Rakkaudesta arkeen

Voi arki, se jyllää päälle, rullautuu jämäkästi ylleni kuin raskas räsymatto. Sen alla on mukavaa, ei lainkaan tukalaa ja lämmintä, mutten pääse liikkumaan. Arki rusentaa allensa, mutta tunne on tuttu, rauhoittava ja salliva. Arki ja rutiinit antavat minulle tilaa pohtia ja voida paremmin. Olen käynyt muutamana aamuna juoksemassa ja eilen kävin polkemassa vettä. Voi hurjuus; meikäläinen uimapuvussa lähestulkoon julkisella paikalla. Varmaan muutama mummo oksensi ja kuoli akuutin nestevajauksen seuraksena. Olen murhaaja. Näen otsikot "Nuori nainen kommentoi: olen mummontappaja tahtomattani!" mutta en anna moisten pienten detaljien turhaa lannistaa. Vesijuokseminen ystävän seurassa on yksi parhaista tavoista liikkua huomaamattaan, ja minä haluan kokeilla sitä pian toistekin. Ajattelin ostaa 10 kerran kortin ja perjantain kunniaksi suunnistaa myös aamu-uinnille, jos vain jaksan. Ja nyt juuri tuntuu siltä, että jaksan mitä vain.

Energiani ovat lisääntyneet, mutten usko sen johtuvan niinkään alkoholittomuudesta vaan enemmänkin liikunnasta ja huomattavasti vähentyneestä tupakanpoltosta. Jotenkin hassusti huomaan himoitsevani liikuntaa, jonka jälkeen olen niin poikki ja väsy, etten jaksa edes kävellä. Siksi pohdin myös perjantain aamu-uintia (vesijuoksua siis), sillä yksin vesijuokseminen antaa minulle mahdollisuuden rehkiä OIKEIN HUOLELLA. Pääsen riuhtomaan ja repimään, hakemaan vedestä vastusta ja olemaan oikein raju itseäni kohtaan. Rankaisenkohan taas itseäni, ja jos, niin mistä syystä? Mikä on tämän kaiken motiivi? Pilkut huutavat ja haluavat takaisin iholleni, mutta vielä niitä ei näy. Jotenkin tuntuu siltä, että ne eivät nyt ole tiellä eivätkä haitaksi: minun on liikuttava nyt juuri niin paljon kuin pystyn, ennenkuin ne taas valtaavat alaa iholtani ja hikoilu sattuu yhtä paljon kuin haavojen desinfiointi alkoholilla. En niin haluaisi sitä. Haluaisin pysyä siedettävänä; haluaisin voida olla huolivapaa.

Mutta huolet ovat kuin mustat pilvet horisontissa. Valoisia, toiveikkaita hetkiä varjostavat monet asiat; hyvin mitättömältä tuntuvat yksityiskohdat satuttavat. Kuinka pelkkä työmotivaationi kyseenalaistaminen voikaan saada minun mieleni maahan ja aiheuttaa fyysistä pahoinvointia. Kuinka pelkään koulua ja itseni ylittämistä. Kuinka välttelen pakollisten askelien ottamista, kuinka pelkään sanoa ääneen totuuksia.

Olen lahjakas pelkäämään ja epäröimään, luonnoltani luuseri. Josko jostain saisin revittyä positiivisen mielen ja rohkean lähestymisen taidon.

Jos vain yhtä asiaa

pientä

toivoa saisin,

se olisi kyky tarrata ja luottaa,

halu uskoa ja rakastaa

taito uskaltaa

enemmän enemmän

rohkeus astua liian suuriin saappaisiin,

into yrittää vielä hieman enemmän.

Hieman.

"Ymmärräthän, rakkaani, ettei tuo ole mikään pieni toive."

Syksy on täällä

Tänään ulkona tuoksuu SYKSY ja minä olen lähdössä ratsastamaan. Tai no tarkalleen ottaen olen menossa mukaan ottamaan kuvia ja syöttämään hevoselle porkkanoita. Mutta ei se minua haittaa. Syksyn kunniaksi uusi tukka ja syyskuva, mutta ei hätää, en lähde piparminttukorkokengillä ratsastusmaastoon, vaan vaihdan jotkut aivan liian seksikkäät lenkkarit jalkojeni iloksi.

Muurahainen on pieni, mutta etenee varmasti

Syksy on elämänmuutosten kulta-aikaa: kaikki aloittavat uudestaan. Minun ystävistäni osa lähtee ulkomaille, osa aloittaa opiskelut ja jokunen vaihtaa työpaikkaa. Ja voi, minullakin on edessä muutos, lääkärin määräyksestä. Olen totaalisessa alkoholinkäyttökiellossa, ilman eksaktia loppumisajankohtaa. Tuntuu hassulta, mutta ratkaisu on ilmeinen - alkoholi sotkee aivojen serotoniinitasoja ja aiheuttaa masennusta. Mutta voi kuinka minua taas kerran pelottaa.

Muistan edelliseltä alkoholittomalta jaksolta erityisen hyvin sosiaalisten tilanteiden pelon. Sen tunteen, kun koko muu juhlaväki alkaa humaltumaan ja rentoutumaan ja minä meinaan kupsahtaa omaan paniikkitilaani. Muistan toivottomuuden ja halun olla normaali. Muistan sen, kun joudun selittelemään alkoholista kieltäytymistä. Mutta nämä ongelmat lienevät pieniä verrattuna todellisiin riskeihin, jotka tulevat esiin minun ja alkoholin kohdatessa. Siispä hymyilen ja olen helpottunut ja teen kuten käsketään.

Syksy olkoot uudenlaisen hauskanpidon aikaa. Toivon, että löydän jotain, josta nautin. Muutenhan tämä kaikki on turhaa. En voi menettää kaikkea toivoani näin nuorena. Pessimisti ei pety, muttei myöskään koskaan saavuta unelmiaan.

Ystäväni puhuu usein kirjasta nimeltä Salaisuus. En ole lukenut, mutta ajatuksena kuulemani mukaan on, että jos jotain todella todella haluaa, sen saa. Minun ongelmani on haluttomuus, mutta ehkä sekin on vain vaihe. Ehkä minun pitää asettaa uudenlaisia unelmia elämääni ja lähteä tavoittelemaan niitä ihan uudenlaisella vakavuudella. Aikamoista paskaa tämä blogini sisältö muuten, pahoitteluni.

Tunnen oloni hyvin toivottomaksi. Tyhjäksi. Samalla helpottuneeksi. En tarvitse lääkitystä (mutta saatan tarvita psykoterapiaa, kiitti letuista) ja olen valmis jonkinlaiseen asioiden käsittelyyn. En ole tehnyt mitään väärin, olen vain rikki ja "silmäni ovat surulliset". Minä olen surullinen.

Siivosin taas yhden osion kotonani ja löysin lisää ja lisää sinun roippeitasi. Eikö tämä koskaan lopu? Enkö minä oikeasti pääse koskaan sinusta yli? Pakenemisesi seuraukseni olet jättänyt minut yksin tämän kaiken keskelle, enkä tiedä jaksanko enää löytää tavaroitasi. En tiedä jaksanko enää itkeä.

Mutta olen opetellut ottamaan pieniä askelia. Hyvin pieniä. Muurahaisaskelia. Joskus tuntuu, ettei mikään riitä; ettei mikään kuitenkaan koskaan mene yhtään paremmaksi. Ehkäpä alkoholittomuus avartaa minun maailmaani yhtäkkiä enemmän kuin aiemmin. Sillä kun minä muistelen asiaa, muistan vain tunteen siitä, kun kaikki tunnekohokohdatkin lähtevät alakuloisuuden mukana. Että minusta tulee tasainen, että minun sekopäisyyteni laantuu ja minusta tulee tylsä.

Ehkäpä minä olen oikeasti tylsä ja alkoholi on ollut vain tapa esittää jotakin, mitä minä en koskaan ole ollutkaan: sosiaalisesti lahjakas, viihdyttävä, avoin, ihana, spontaani ja hullu. Kaivan kaapista toimistohiiren sotisopan ja astun siihen rooliin joka on järkevä ja aikaansaava, tunnekylmä, elämätön, epäluova ihmisen haamu, joka ei enää halua kuolla, muttei kenties myöskään elää täysillä. Mitä järkeä on elää ilman luovuutta, villiä tekemisen intoa ja päättömyyttä? Mistä voin ostaa em. asiat, muualta kuin Alkosta?

Valintoja valintoja. Minä en millään haluaisi tehdä valintoja.

Elämä on lähes mustavalkoista, ja minä olen mieleltäni musta, ja ihan pikkuriikkisen normaalia toiveikkaampi.

Lauantain tunnelmia:

Liian aikainen lipaisu

Osa pilkuistani tuntuu tehneen come backin. Oikean korvalehden takana on pieni rikkonainen ihopalsta, ja minä näperrän ja hipelöin sitä kauhunsekaisin tuntein. Onkohan se psoria, hyökkiikö se taas minun päänahkaani? Olenko ollut liian vähän auringossa, onko minulla stressiä? Voi kurjuus, en osaa sanoa; en tiedä. Hiukka olen sekaisin ja hassusti saattanut jotakin totisesti loppuun asti. Ehkäpä vain se näkyy ihollani pilkkujen ja pisteiden muodossa. Yhden aikakauden päättyminen, toisen alku.

Tai ehkäpä korvanlehteni takana on vain joku astetta verisempi ötökänpurema. Mistä sitä tietää; ehkä joku niistä korviinmunivista hirviö-örkeistä myös puree matkalla munimaan korvakäytävään. Ehkä tämä nimenomainen ötökkä on naukannut matkalla hieman välipalaa. Ehkä puremia on muuallakin minussa. Korvaanmunivien ötököiden massavaellus. Ehana ajatus. Tai ehkä olen unissani raapaissut osan ihosta pois. Ehkä sitä ihoa on vielä kynteni alla piilossa, ja kuumaliimapyssyllä voisin kiinnittää irronneen retaleen takaisin paikoilleen. Koskaan ei voi tietää, ei koskaan.

Ihotautilääkäri neuvoi minua jatkamaan vielä Neotigason-lääkityksen nauttimista, mutta en minä halunnut. Kenties hiustenlähtö ja kynsien megalomaaninen haurastuminen ovat oireita lääkkeen äkillisestä lopettamisesta. Ehkä minun olisi pitänyt jatkaa sitä vielä hetken aikaa, mutta olen jäärä, ja jäärät päättävät itse (vaikkei olisi mitään hajua), mikä on nimenomaisesti heille itselleen kaikkein parasta. Enkä hakenut uutta reseptiä, vaan päätin olla ilman, sillä minun on valtakunta, voima... ja paskat kunniasta. Minä en pidä lääkkeistä, vaikka ne parantaisivat kaikki tautini ja ongelmani. Ihanan ystävän sanoja lainaten "lääkkeettön ihminen on aina ideaali", mutta ei meistä kaikista ole ideaaleiksi, ei sitten millään.

Mutta täällä minä porskutan, lääkkeettä, jossain määrin hyvinvoivana ja ainakin pulleana, terassini hämyssä, kuunnellen kettuja ja siilejä ja toivoen kevyttä huomista ja hellää ylösnousemusta. Unirytmini heittää kuperkeikkaa ja käteni ovat tavaroiden siirtelystä hellänä. Olen leikannut oikean käden keskisormeni pään auki johonkin terävään ja säilönyt koko päivän avomaankurkkuja etikkaliemeen. Kirvelee, sanonpahan vaan, mutta pieni kipu on joskus aina saaliin väärti. Etikkakurkut ovat varmasti maailman parhaiden asioiden TOP 10 -listalla.

En halua luopua Flow-rannekkeestani, kun sitä katsoessa tulee aina mieleen sumeita muistoja. Enkä vielä ole päättänyt, mitä seuraavaksi odottaa.

Nyt odotan huomisaamua, huomisen jälkeen ehkä taas perjantaita, mutta sitä en tiedä, vielä.

Kuulen kyllä, kun sinä ryömit,

vaanit,

pidät sellaista ääntä,

kuin yrittäisit olla pitämättä ääntä.

Suunnittelet salakavalaa hyökkäystäsi.

Mikä lie kohteesi.

Minun koskemattomuuteni,

haavoittuvaisuuteni?

Minun vähäpätöisimmät aarteeni:

usko,

toivo,

rakkaus?

Voiko toisen seuraa vaania,

entä vaatia?

Voiko pyytää enemmän, kuin mitä toisella on antaa?

Muistattehan pyllyvispan,

sen epämääräisen takapuolen helistyksen,

kun kissapeto vaanii saalistaan

ja valmistautuu syöksyyn.

Mallaa lähtöä,

kuin pikajuoksia lähtötelineissään

vain hetken ennen paikalleen asettumista.

... odotan vain lähtölaukausta,

sitä merkkiä, kun saa antaa palaa.

Mutta missä viipyy ääni, joka huutaa

GO FOR IT;

missä on se merkki?

Kuka kertoisi?

Nimim. Eksynyt urpo, punkea yön ritari

ja ennenkaikkea helpottunut hullu

Alla muutama sunnuntaihenkinen kuva tiistailta. Päivät sekaisin, mutta elämä voittaa, joskus vielä.

Löysin vanhoja kuvia,

jotka ovat nyt tuolilla

odottamassa loppusijoituspaikkaansa...

... ja ostin luumuja.

Ja tänne menen nukkumaan...

... heti kun saan raivattua tien kaiken pyykin alle. Eli viikonloppuna.

Pinnallisia unia

Kikakaka, sanoisin, jos jaksaisi naurattaa. Olen ihan lomapoikki - kauanko tätä joutuu vielä kestämään? Milloin pääsen töihin takaisin rauhottumaan ja lepäämään? Minun on teitä kaikkia jo ikävä.

No mutta ei loma ole pelkkää paskaakaan ollut; olen keskittynyt tekemään ihania asioita. Laittanut ihania ruokalaleja, nauttinut hyviä viinejä upeassa seurassa. Salakuljettanyt festareille absinttiä naamasumun muodossa ja kuokkinut itseni kuorobileiden jatkoille ilmaisen ruuan pariin. Ja itkenyt teltassa lempiartistiani kuullostellen. Ja olen ollut äärimmäinen unelias ja pelännyt hirviöitä. Ja sinä olet lohduttanut minua kertomalla tarinoita niistä isoista hyttysistä ja siitä, kuinka ne imevät erityisen paljon verta ja jopa niin paljon, että ne turpoavat golfpallon kokoisiksi ja ovat silloin niin raskaita, etteivät pysty lentämään. Voi minä pelkään niitä niin kovin. Olen herännyt siihen, kun naapurin lapsi rääkyy pihalla "FUCK FUCK FUCK" ja minä haluaisin vielä hetken levätä kainalossasi.

Olen remontoinut jonkun toisen asuntoa Turussa ja valvonut aamukuuteen. Ja soittanut puheluita, joiden ainoa tarkoitus on kuvailla niitä ruokia, jotka aion syödä hetken kuluttua.

Olen nukkunut kolmeen asti päivällä ja maannut tyhjällä rannalla ylivirittyneessä mielentilassa. Ja vieraillut kissojeni luona, liian harvoin.

Ja oih, olen syönyt marjapiirakkaa, johon tungimme myös pihani ylikypsiä punaviinimarjoja. On kesäinen olo, mutta tämä kesä on ollut kovin kovin erilainen. Koko ajan odotan, että herään.

Josko joku teurastaisi tuon naapurin kakaran niin kaikki olisi vielä hieman paremmin.

Illalla korkkarit + hame + viiniä -bileet con las chicas. Ei ole enää absinttiä - maailma kiittää.

Regina - Unessa

Viimeinen aamu

Minun hengitykseni on raskas ja tuoksuni kukkainen. Rusetteja mekossa, kaulassa, rintojeni välissä. Liikaa kahvia, liikaa kannustusta siihen, että muistan lähteä ajoissa, sillä minun on lähdettävä lomalle, eikä lomaa varten saa istua toimistolla yötä myöten, vaikka minusta se tuntuisi luontevalta. Minä hymyilen; teen lupauksia. Vannon itselleni ja muille rentoutuvani. Sanon ponnekkaasti "unohdan salasanani", mutta ei niin käy minulle.

Minä olen se, joka ensimmäisen viikon ajan itkee huonosti hoidettuja hommia. Toisen viikon ajan minä vain panikoin töihinpaluuta. Kolmannella viikolla alan rentoutua ja neljäs viikko menee epämääräisessä itsetsemppaamisessa: minä pystyn minä pystyn minä pystyn. Mutta enhän minä pysty. Minulla on lomaa vain kaksi viikkoa. Ja oletteko katsoneet ulos ikkunasta? Helsingissä ainakin jotkut muinaiset kaupunkijumalat ovat ystävällisesti päättäneet kannustaa lomailuani paskalla säällä. Hyvä ettei sada rakeita, vaikka toisaalta ne ovat minusta ihan jees.

Olen sitkeä, pullapitkomainen otus. Mennä poksutan etiäpäin. Ihmettelen, miksen ole parempi ja miksen osaa, mutten anna sen liiemmin hidastaa/häiritä/vaivata. Menen vaan ja yritän kaikin keinoin hätistellä naimisissa olevat liehittelijät pois luotani. En millään jaksaisi sekaantua. Olen ihan tyytyväinen nykyiseen sekaantumistilanteeseeni, joka antaa minulle tilaa ja tukea. Paras mahdollinen tilanne tunnevammaiselle siiselille.

Kuulkaa kaikki,

en ymmärrä,

joten laitan silmäni kiinni

ja kaivan sisimmästäni jotain,

jonka haluan jakaa.

"Tykkään poroista!"

Epäilyttävää

Oi, hassua, meinasin oksentaa hetki sitten. Hörppäsin innoissani kahvia, kun on niin hyvää ja minulla on viimeisen aamun tunnelma, vaikkei olekaan viimeinen aamu. No mutta, minä hörppäsin, ja samanaikaisesti masuni pohjalla joku kierähti, kääntyi solmulle ja teki pienen suloisen kuperkeikan. Ja kahvi, joka oli onnellisesti matkalla alas, säikähti. Otsalleni nousi kylmä hiki ja minä nieleskelin ja pohdin, kuinka moni kollega taas luulee, että olen raskaana. Kahvi rauhoittui ja jatkoi matkaansa ja minä huokaisin helpotuksesta, sillä ei ole mukavaa oksentaa omalle työpöydälleen. Tai siis kollegan pöydälle. Uskokaa, minä tiedän.

Olen edelleenkin kananlihalla ja kahvikupposeni on täynnä jähmälämmintä oksetusnestettä. Se hieman tuijottaa minua, vaatii selitystä kelpaamattomuudelleen, kuten me kaikki. Kahvilla ei ole omaa varoitushuutoa, mutta minulla on. Mangustin lailla tarkastelen maailmaa ja ihmisiä ympärilläni; takajaloilleni jähmettyneenä, erektoituneena katson kaiken yli ja etsin vaaran merkkejä. Samalla huudan KRIRIIRIRIKRIRKRKKIRIKKKKK  ja toistan koodattuja lauseita:

"Ooksä tosissas?"

"Eksä haluu jo omaa aikaa?"

"Emmä jaksais hengaa itseni kanssa näin paljoa."

"Soot ihan hullu."

"Mä oon ihan paska diili!"

"Vielä ehdit pakenemaan ihan hyvin, hei, tiedäthän?"

"Sä vaan luulet, et mä oon hyvää seuraa."

"Mitä jos tekisit tänään jotain, mistä sä oikeesti tykkäät?"

"Mä haluaisin olla niin paljon parempi."

"Sä et tajuu, mitä oot tilaamassa."

"Mun tekee mieli SIIVOTA ja ostaa MUURAMEN TV-TASO ja RIEHUA."

"Joku päivä säkin tajuut. Niin se aina menee."

"Ei kukaan jaksa mua kovin pitkään."

"If I were you, I'd run."

Fishy fishy, eikö vain? Meikäläinen täällä vaan varottaa, eikä kukaan juokse!!! Onneksi voin aiempaan kokemukseeni turvaten todeta, että kaikki on aina vaan mun rahojeni perään. Ja mun peräni perään. Persoona, pah. Falling in love with someone's personality is SO LAST SEASON.

Ja kenties

vatsassani

kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä

heitteleekin sisäinen marttyyrini

ja pienellä spyydaamisella

voisin korjata tilanteen

hetkessä.

Harkitsen.

Roisin Murphy - Overpowered

Lisäys: punainen trenssitakki on NIIN KESÄN HIENOIN KIRPPUROINTILÖYTY <3

Hassu, tyhjä olo

Kotini tyhjyys vainoaa minua - suojelen leikkeleviipaleitani automaationa ja etsin katseellani kissoja. Niitä ei näy missään, sillä vein ne maanantaina vanhemmilleni. Asunto on typötyhjä eikä lainkaan enää koti, mutta annan sille vielä uuden mahdollisuuden. Siivoan, järjestelen, organisoin. Yritän.

Viikonloppuna menen häihin ja yritän keinolla millä hyvänsä olla iloinen. Minua jännittää, en ole hyvä häissä, mutta minun on treenattava tosissani tulevaa kesää varten. Enkä millään haluaisi suojautua normaalilla metodillani, vaan olla avoin, sosiaalinen ja itsevarma selvin päin. Tai siis toki haluan nauttia muutaman, mutten kontata lattioilla. Vaikka siis konttaamisessa itsessään ei ole mitään vikaa... Olen pyytänyt paikkaa hyvännäköisten sinkkumiesten pöydästä, ja ainakin kaaso on minulle avoimesti kateellinen. Istumajärjestys lienee siis kohdillaan. Oikeastihan minä niin kaipaan lisää draamaa elämääni, voi elämän kevät... No mutta jos nyt edes silmäniloa, se sallittakoon.

Mielialani on kohentunut, mutta jännän epätasainen. Saan tunnemyrskyjä, joista osa on aiheettomia ja osa aiheellisia. Ja kaivan verta nenästäni hakemalla tietoa, joka saa minut voimaan pahoin. Rankaisen ja ruoskin itseäni, sillä jokin osa minusta on sitä mieltä, että en ole oikeutettu hyvinvointiin. En minä saa olla onnellinen. Vihaan omaa marttyyriuuttani, mutten osaa parantua.

Ja jostain se iskee: suru. Pohjaton, loputon. Yritän pestä sitä pois; huuhdella kasvoni kylmällä vedellä, saippuoida käteni ranteita myöten ja kuivata kaikki sormien välit huolellisesti. Katselen kauniita asioita ympärilläni - niitä on niin paljon! Vihreää, valkeaa. Aurinkoinen, lähes pilvetön taivas. Hymy, aito kysymys. Halua puhua ja kuunnella. Mietin, josko lopettaisin kokonaan syömisen - tekisikö se minusta paremman ihmisen? Mitä jos opettelisin juoksemaan ja vaan juoksisin, niin pitkälle kuin pystyn ja jaksan? Mitä jos kävisin leikkauttamassa tukkana polkaksi; syntyisinkö uudelleen ja kohoaisin, vai saisiko suru minut silti kiinni?

Muistutan itseäni, maailma on kaunis

ja tämä sai minut hymyilemään alkuviikosta:

Ja tälle hymyilin jo jokin aika sitten:

Lähde: http://animalinsider.com/

... sillä jos olisin eläin, olisin varmasti leijonaksi naamioitunut leijona.

Peto pedon vaatteissa, onnellisesti piilossa omasta mielestäni,

mutta todellisuudessa

hyvin tunnistettavissa.

Mutta voi minua. Tätä tämä on ja tulee olemaan pitkään, enkä lainkaan ihmettele, kuinka pakeneminen tuntuu päivä päivältä helpommalta vaihtoehdolta.

...

"En voi jäädä"

hän kuiskasi hiljaa

ja suuteli otsaani.

Hänen katseensa oli uninen ja kätensä kylmä,

ja minä tiesin, että hän ajattelee toista.

Odotin, että hän nousi polviltaan ja käänsi selkänsä minuun.

Silloin kaivoin käsipainon sohvan alta,

nousin äänettä seisomaan,

kohotin käteni ja käsipainon hänen takanaan,

ja odotin, että hän kääntyisi.

Mutta hän nosti laukkunsa lattialta

ja sanomatta sanaakaan

avasi oven ja astui ulos.

Minä ryhdyin jumppaamaan.

...