Syksy on elämänmuutosten kulta-aikaa: kaikki aloittavat uudestaan. Minun ystävistäni osa lähtee ulkomaille, osa aloittaa opiskelut ja jokunen vaihtaa työpaikkaa. Ja voi, minullakin on edessä muutos, lääkärin määräyksestä. Olen totaalisessa alkoholinkäyttökiellossa, ilman eksaktia loppumisajankohtaa. Tuntuu hassulta, mutta ratkaisu on ilmeinen - alkoholi sotkee aivojen serotoniinitasoja ja aiheuttaa masennusta. Mutta voi kuinka minua taas kerran pelottaa.
Muistan edelliseltä alkoholittomalta jaksolta erityisen hyvin sosiaalisten tilanteiden pelon. Sen tunteen, kun koko muu juhlaväki alkaa humaltumaan ja rentoutumaan ja minä meinaan kupsahtaa omaan paniikkitilaani. Muistan toivottomuuden ja halun olla normaali. Muistan sen, kun joudun selittelemään alkoholista kieltäytymistä. Mutta nämä ongelmat lienevät pieniä verrattuna todellisiin riskeihin, jotka tulevat esiin minun ja alkoholin kohdatessa. Siispä hymyilen ja olen helpottunut ja teen kuten käsketään.
Syksy olkoot uudenlaisen hauskanpidon aikaa. Toivon, että löydän jotain, josta nautin. Muutenhan tämä kaikki on turhaa. En voi menettää kaikkea toivoani näin nuorena. Pessimisti ei pety, muttei myöskään koskaan saavuta unelmiaan.
Ystäväni puhuu usein kirjasta nimeltä Salaisuus. En ole lukenut, mutta ajatuksena kuulemani mukaan on, että jos jotain todella todella haluaa, sen saa. Minun ongelmani on haluttomuus, mutta ehkä sekin on vain vaihe. Ehkä minun pitää asettaa uudenlaisia unelmia elämääni ja lähteä tavoittelemaan niitä ihan uudenlaisella vakavuudella. Aikamoista paskaa tämä blogini sisältö muuten, pahoitteluni.
Tunnen oloni hyvin toivottomaksi. Tyhjäksi. Samalla helpottuneeksi. En tarvitse lääkitystä (mutta saatan tarvita psykoterapiaa, kiitti letuista) ja olen valmis jonkinlaiseen asioiden käsittelyyn. En ole tehnyt mitään väärin, olen vain rikki ja "silmäni ovat surulliset". Minä olen surullinen.
Siivosin taas yhden osion kotonani ja löysin lisää ja lisää sinun roippeitasi. Eikö tämä koskaan lopu? Enkö minä oikeasti pääse koskaan sinusta yli? Pakenemisesi seuraukseni olet jättänyt minut yksin tämän kaiken keskelle, enkä tiedä jaksanko enää löytää tavaroitasi. En tiedä jaksanko enää itkeä.
Mutta olen opetellut ottamaan pieniä askelia. Hyvin pieniä. Muurahaisaskelia. Joskus tuntuu, ettei mikään riitä; ettei mikään kuitenkaan koskaan mene yhtään paremmaksi. Ehkäpä alkoholittomuus avartaa minun maailmaani yhtäkkiä enemmän kuin aiemmin. Sillä kun minä muistelen asiaa, muistan vain tunteen siitä, kun kaikki tunnekohokohdatkin lähtevät alakuloisuuden mukana. Että minusta tulee tasainen, että minun sekopäisyyteni laantuu ja minusta tulee tylsä.
Ehkäpä minä olen oikeasti tylsä ja alkoholi on ollut vain tapa esittää jotakin, mitä minä en koskaan ole ollutkaan: sosiaalisesti lahjakas, viihdyttävä, avoin, ihana, spontaani ja hullu. Kaivan kaapista toimistohiiren sotisopan ja astun siihen rooliin joka on järkevä ja aikaansaava, tunnekylmä, elämätön, epäluova ihmisen haamu, joka ei enää halua kuolla, muttei kenties myöskään elää täysillä. Mitä järkeä on elää ilman luovuutta, villiä tekemisen intoa ja päättömyyttä? Mistä voin ostaa em. asiat, muualta kuin Alkosta?
Valintoja valintoja. Minä en millään haluaisi tehdä valintoja.
Elämä on lähes mustavalkoista, ja minä olen mieleltäni musta, ja ihan pikkuriikkisen normaalia toiveikkaampi.
Lauantain tunnelmia:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti