Kaikissa meissä asuu pieni aamuihminen

Aamuissa on jotain loistokasta, mutten ihan tiedä mitä. Kun lojuu höyrysaunassa ennen aamukahdeksaa, mieli puhdistuu ja avartuu ja keho voi hyvin koko päivän. Olen rakastunut aamuihin ja sinun kahvinkeittimeesi, vaimikäsenyton. Iho voi hienosti, opinnäytetyö on normaalia pehmeämmin lähestyttävä ongelma ja olen jaksanut liikkua enemmän, mutta kas, verenpaineeni on koholla. No mitä pienistä. Ei kaikki voi olla hyvin samanaikaisesti, muutenhan olisin pakotettu olemaan onnellinen, ewwww.

En ole vähään aikaa osannut arvioida ihoani oikein missään mielessä, sillä se voi hyvin. Iho alkoi ensikerran oireilla viime vuoden lokakuussa (siis merkittävästi, silminnähden havaittavasti, elämää rajoittavasti), joten niihin aikoihin oireet taas ilmenevät, jos ovat ilmetäkseen. En oikein osaa sanoa mitä odotan. Päänahkaa kutittaa selvästi, mutta kenties jälleen tupakoimattomuuden ja alkoholittomuuden vuoksi oireilu muualla kehossa ei ole niin voimakasta. Tuntuu hölmöltä miettiä aina syitä siihen, miksi jokin on juuri nyt hyvin, mutta spekulointia ei oikein pääse pakoonkaan… joten minäpä jatkan pohdintaa. Ehkä olen vain mennyt stressipeikkoa piiloon komeroon. Löytääköhän se minut joskus?

Eilen pöydälläni oli ihana ihana aamiainen.

Tänään minulla on kukkakaalia ja Liettualaisia suklaakonvehteja. Muuten ihan kiva, mutta saan lenkkeillä aikalailla, jottei perse leviä (paljon konvehteja), tai ehkä minäkin liityn Lady Gagan vartalovallankumoukseen ja nostan ihrani jalustalle. Jotenkin tuntuu vaan dorkalta antaa itsensä muuntua muodottomaksi palleroksi feminismiin vedoten, kun kuitenkin minä itse tiedän, mikä paino on minulle paras; milloin minä sekä voin hyvin, että näytän mielestäni hyvältä. Siinä ei paljoa muiden mielipiteillä ole väliä. Eikä se hyvä muoto ole pallo, ei niin millään. Joidenkin kuuluu olla palloja, joidenkin kukkakeppejä ja minun elämäntehtäväni on olla lauta päärynä. Sillä mennään.

Illalla luvassa näyttelyn avajaiset, hyvää seuraa, vesisadetta ja sahaamista. Minä voitan. Ja olen tosi nättinä, jos joku kysyy.

Kysyn nyt kuitenkin

Hirmuisen kaunis päivä oli tänään

niin ulkoisesti kuin sisäisesti.

Minä näen asiat erilailla kuin ennen.

Olenkohan tervehtynyt; onkohan mieleni parantunut?

Olisiko vihdoin synkän, mustan syrjäyttänyt valo?

Lisäys: Ai niin, anteeksi Erkki, kun epähuomiossa laskutin sinua, enkä lafkaasi. Korjaan maanantaina.

Kaikki on hyvin (halaus)

Kun eilen vielä
aamusella
mietin, miltä tuntuu
mennä töihin...

...miltä tuntuu tarttua yhteen, toiseen tehtävään,
mikä on miellyttävää, mikä epämukavaa,
mikä on jäänyt vaivaamaan,
minä tunsin, etten ehkä
pysty kaikkeen,
mihin ennen niin helposti pystyin.

Ja sitten tuli ilta, juoksulenkki, osittain kävellen,
porkkanalettuset (not a success, mutta yritin),
uunijuurekset,
kimchi

ja yö, joka riitti paljon pidemmälle,

kuin olisin koskaan voinut uskaltaa uskoa.

Tuli aamu,
jolloin olin niin lämmin,
että epäilit minulla olevan kuumetta.
Minä nousin, matkasin bussilla
uimahallille,
ostin sarjalipun
10 kertaa

(ja samalla rukoilin ihan hiljaa itsekseni,

että ihoni sallii vielä kokonaiset 10 uintikertaa)
ja puin päälle uimapuvun,
valahdin veteen ja poljin,
kuin tyhjää näkymätöntä vastusta vastaan,
kulutin itseni loppuun,
50 minuuttia, purin hieman hammasta
ja näin ensi kertaa
hirmuisen pitkään aikaan,
että halutessani
minä
totisesti
pystyn ihan mihin vaan.

Kivi vierähti olaltani, paino siirtyi toiselle puolelle.

En horjahtanut.

...

Minun tekee mieli kaalilaatikkoa.

Ytimessä

 

Tuntuu, että kauhean moni haluaa juuri nyt juosta karkuun, paeta, vaihtaa maisemaa ja paikkaa. Olla kohtaamatta. Ehkä se on luontevaa syksyn pimetessä, mutta jostain syystä minä toimin tällä kertaa päinvastoin; minun sydämeni täyttyy valolla ja lämmöllä ja minun tekee mieli halata ja rutistaa kaikkia pelottavia asioita. Minä upotan kasvoni opinnäytetyön karvaista, karheaa turkkia vasten ja puren hammasta, kun lemu meinaa viedä minulta tajun. Jos tarpeeksi kauan jaksan paijata, hirviö saattaa kesyyntyä, muuntua käsiteltäväksi, jos ei nyt sentään rakastettavaksi... Minä katson itseäni alastomana peilistä enkä itke, sillä muutama pilkku vatsallani ei vaikuta minuun mitenkään.

En voi aina antautua kaiken huonon ja epämiellyttävän armoille. En voi alistua jokaiseen kovaan kohtaloon. En voi aina paeta, juosta metsään vaimean lehtivaipan turvaan, makaamaan sammalpedille. Silti elämän realiteetit iskevät minua vasten kovaa ja korkealta: olen edelleenkin pelkkä haamu aiemmasta iloisesta minästäni. Kukapa minuun jaksaisi enää tutustua ja panostaa, ellen minä itse anna itselleni arvoa.

Mutta ei ole hyötyä feikatakaan: ei ole mitään iloa teeskennellä onnellista ja leikkiä tervettä, kun mieli saattaa muuttua mustaksi oi niin kovin mustaksi ilman alkoholia, ilman työkiireitä, ilman ihmissuhdeongelmia, ilman kriisejä ja pahoja muistoja. Minussa on synkkä, musta ydin, jonka kanssa on saatanan vaikeaa tehdä yhteistyötä.

Ei auta juosta, ei auta itkeä komerossa, sillä valmista ei tule, ellei koskaan aloita. Jokin on jo muuttunut; olen ottanut askeleen, liejusta kohti kiinteää paskaa ja hei, sekin on kuitenkin ASKEL. Nyt tarvitsen enää aikaa ja intoa, ja onnellisuutta polttoaineeksi.

Kyllä minäkin pakenen aina ajoittain,

sinne metsään nimittäin.

Parisuhteilua ilman parisuhdetta

Me kävimme Virossa. Me istuimme iltaa. Minä siivosin ja valmistin meille kaikille juhla-aterian ja te joitte tölkilliset iloa. Minä raahasin sinut puoliväkisin Ikeaan enkä ostanut mitään, ja sinullakin oli mukavaa minun seurassani. Toistimme prosessin myöhemmin uudestaan. Me kävimme keilaamassa tuttavapariskunnan kanssa; me pelasimme lautapelejä; minä toin osan pyykeistäni sinun luoksesi pesuun, kun pesutupani oli varattu. Me varasimme yhteisen lomamatkan, ostimme hotellimajoituksen kahden hengen huoneeseen. Pohdimme mahdollista vierailua erotiikkamuseoon. Ja me molemmat naureskelemme sille, kuinka reissusta tulee hauska, hullu ja varmasti jossain määrin brutaali. Haluan oikeasti jäädä kiinni turvatarkastuksessa luvattoman esineen hallussapidosta, eeppinen dildo matkatavaroissani. Ja lupaan huutaa kuuluvasti "honey, is this yours or mine??!", koska olen niin kieroutunut, että se olisi minusta erittäin hupaisaa.

Sinä ripustit kuivumaan minun stringini, joissa on kangasta yhtä paljon kuin nenäliinassa. Minä verhoilin sinun ruman tuolinpäällisesi hipsterikankaalla ja kuolaan edelleenkin pyöreän lattiatyynyn perään. Sinä annoit minulle luvan säilyttää sitä sinun kodissasi, jos päädyn ostamaan sen.

Kun sanon "mennään kotiin", en yhtään tiedä minne päädyn.

Kun minä heitän huonoa läppää ja kysyn sinulta leikkimielisesti "what kind of a relationship you think this is?" minun ystäväni vastaa sinun puolestasi kysymyksellä "a serious one?". Me saamme kutsuja juhliin, joissa meiltä kysytään, mitä meille kuuluu. Ja me tuomme yhteisen tuparilahjan.

Mistä tietää, että on parisuhteessa? Miten voi olla varma? Pitääkö päättää?

On kivempi kattaa kahdelle tai neljälle, myönnetään, mutta mitä tehdä, jos mikään tila ei ole tarpeeksi hyvä, jotta voisi vain alkaa taas luottamaan; laittaa itsensä likoon? Mikä auttaa siihen, kun pelottaa, vaikka onkin hyvä olla?

Kuvia olisi enemmänkin kuluneilta viikoilta, mutta näissä on sellaista ihan omanlaistaan toivoa, ja piristys on edelleenkin erittäin tervetullutta. Etenkin kun tukkaa lähtee edelleenkin irti niputtain.

Olen ryhtynyt taas neulomaan!

Aiheesta lisää myöhemmin, lupaan!

Otan vastaan piristystä missä muodossa vain, kiitos

Ystäväni piristi perjantaitani ja hommasi minulle uuden ohjenuoran,

jonka kiinnitin terhakkaasti

näyttöni ylälaitaan.

  Jotta muistan, jos meinaa unohtua.

 

Intiimejä tunnustuksia, uuuuuh, sekä kuva minusta uimapuvussa

Tämä on ollut villi viikko: minun intiimialueitani on käpälöinyt yhteensä 3 henkilöä, suurin osa tosin lääketieteellisistä syistä. Olen käynyt ultraäänessa ja tunnustellut omia tissejäni. Melkoinen veikeää jotenkin. Eikä mitään hätää, muuten, meikäläinen on ilmeisesti ihan kunnossa. Olo ei vaan vieläkään ole mitä mainioin.

Ja minua vituttaa tiedättehän, niinkuin sitä kuuluisaa oravaa, taas kerran. En onnistu rakentamaan vitutuksissani kunnon lausetta, siispä piirsin lounastauolla kuvan:

Minä olen menossa UIMAAN,

kun oloni on MITÄ PUNKEIN

ja minun vatsani SAATANAN KIPEÄ,

tukkani LIIAN KIREÄLLÄ NUTTURALLA

ja mielessäni LENTÄÄ PÄHKINÖITÄ.

Huomatkaa, nostin itseni kaiken varoksi jalustalle.

On muuten ihan pirun paljon mukavampaa. 

Kiitos ja näkemiin.

Toimistomusiikkia: System of a Down - Sad Statue

Ei mitään uutta auringon alla

Minua pelottaa. Olen niin kovin jännässä tilanteessa. Matkalla eteenpäin, tienristeyksessä. Etsimässä oikeaa reittiä. Minun sisälläni myllertää hurrikaani, taifuuni, hirmumyrsky, trombi ja minä etsin   e d e l l e e n    sitä kuuluisaa motivaatiota, vihan, surun ja itseinhon sumentamin silmin. Minä mietin keinoja, minä etsin ratkaisuja. Minua pelottaa.

On niin monta asiaa tekemättä, monta pelkoa kohtaamatta. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tarttua ikäviin, pakollisiin asioihin rohkean raivokkaasti, mutta en halua. Sillä vaikka minä kesäksi muutuin laikuttomaksi, näen pilkkujen palaavaan. Kutina, kipu, rasvaaminen. Hilse, veritahrat. Toivoa saa aina, mutta minkäänasteinen toivominen ei vie pois sitä faktaa, että minun pilkkuni tekevät paluuta kesän ja auringon jäljiltä. Niitä on vatsassa seitsemän. Vasemmassa kyynärpäässä kolme. Päänahassa kymmenkunta. Ne eivät vielä näy, mutta kun kevyesti paijaan ihoani, tunnen karkean, koholla olevan kohdan, jota rapsuttamalla saan aikaiseksi pienen pienen hilsehurrikaanin. Ja minä muistan yhtäkkiä kaiken. Mitä kaikkea opinkaan vihaamaan ihossani viime talven aikana.

Minä muistan

...miten vaikeaa oli mennä uimaan tai pukeutua juhlavaatteisiin, joissa tekokuituinen alushame painautui ihoani vasten. Kuinka ikävältä tuntuikaan mennä sänkyyn rasvaisen tahmeana ja kuinka sairas olo oli,  kun heräsin verisistä lakanoista.

...kuinka ihmiset katsoivat käsiäni, vaikkei nähtävää paljoa ollutkaan.

...kuinka korvakorut, kaulakorut, hiuspinnit ja huivit olivat yhtäkkiä tarpeettomia ikävää tunnetta aiheuttavia lisäosia, joiden pitäminen on turhaa.

...kuinka vaatekaupan topit ja lyhyet hameet muuttuivat lähestulkoon näkymättömiksi.

...kuinka hikoilu sattui, kuin joku olisi kaatanut alkoholia avohaavaan.

Minä muistan.

Ja tässä minun pitäisi hoitaa elämäni kuntoon, uskaltaa tuntea, tehdä opinnäytetyö, säästää rahaa, matkustaa, siivota, laittaa hyvää ja terveellistä ruokaa ja levätä. Tämän kaiken keskellä minun pitäisi hakeutua KRIISITERAPIAAN vuosi sitten tapahtuneen eron vuoksi. Tässä hetkessä minun pitäisi lähteä kohtaamaan kaikkea aivan kamalaa, eikä minua todellakaan huvita.


Voi jumalauta miten paska, paska tuuri! Kaatakaa mieluummin kuumaa laavaa minun niskaani! Ei ole hyvä, että minut pakotetaan tekemään, kohtaamaan, käsittelemään tätä kaikkea eeppistä paskaa JUURI NYT. Antakaa minulle vuosi aikaa hengästää, antakaa minulle tilaa harkita uudelleen ja mennä itseeni minun omaan tahtiini. Tämä on hirmuisen epäreilu veto, kuka ikinä tämän kirouksen päälleni langetitkaan. Paska juttu.

Mutta onnitelkaa minua edes yhdestä pienestä asiasta; olen vihdoin onnistuntu vähentämään tupakointini lähes nollaan, ja nyt on vuorossa nolla. Kannustan myös ystävääni moiseen oheisten tupakka-askikoristeiden avulla. Sori, kuva on hieman suttuinen.

Eivätkö olekin suloisia?

...

Antakaa minulle vuosi aikaa
oppia sykli
oppia tuntemaan uusi minäni,
joka sairastaa 8 kuukautta vuodesta vakavammin
2 kuukautta hieman kärsien
ja on terve kuin pukki
2 kuukauden ajan.

 ...

Lisäys: oh this made me smile <3