieniksi siruiksi, muruiksi, murennaksi

ja antaa virran viedä kaiken lian mennessään

tai kaiken

jäljelle jää kylmä, tyhjä, tunteeton runko

en minä halua sitä

Jos nukahdan, niin ehkä unohdan

Voi. Torkahdin eilen toimistolla lounastauolla tuoliltani. Siestahetki ja liiallinen rentoutuminen. Tänään heräsin vasta 8:30 päälläni huutavaan kissaan, enkä jaksanut eilen kokata mitään järkevää. Siispä lounaaksi taas kerran köyhän miehen kreikkalainen salaatti (feta + kurkku) ja iltapäivä sujunee teetä siemaillen. Olen siinä toivossa, että teen avulla saisin edes jollain tapaa aineenvaihduntani taas normaaliksi, mutta kroppani vastustelee. En ole saanut ruokahaluani kohdalleen vähään aikaan, sillä olen jatkuvasti joko liian nälissäni tai täysin nälätön. Minun on joko kylmä tai kuuma, muttei koskaan hyvä. Kärsin massiivisesta B-vitamiinin puutostilasta, mutten jaksa tehdä asialle mitään. Tuntuu ihan kesältä, sillä kesäisin minun kontrollini katoaa ja alan huojua.

Pientä epätasapainoa siis ilmassa, mutta en hätäile sillä horisontissa ei näy pilviä. Ja minä kellun sittenkin.

Näen sinusta unia, jatkuvalla syötöllä. Käytökseni vaihtelee teurastamisesta ja kiduttamisesta kylmään välinpitämättömyyteen, mutta viime yönä yllätin itseni ja rutistin puolisollesi lämpimän halauksen ja toivotin teille kaikkea hyvää. Ei minulla ole roolia sinun elämässäsi; turhaa minä itken, mutta minuun silti sattuu. Olisin kaivannut asian käsittelyä, kuten olen jo miljoona kertaa toitottanut, ja olen sinulle niin vihainen niin vihainen helpoimman tien valitsemisesta. Jatkuva teema elämässäni; keneenkään ei voi luottaa kuin itseensä. Mitäpä sitten, kun itsekin olen epäluotettava?

Joka tapauksessa toistan vielä kerran: oli hieno kokko. Sano hei roinallesi; tämän asian kanssa kuljetaan enää vain minun ehdoillani, vain siksi, että sinä et jousta minun suhteeni. En minäkään enää jousta sinun suhteesi. Wave goodbye; you do not deserve anything from me anymore.

Olisin jo kyllästynyt surkutteluun, mutta aivoni eivät tee yhteistyötä. Siispä sukellan kirjaan ja mielikuvitusmaailmaan. Leikin, ettei minulla ole mitään velvollisuuksia ketään kohtaan. Haaveilen lämpimistä kesäöistä ja täydellisestä pilkuttomuudesta, mutta ei se auta; nyt pitäisi toimia. Varata lääkäriaika, alkaa pyöräilemään, siivota. Mutta passiivisuus on edelleen vallassa, enkä minä pysty/kykene, en edes yrittämään. Maanantai oli niin kaunis ja aktiivinen, mutta nyt juuri olen hieman voimaton.

Ja minun päätäni särkee.

Palaan takaisin Prahaan mielessäni.

Lentotassu.

Matkaseura ja eväät.

Tätä kun painoi niin valo vaihtui vihreäksi, ehkä.

Virsikirja.

Matkakumppani ihailee maisemia.

Mielikuvitus laukkaa, hip hip hei

Kun matkaa pois omilta nurkiltaan monet asiat näyttävät palatessa erilaisilta. Tietty. Mutta kerta toisensa jälkeen se hämmentää, kuinka helppoa onkaan ottaa etäisyyttä; saada perspektiiviä. Miten erilaiselta sitä itse näyttää muussa ympäristössä, ja kuinka itsensä arvioiminen tekeekin hyvää. Ja saa minut tuntemaan itseni hyväksi, ehyeksi ja terveeksi, tai jossei muuta niin astetta paremmaksi. Lahnapulu on muuntumassa joksikin puuman ja yksisarvisen sukuiseksi mielikuvitusolennoksi. Unicouger. Jo on elikko, luulen.

Olen rentoutunut, ruskettunut, vähäpilkullinen ja turvoksissa. Väsynyt ja onnellinen, ja hyvin hyvin hukassa. En koskaan ole ollut romantiikannälkäinen, mutta nyt olen, ja sekös vasta pelottaakin. Yllätän itseni haikailemasta ihmeellisiä asioita, mutten parisuhdetta, vaan jälleen kerran sitä jännitystä, itsensä ylittämistä, rajojen rikkomista ja ah, vapautta. Ja suihkua. Ja hapatettua punakaalia, absinttipohjaisia drinksuja ja harmaapaitaista miestä, joka on oikeasti olemassa (vuosituhannen urbaanilegenda ja päänäyttelijä meidän kreisikomediassamme, tietämättään, raukka). Kaipaan Prahaa jo nyt. Koodi on B52 ja Nebe: taivas. Huudan sitä kohdakkoin taas, toivon. Absinttiä löytyy. Drinkkibileet meillä viikonloppuna, käyhän kaikille?

Ostan yleensä kentältä matkalukemista (jotain spontaanin hölmöä ja hassua) ja nyt päädyin nappaamaan mukaan kohutun E L Jamesin 50 Shades of Greyn. Ja voi luoja minun yksinkertaisuuttani, nimittäin vaikka päähenkilö onkin tohelo neitsyt, minä samastuin ja upposin ja punastuin useampaan otteeseen paluulennon aikana. Kirjallisuus saa minut aina syttymään, enkä tiennyt, että pystyn lukemaan jotakin pehmopornoa lähentelevää, toistelevaa ihmissuhdedraamaa ja ottamaan itseni vielä vakavasti. Mutta pystynhän minä. Ja jälleen kerran romantiikannälkäni syttyi, eikä sängyssäni ole tänäkään yönä ketään lähenneltävää (toisin kuin aiempina öinä, pahoitteluni edelleen mahdollisesta käpälöinnistä ja kaipaan hengitystäsi todella herttaisen sisarellisella tavalla).

Kirja on mielenkiintoinen; jollain tavalla samanaikaisesti naiivi ja oivaltava, kuten minäkin. Se muistuttaa minua kemioiden tärkeydestä, tuoksujen merkityksestä ja ihmisen herkkyydestä, kokeilunhalusta ja viehätysvoiman tärkeydestä. Kirjassa himon kohde, eksentrinen Mr Grey, varoittaa vaarallisuudestaan, mutta on silti houkutteleva ja sietämättömän kaunis. Voi ymmärrän yskän; joissain ihmisissä on varoitusleima otsassa, eikä heitä siltikään voi mitenkään ohittaa (and I feel for you, sister; saatanan tanskalaiset).

Tänään näen ystävää, pohdin minua, suunnittelen terveysheinäkuuta, hahmottelen pyöräilyä, katson kuvia, ja muistelen; uppoan unelmiin ja pompin pitkin työpaikkani käytäviä like a magical pixie horse. Tai Unicouger; liekö tuolla väliä. Olen kotona Suomessa, olen oikein hyväntuulinen ja tehokas, ja vaikka nilkutankin teatraalisesti, en usko että tähän tarvitaan mitään buranakuuria väkevämpää. Mitä siitä, että vasemman jalan pikkuvarpaani on sinipunainen ja koko jalka kosketusarka. I will survive.

Oi voi. Oh my.

Väsymystä on niin monenlaista

ja nyt juuri

kaikkein eniten

minä olen väsynyt minun omaan surkeuteeni,

mikä indikoi ylösnousemusta.

Hyviä merkkejä.

Röyksopp - Happy up here

Lisäys: KIRJA     KEHITTYY     MIELENKIINTOISEEN     SUUNTAAN

ESIMAKUA: http://nyt.fi/20120603-hanki-parempaa-eroottista-lukemista/

Ihminen on osiensa summa ja minä rakastan lukuja

Hei lähden Prahaan. Tuntuu hassulta - en tiedä kieltä enkä valuuttaa. Kutittaa vatsanpohjassa mukavasti. Muutoinkin olo on kuin joku olisi lätkäissyt märällä kalalla päin naamaa, ja minä mietin miksi, mutten saa ajatuksesta kiinni. Ehkäpä se oli viikonloppu, jälleen kerran pientä ihmistä pelottava potentiaali tai ihan vaan pakkaaminen. Minun matkalaukkuni pakkaaminen ja sinun tavaroidesi kasaaminen terassille. En pidä, mutta tämäkin on jonkinlainen riitti. Käyn läpi ja kohtaan. Inhaa. Pidä kattilas.

Olisin halunnut tehdä ihopäivytyksen, mutta pilkkuja alkoi eilen vituttaa kesä ja hikoilu, sekä itseruskettava. Pieni tekorusketus kuitenkin toimii piristävänä tekijänä, ja ehkäpä sen turvin kehtaan hiihtää hieman alastomampana pitkin Prahan katuja, olettaen että näemme aurinkoa edes yhtenä päivänä. Näyttää nimittäin säätiedoksen mukaan hitusen turhan sateiselta, mutta minä rakastan myrskyjä(kin). Viini maistuu paremmalta, kun tuuli meinaa viedä hatun ja huivin mukanaan. Ja minä en voi vaikuttaa säähän ja se rauhoittaa; saa minut tuntemaan itseni pieneksi ja heikoksi, ja joskus se on tarpeen. Paranemisen edellytys - tajuan paikkani pienenä osana suurta hallitsematonta kokonaisuutta.

Minun suuntanani on sattuma, ei kohtalo. En ole koskaan uskonut, että palaset loksahtaisivat paikoilleen jonkun suuremman voiman ohjaamana. Meitä on miljoonia ja me kaikki porisemme, vellomme sopassa ja aina joskus maku on hetken ajan kohdillaan. Siihen ei liity mitään sen suurempaa; kättä, joka ohjaisi. Suunnittelu ja unelmointi on ihmisen keino selviytyä, ja toteutunut suunnitelma todennäköinen osa sattumanvaraisessa ketjussa, jossa kenelläkään ei ole osaa eikä arpaa; ei syytä luottaa. Hyvin on pieni meidän mahdollisuutemme vaikuttaa lopputulokseen, mutta yritän. Siksi en usko; siksi en luota mihinkään muuhun, kuin että minä teen valintoja ja katson mihin ne johtavat. Ja mitään ei ole ennalta määritelty. Jotkut valinnat eivät vain ole minun tehtävissä.

75, 83, 92

lukuja

lasken sataan ja pyörähdän ympäri

mietin; punaista vai keltaista?

punaista

5:38 ja vähenee edelleen

laskee, kuin laskuvesi

nousee, jos olisi aihetta, mutta ei ole

liian monta vuotta; kuukautta; päivää

ilman Toivoa

ilman syitä valita

liian vähän matkoja ja peilejä

mitä haluaisin nyt, on samanaikaisesti liikaa ja turhaa,

eikä palvele ketään,

mutta ehkäpä eksyn

epähuomiossa

tai käyn kysymässä jotakin turhaa

minusta se olisi liian ilmiselvää

fiksumpaa olisia laskea irti

mutta kesälomat,

sijaisuudet

ne saavat minut epäröimään

entä jos?

mistä minä tietäisin?

saatanan hajuvedet

laskelmoin ja päädyn turvalliseen valintaan

ja unohdan osan kutkutuksesta

vedän paperipussin päähäni ja hymisen

Uusia termejä ja yritystä ymmärtää

LauraQ bloggasi harmittomasta pahailusta. Olen siinä ihan paska. Ylimoraalinen kun olen arjessa, ja oikeastaan pahailen vain oikein kunnolla, jos ollenkaan. Sen sijaan olen hyvä harmittomassa hyväilyssä ja rakastan käyttömukavuuden sijaan käyttöihanuutta. Ja tunteilen holtittomasti. TUNTEET. Tulevat nähtävästi esiin jopa kun ajattelen hankintoja! Mutta siis tuo harmiton pahailu ajatuksenakin aiheutti minulle voimakkaan negatiivisen tunnereaktion ja samalla halun kapinoida, edes hiukan, ihan vaan jotta voisin todistaa olevani jotenkin aikuinen ja rohkea. Kykeneväinen norminvastaiseen käytökseen. Samaan tapaan kuin aiemmin olen yrittänyt itselleni vakuuttaa itselleni olevani villi ja boheemi, ja sutinut puolta valtakuntaa kun olen niin villi ja boheemi, mutta ei se ole toiminut. Se ei vaan ollut minua; olen monimutkaisempi. Minulle vaan tulee huono omatunto, kun istun siihen invapaikalle, vaikka ratikka onkin tyhjä ja ketään ei kiinnosta. Ja saan paniikkikohtauksen, jos joskus tajuan kesken juna/metromatkan, että minulla ei ole voimassaolevaa lippua. Töissä leimauslaitteeni on kuin alttari, jota palvon, ja tuntini ovat minuutilleen oikein. Enkä koskaan ottaisi lounaalla kuutta kasvispullaa lapussa mainitun max. viiden sijaan. Minä olen todella todella kiltti ja rajoittunut silloin kun pääni on käytössä, ja myös siksi minun irtilaskemiseni ovat eeppisiä sotia, joissa minä haavoitun, mutta jatkan silti taistelua aiheuttaen hassuja vammoja kaikille lähettyvilläni seisoville. Tetsaan pitkin Helsingin yöelämää ja heittelen ruuhkamummoja aamubussissa likaisilla alushousuilla (pahoitteluni, todella, et uskokaan kuinka massiiviset pahoittelut hyvä rouva). Ja harmittaahan minua leikkiä sinunkin tunteillasi, mutten osaa olla parempi.

Ja minä nauran kanssasi Carl Haglundin purjeveneellisyydelle ja mietin, kuinka paljon pitää meloa, jotta vene liikkuisi minnekään. Ja pohdin samalla erilaisia tapoja tuhota solmioita. Ja mietin, minne piilotan kilon ihorasvapurkit vessastani, jotta vanhempani eivät kissavahteina joudu niihin törmäämään ja niiden olemusta arvioimaan. Ilmassa on ollut jo pidempään astetta vakavampaa levottomuutta. Haluan nähdä miten työyhteisöni suhtautuu spontaaniin rakkaudenpuuskaani, joka on tuloillaan ja ilmenee halailuna, enkä tietääkseni ole nauttinut mitään siihen erityisesti kannustavaa.

Huomasin juuri myös, että hetulapaitani suurista kainaloaukoista näkyvä vaaleanpunainen alustoppi saa aikaiseksi illuusion siitä, ettei minulla ole päälläni rintaliivejä. Nice. Voi olla, että halailu saa uudenlaista lämpöä.

Osaako joku oikeasti kävellä jotain kultaista keskitietä pitkin? Kertoisitko minulle salaisuutesi?

Ystävä ehdotti aamupahoinvointini syyksi sympatiadarraa,

sillä kollega on tänään ihan vähän tööt.

Joskus viinilasillinen tekee tepposet, tiedetään.

Tai runsaat Gin Tonicit.

Minusta tuntuu, ettei nyt kuitenkaan ole kyse siitä.

Minusta tuntuu, etten tiedä mistä on kyse

tai edes miltä tuntuisi, jos tietäisin mistä on kyse.

Minusta tuntuu, etten haluakaan tietää.

Keskustelin eilen sängyn pohjalla

autuaana nautinnosta

kissain kanssa

minun olemuksestani,

tunnepohjaisesta impulsiivisesta käytöksestä,

järjenvastaisista valinnoista,

kaheliudesta,

viehättävyydestä ja sen puutteesta,

hassuudesta, huumorista,

viha-rakkaussuhteista,

ja siitä kuinka jotkut ovat muille kamalia ja minulle niin hyviä niin hyviä.

Ja siitä kuinka joskus luovutan ja joskus pinnistän,

mutta yleensä vain annan liian vähän naksuja.

Pohdimme missä minä olen astunut vikaan;

miksi minä kelpaan jollekin toiselle paremmin kuin hyvin

ja jollekin toiselle olen yhtä tärkeä kuin käytetty käsipyyhe.
Disregarded after usage.

Emme päässeet selkeään loppuratkaisuun,

mutta kukapa pääsisi

keskustellessaan eläimien kanssa ihmisten ongelmista.

Ihan pian Praha, kiitos.

Lisäys: Plaah mutta kumminkin kiva, Lana del Rey - Born to die

Lupaan olla hellä, jos sellaisesta satut tykkäämään

*hible hible*

Ensimmäinen merkintä uudella koneella, jonka kastoimme oluella Toivoksi. Tuntuu oudolta kirjoittaa, liian puhdas näppis. Uusissa malleissa selaus on käänteinen, hämmentää. Moni muukin asia hämmentää. On taas vaihteeksi liian hyvä olla ja on aihetta onneen. Olen niin onnellinen sinun puolestasi parisuhteutumisesi johdosta. Voi raksu, saat ison halin ja uskon, että teistä tulee hyvä ja pysyvä. Olet niin muru. Mutta se ei ole nyt pääroolissa, on muuta mielessä, mutten ehkäpä pysty selittämään. Vastaan viestiisi, mutta siihen menee hetki. Joutunen pohtimaan hetken taas omia tilanteitani. Sulattelen.

Minulla on hitusen taas vaikeuksia hahmottaa tärkeitä asioita nykytilassani, mikä saa minut jollain tasolla onnettomaksi. Epäselvyyksiä ilmassa, maalla ja merellä. Liikaa aihetta onneen, liikaa syitä voida hyvin, ja kas: paniikki. Ihan pieni sellainen.

Olen ihmisriippuivainen, seurasielu. Lähentelijä. En haluaisi olla yksin, vaikka niin onkin hyvä. Siksi hakeudun luoksesi ja kyllä, nautin seurastasi, vaikka sanonkin, etten pysty mihinkään. Se ei ole muuttunut, en minä pysty. Nyt on minun aikani olla yksi, yksin, muttei yksinäinen, jos saan päättää. Siksi seura, siksi parhaat ihmiset ympärilläni. Siksi olen luonasi, vaikka minun pitäisi olla muualla. Varmasti loukkaa teitä kaikkia muita, anteeksi.

Ehkä muut näkevät paremmin minun tilanteeni epätasapainona, ulkopuolisina, kun minä taas olen vaan minä, ja ollut tässä jamassa jo pitkään. Mutta voin silti selvitä hengissä; ostaa uuden kannettavan; fiilistellä hyvää musiikkia; juoda viiniä auringon nousuun; olla villi ja vaarallinen. Ja hei minä tein sen! Olin kuin olinkin perse lähes paljaana puistossa. Auringossa. Ja ainakin yksi pilkku huusi kovaan ääneen, että se aikoo parantua, olla parempi, voida hyvin, voida paremmin, olla käänteinen, yrittää yrittää ja muuttua sellaiseksi hitusen ehyemmäksi osaseksi, kun se on sen tehtävä; siihen minä sen määräsin. Hyvä pilkku.

Haukuin myös kuin koira ja olin rintaliiveissä, mutta ei puhuta siitä.

Minulla on edelleen tunteita ja olen vahvasti sitä mieltä, että ilman ei ollut yhtään parempi; tämä on hyvä. Mutta hämmennys silti. Ää mistä näitä oikein pursuaa, ja kuka oli se outo mies, joka spontaanisti päätyi makaamaan päälläni ja kourimaan teidän takapuolianne? Mitä kieltä se puhui; mitä ihmettä se oli nauttinut ja mistä sitä saa ostaa?

Miksi minulle aina sattuu ja tapahtuu? Missä seesteiset hetket, missä rauha? Herra isä pysähtyykö tämä juna koskaan?

Enkä osaa olla nauramatta taaskaan aroillekaan asioille, kuten fiksaatiolleni liittyen 90-luvulla syntyneisiin. Voi se on väärin, tiedän, mutta olen lahjakas skippaamaan vuosikymmeniä. 70-luku ja 90-luku, kiitos. Kuka kaipaa omaa vuosikymmentään? Ja puolet 90-lukulaisista on jo täysi-ikäisiä ja toista puolta voin odottaa vielä muutaman vuoden. Voiko näin nuori olla puuma? Ai kauhiaa. 

Hammasharjaa arvostin,

mutta ei sekään kaikkea pelasta.

Uusi kone pelastaa.

Lupaan pitää sinua hyvänä.

Sadonkorjuu

Mustat hiukseni laskeutuvat tikkusuorina hartioilleni. Tuli värjättyä melko tummaksi, mutta luotan; se haalenee, väljähtyy. Tekee mieli maissia, koska se narskuu hampaissa. Tekee mieli voida taas kerran hieman paremmin. Tekee mieli tappaa viattomia sivullisia (hellästi). Tekee mieli nukkua vähemmän, syödä vähemmän, liikkua enemmän. Olla ulkona; lukea kirjaa, lehteä, Prahan matkaopasta. Tekee mieli mennä näyttelyn avajaisiin yksin, mutta olla silti upea.

Tekee mieli mennä puistoon makaamaan naamalleni perse paljaana. Miksikö? Koska pilkut ovat lähteneet kaikkialta muualta hyvin, paitsi takajaloista ja perseestä. Muut osat ovat minusta jo ihan jees, mutta voihan kankut. Auttaisikohan valohoito? Enhän minä voi mennä ottamaan aurinkoa stringeissä. Lähinnä kuvitelmissani makaisin naamallani, hame korvissa, toinen kenkä jalasta pudonneena ja vodkapullo herkästi käteni vieressä. Kukaan ei tulisi häiritsemään tai edes kokeilemaan, hengitänkö. Moinen näky on Suomessa normaali, jopa hyväksytty, vaikka olenkin nuori nainen ja jalassani toimistokorkkarit, vekkihame ja rintaliivit villisti (vahingossa) paljastava paita.

En kuule mitään ihotautilääkäristäni, en pääse konsultoimaan. Aurinko paransi käsieni päälliosat, mitä se tekisi takapuolelleni? Miten valohoito vaikuttaa ja voiko sitä harkita edes tämän Neotigasonin kanssa samanaikaisesti? Miksi minulta lähtee niin paljon hiuksia, ja jos kaljuunnun, voiko Kela korvata minulle peruukin?

Korvissa humisee, kun viruttelen pimeässä huoneessani sähkölaskusta säästäen ja odotan puheluita, joita en koskaan saa. Ehkä niin on parempi, mutta odotus ja jännistys sallittakoon. Ja unelmointi, jonka olen pitkästä aikaa löytänyt. Unelmiin ja uniin sukeltaminen, uppoaminen, hukkuminen. Lakanoista rakentuneisiin linnoihin eksyminen. Tuoksuista muodostuva maailma; salakavala ja satunnainen rakkaudenpuuska hyökkää. Minä seuraan tuoksuasi. Olen unelmieni armoilla ja jälleen kerran vakuutan itselleni, että olen oikeutettu leikkimään pilvilinnoissa ja samalla halveksun naiiviuuttani, sillä se, mistä minä unelmoin on todella itsensä huijaamista. Mutta onko virheillä leikittely aina väärin; eikö stipluista saisi ottaa kaikkea iloa irti? Tehty mikä tehty; enkö saisi yhtään korjata hedelmää?

Maailma on liian vakava paikka.

Minä laitan kaiken itseni syyksi aina. Kerta toisensa jälkeen. Masennun vain siksi, etten pysty kohtaamaan tunteitani ja vaikeita tilanteita, mutta minähän olen myös sairas. Eikä ehkä aina pitäisi aliarvioida sairauden merkitystä elämässä. Tämä sairaus on rajoittunut minun elämääni hurjasti ja se saa minut yhä tuntemaan itseni rikkonaiseksi, likaiseksi, vajaaksi ja epäviehättäväksi. Jos joku minuun joskus erehtyy tykästymään, niin laikkuni saavat ihmiset miettimään asiaa toistamiseen, enkä minä ole niin ihana, että kukaan jäisi katsomaan toiselle kierrokselle.

Kaipaan kevennystä, siksi juhlin, siksi riehun ja heilun pää pilvissä ja rakastan liikaa tai en yhtään. Äärirajoja, pyörremyrskyjä ja yksi ongelma, jonka myöntäminen on perseestä ja kieltäminen ei auta yhtään.

Valintoja. Minä päätän hauskuuttaa itseäni. Valitsen lomamatkan ja lähetän kortin:

  

Ja siteeraan kollegaani: "Otetaan pienet luomumakeat!", mikä siis viittaa Clipperin järkyttävään tunkkaisenmakeaan lakritsiteehen. Hyi himpula, maistuu ihan keitetyltä tamponilta. Lisäys: oletan.

Hei nyt mä keksin (voit painua vittuun, muuten)

Sitä aina ajoittain inspiroituu. Hitusen. Sellaisia todella pieniä askelia. Näkee maailman irrallisena, kerrankin.

Olen aina elänyt hamstraamisen ja tavarapaljouden keskellä - minun perheelläni ei koskaan ollut mitään, joten kaikesta vähästäkin pidettiin kiinni. Enempi parempi. Eron jälkeen tavara ja omistaminen ovat vähitellen menettäneet merkitystään, sillä tunnesidos pilaa hyvänkin esineen, jos sidos on negatiivinen. Ja kun tarpeeksi kauan tuijottaa yhteisiä asioita ja itkee, niin sitä yhtäkkiä kaipaa ympärilleen tilaa ja avaruutta. Valoisia pintoja, vaaleita sävyjä. Raikkautta, rakkautta. Uusia näkökulmia, asentoja, tilanteita. Ja niin me päätimme muuttaa maailmaa, muuttaa yhteen - hakea, etsiä, rakentaa pesää yhdessä. Ja erikseen. Tilaa tarvitaan paljon, mutta ottaakohan kukaan tällaisia?

Eilenkin löysin itseni raivaamasta, kuten usein olen aiemminkin tehnyt. Ottanut säkin ja alkanut tyhjentää. On niin paljon asioita, joista en haluaisi luopua, mutta jotka pakkaan sinulle laatikkoon. Ja edelleenkin, kuten aiemmin kirjoitin, jätän terassille, ovi auki. Haet jos haet. Juhannuksen jälkeen heitän ne roskiin, kaikki, sillä en minä tarvitse mitään sinusta muistuttamaan uuteen kotiini. En minä tarvitse rakkaudettomia lahjoja, vaikka ne kaupassa maksaisivatkin paljon, tai vaikka sinä olisit ne omin pikku kätösin ne askarrellut, sillä olet päättänyt askarrella jatkossa jollekin toiselle.

Lienee ilmiselvää, että kun vielä lähes vuodenkin jälkeen minuun vain sattuu ja sattuu tämä kaikki, ettei minun elämässäni ole tilaa toiselle sinulle. Eikä tule olemaankaan, pitkään pitkään aikaan. Ja että kenties jokin tässä on jäänyt puimatta, mutta minä en voi pakottaa sinua puhumaan. Nyt vuorossa lienee seuraava eron osa: puhdistautuminen. Sinusta ja sinun mukana tuomastasi liasta. Nyt ei ole oikea hetki sinulle lähestyä minua mukailoisesti, teennäisen huolettoman harmittomasti. Anna olla vaan. Edelleenkin olen sitä mieltä, etten tarvitse yhteydenottoasi.

Mutta asiasta kukkaruukkuun:

olen lähtenyt hahmottelemaan ajatusta

huoneessa elämisestä.

Ja uudesta läppäristä.

Jostain syystä pelkät ajatuksetkin kiihottavat:

tavaran vähyys,

seura, hyvä ruoka, vieraskoreus.

Jaetut kulut,

parvekeistutukset,

yrttiruukut, viherkasvit kaikkien ilona.

Musiikki, korvatulpat.

Jaetut viinipullolliset ja tarinat eilisestä.

Yhden illan säätöjen kohtaamiset keittiössä.

Kissankarvattomuus.

Eilinen oli kaunis päivä, vaikka heräsinkin torkuilta vihaisena ja meinasin kuolla. Sain jotakin kaunista, nimittäin tämän Katsumi Komagata Collectiven White Birds -lintumobilen. Hirmu kivasti käy lampunvarjostimesta.

Täältä löytyy kuva, vaikkakin minun omani on valkoinen.

Lisäys: this cheered me up today: black cat auditions     1961, Hollywood.

Itselleen nauramisen jalo taito

Keskustelin pitkästä aikaa tosikon kanssa. Hän oli sitä mieltä, että itselleen nauraminen on turhaa. En pystynyt hahmottamaan - miten jokin niin perustavanlaatuinen osa inhimillisyyttä voisi koskaan olla turhaa? Tais siis miten muuten sitä voisi edes tervejärkisesti käsitellä omia epäonnistumisiaan?

Kaikki mokaavat, kaikki feilaavat. Virheistä oppii, jos haluaa. Miten muuten omia epäonnistumisia voisi käsitellä helposti kuin huumorin kautta? Voihan niistä tehdä taulukon ja kirjata sinne kaikki kohdat, missä on menty pieleen ja arvioida syitä jne. jne. mutta eikö siinä ihminen ala jo kupsahtamaan tylsyyteen?

Olisiko edes järkeä ryhtyä analysoimaan sitä, miksi menen AINA vessaan ja lukitsen oven ennen kuin laitan valot? Ja päädyn kerta toisensa jälkeen nauramaan yksinäni pimeässä vessassa käpälöidessäni sokkona valokatkaisijaa.

Tai miksi minulla on hyvinkin usein alushousut jalassani sekä nurinniskoin että eessuntaassun. Persepuoli pussittaa edessä kivasti. Mitä minä voin tästä virheestä oppia? Että voisin olla kalsareita pukiessani huolellisempi ihminen?

Entäpä mitä vakavaa ja analysoitavaa siinä on, kun kaadun nurmikolla kävellessäni spontaanisti perseelleni ja jään ketarat ojossa sojottamaan selälleni kaiken nyyttärikansan keskelle? Tai kun kompastun korkeissa koroissani rautatieasemalla omiin lahkeisiin ja lätsähdän pyllylleni aamuruuhkassa? Kuka voi muuta kuin nauraa itselleen siinä tilanteessa?

Minun analyysini on lyhyt ja ytimekäs

"ei hyvä luoja hahahahahahahahahahhaahhahahahahhahahhhehe..."

ja sillä minä kuittaan tapahtuman tapahtuneeksi ja analysoinnin päättyneeksi. Se riittää minulle, sillä minä tiedän olevani kömpelö, hajamielinen ja ajoittain ajattelematon. Ei minun tarvitse kehittyä paremmaksi näillä osa-alueilla, sillä minä olen jo paras. Sählääminen, mokaaminen, söpösti stiplaaminen; ne ovat yhtälailla elämässä tärkeitä taitoja.

Voisin päättää olla kova kuin kivi

ja yrittää olla virheetön,

mutta kuinka

voisin elää

tässä maailmassa,

jossa kaikkein kauneinkin ihminen

voi saada nenänpäänsä iloksi

liian suuren, suhteettoman punaisen,

kipeän ja kiiltäväisen

finnin valkopäisen,

joka häviää vasta

päivä häiden jälkeen

Näyttötaidetta viikonlopun jäljiltä:

 Tunnista tuotemerkki, heh.

 Matrix screen, uuuuuuuuuh. Jännä.

Elämää siimaleikkurin varjossa

Se kaikki alkoi siitä, kun minä yhtäkkiä huomasin, etten pelkääkään sinua. Alkoholilla saattoi olla vaikutuksensa asiaan. Minä etäännyin itsestäni ja roolistani ja menin mukaan siihen leikkiin. Ja minä puhuin; arvioin itseäni ja muistelin kaikkia tilanteita; hyviä ja huonoja. Ja juuri se toi mukanaan nämä tunteet. Halun tuntea.

Eihän tässä mitään fyysistä ongelmaa ole ollut; ei minun tuntotumakkeeni ole ollut epäkunnossa, mutta minä en vain ole halunnut tuntea. Ja minä olen todella hyvä tekemään päätöksiä, jotka aiheuttavat minulle vain ja ainoastaan ongelmia. Mutta yhtäkkiä, eräänä kauniina iltana, minä halusin tuntea; avata sitä ovea, nostaa jotakin todella pelottavaa ja aiemmin piilossa ollutta alas hattuhyllyltä. Ja tässä sitä edelleen ollaan; hengissä, olemassa, vaikka riskinsä tässäkin "kaapista ulos tulemisessa" oli ja tunnustettakoot, minä päädyin hetkeksi leikkimään rajalla; pimeän ja valoisan välissä.

Mutta no harm done. Tässä edelleen. Muutama kyynel vuodatettuna, enkä ollut ainoa, joka itki. Silti olo on parempi, vaikka tunteet kohdistuvatkin poukkoilevasti kaikkien väärien ihmisten ympärille, eivätkä todellakaan tykkää kenestäkään, kenestä haluaisin niiden tykkäävän. Mutta voinko minä olla muuta kuin rehellinen itselleni?

Olen yrittänyt hitaasti kypsyttää tunteita; tapailla rauhassa ja tutustua. Olen kokeillut suin päin salamarakastumista ja ahdistunut niin liikaa, että vieläkin sattuu. Olen kokeillut satunnaisia, erilaisia, puolituntemattomia, omituisia ihmisiä; antanut jos jonkinlaisen tallaajan herätellä minussa fiiliksiä, mutta ei ei ei. Mikään ei ole tähän mennessä toiminut. Ja sitten toimii "ei mikään". Tai siis jokin toki, mutta ei mikään konkreettinen, järkevä. Ja tunteet ovat kuin pyörremyrsky; kaiken normaalin lisäksi mukana lentää purjevene, unelmatalo, kihlasormuksia ja pari lehmää. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu; en minä tiedä jäänkö myrskyn silmään ja rakastunko lehmään. Joka tapauksessa olen ylpeä kimppapurjeveneen omistaja (HAHAHAHAHA itsepähän sanoit "ota mitä haluat" ja mehän otetaan se purjevene, sohva ja telkkari, sori).

Lauantaina minä sain 20 minuuttisen saarnan, jonka aiheena oli "millään muulla ei ole merkitystä, kuin sillä, että sinuun ei satu". Saarna oli hyvinkin aiheellinen. Mutta minuun on jo sattunut, sillä sinä tulet minun uniini ja olet törkeä, vailla järjen hiventä. Mutta niin olen minäkin, unissani ainakin. Sunnuntaina teurastin taas vaihteeksi ystäviä, puolituttuja, eksiä ja muita epämääräisiä hyypiöitä klo 18:40 - 1:34, jolloin heräsin hiestä läpimärkänä sohvaltani, kävin suihkussa ja lyllersin takaisin sohvalleni jatkamaan uinumista. Enkä tappanut enää ketään, vaikkakin salaa harkitsin. Kissa yritti pilata minun elämäni raatelemalla huiveja, takkeja, mainoslehtisiä, viherkasveja, sohvaa, lattiatyynyä, mattoa, parasta kaveriaan, vessan oven raamia ja terassin ovea. I tell you, kissan henki oli karvan varassa.

Olen yrittänyt purkaa aggressioita muun muassa siimaleikkaamalla. Piha parka, näyttää aika kamalalta kaiken sen siimaleikkaamisen jäljiltä, mutta olihan se sen arvoista. Kahdekselta aamulla siimaleikkaamista hirveässä tuubassa; piha raikaa, minä nauran. Ai jumalauta kuinka ylpeä talohallitukseni puheenjohtaja taas minusta onkaan. Olen varma.

Ja vihdoin rakas MacBook Airini otti ja petti minut. Näyttö on minut hyljännyt. Toisaalta se on ihan kaunis, lupaan lisätä kuvia hieman myöhemmin. 

Ostan uuden Macin

 heti kun näen tililleni tupsahtavat kesälomarahat,

saan uuden VISA-korttini tunnusluvun,

löydän kadonneet laskut,

ryöstän pankin

ja rakastun suomenruotsalaiseen.

Olen valmis ottamaan riskejä.

Väärä osoite, tyly viesti, liikaa aikaa miettiä, pohtia, puida, kirjoittaa.

Liian vähän rohkeutta, enkä minä haluaisikaan kuulla muuta.

You told me I'm out of balance, but when have I ever been in balance?

Am I not always imbalanced?

Am I not always doing everything I'm not supposed to do?

Timing; people; deeds

Those are my areas of special expertise;

where I fail the most

Ja mitä tulee muihin erikoisosaamisalueisiini,

eikö olisi

jo korkea aika

voida saada niitä tukemaan

tutkinto; paperi; todistus

selonteko; raportti; kaavio

Sillä minä olin unohtanut hakea lisäopintoaikaa

ja pienen hetken pelkäsin heittäneeni hukkaan niin paljon enemmän

kun mitä oli tarkoitus

Minun nollaamiseni vie minut kauemmaksi toivotusta tasapainotilasta

lähemmäksi unohdusta, epäonnistumisia,

minä puhkean väärään kukkaan

vielä Praha, vielä viikko juhlaa

vielä kesäkuun kukkumiset, ei muuta

ja heinäkuu lepoa, ei liikakäyttöä

enemmän rauhaa, vähemmän laikkuja, rohtuneita huulia

"voi sinua pientä"

...