Maanantaimantra

Taas näin televisiosta, kun hoettiin mantraa, jonka toistaminen saa ihmisen uskomaan hokemaansa. Meikäläisellä kun on keinot vähissä, olen päättänyt alentua mantran tasolle. Sisäisesti nauran toki itselleni, mutta ei se haittaa. Kun tarpeeksi hokee, naurun ääni peittii puheensorinaan.

Minä olen paras. Olen tehokas ja aikaansaava, huolellisen seesteinen ja järkevä. Minä en makaa aikaansaamattomuudessa; minä en itke tekemättömien asioiden perään vaan teen ne. Minä osaan, enkä epäröi osaamistani.

Minä en jätä mitään tekemättä vain siksi, että se on liian vaikeaa. Minä tiedän, mitä minä teen ja kenen vuoksi. Minä rakastan itseäni juuri tällaisena.

Minä ansaitsen loman. Minä saan syödä suklaata. Minun ei tarvitse pahoittaa mieltäni turhista asioista, eikä potea huonoa omatuntoa turhaan. Minä saan katsoa televisiota joka päivä. Minä saan nukkua yli 10 tunnin yöunia, jos väsyttää.

Minun ei aina tarvitse siivota kaikkia sotkuja.

Minä olen hyvä juuri tällaisena, vaikken jokaisena iltana tekisikään kaikkia sovittuja asioita, enkä aina juuri olisi valmis ajallaan.

Minä saan ostaa sukkahousuja, vaikka ne ovatkin aika kalliita ja ihan omalla kömpelyydellä olen kaikki parini tuhonnut.

Minä en salli itseni antaa periksi vain siksi, että jokin on hieman normaalia hankalampaa ja pitkäkestoisempaa.

Minä rakennan itselleni hyvällä ruualla, riittävällä liikunnalla ja levolla turvallisen ja toimivan arjen, joka tukee minua kaikissa töissäni.

Minä tyksin itsestäni <3

Herääminen uuteen aamuun

Lääkäri taputteli käsivarsiani ja totesi, että jos tunne on samanlainen kummallakin puolella, kyseessä ei liene mikään tyrä. Siltikään minun pääni ei taivu ja vatsa on Buranayliannostuksesta jo aikalailla sekaisin. Mutta ei hätää, jaksan hymyillä. Saikku ei ole tarpeen, jos pää toimii.

Ihmettelen aina ajoittain, kuinka onnistun selviämään järkyttävistä viikoista. Itkunsekaisista aamuista, väsyneestä sähläämisestä. Jotenkin oudosta kaikesta selviää lopulta, mutta voi kummaa. Mistä tämä energia tulee: mikä saa minut jaksamaan? Kaikkien pitäisi joskus miettiä ja muistaa, ettei luovuttaminenkaan aina ole katastrofi.

minä tajusin jotain tänään aamulla

kun heräsin

9 tunnin yöunien jäljiltä

flunssaisen jähmeäni ja silti valmiina

ehkä se olet sinä

kauhean kiva olet ainakin

Päivän lääkitys: pitkäkestoisesti vaikuttava tulehduskipulääke, Duact, D-vitamiinilisä, lihasrelaksantti ja lasillinen kuohuvaa, hyvässä seurassa (ja nuo kaikki hieman toisenlaisessa järjestyksessä)...

...ja niin: Röyksopp - Eble

Murheita ja piiskansivalluksia

Voi minä niin mieleni pahoitin, kun sinä huomautit julkihaukotteluni epäkohteliaisuudesta. Vika ei ollut huomautuksessasi, sillä ei minua haittaa, jos sinä korjaat, mutta sävy oli synkkä, ivallinen ja tuomitseva. Herjasi oli julkinen.

Ei varmaankaan ketään muita vaivaisi asia, jos ei minua vaivaisi, mutten mahda sille mitään. Aivan kuten en mahda haukottelullenikaan, sillä se on jonkinlainen refleksi. Samaan tapaan minua suututtaa, kun sinä sohaiset minua, kun et löydä muitakaan uhreja.

Tämän takia kaikki ovat luotasi lähteneet. Vaikka olisi työmoraali kunnossa, rautaiset hermot, maratoonarin kestävyys ja loputon kyky, halu ja into lukea sinun mielialojasi ja reagoida niihin tarpeen mukaan, ei selviäminen siltikään ole itsestään selvää.

Minusta tuntuu, että meistä on tullut liian läheisiä.

Että sinä saat jo jollain tasolla tölviä ja ivailla

koska mehän olemme perhettä.

Yleensä annan periksi ja puhaltelen hetkisen, mutta nyt juuri jostain syystä minusta tuntuu, että minulle riitti. En tiedä mikä se on tällä kertaa, joka niin kismittää. Ehkäpä vain se julkisuus, tai se, että en minä osaa olla haukottelematta. Ei se ole minun vikani, että aivoni halajavat lisähappea. Siitäkin voisi huomauttaa kiltisti. Niin minä olisin tehnyt.

Tulee niin kovin kylmä, kun ajattelen tätä kaikkea. Työmaailma on täynnä hankalia tilanteita ja ihmisiä, ja meidän pitäisi vain kestää ja sietää, mutta entäpä kun jokin raja on ylitetty? Miten voi palata entiseen, ja pitääkö edes? Kuka puhuu tästä sinun kanssasi, kun minä en pysty? Kuka kertoo sinulle, kuinka törkeältä noinkin pieni asiat minusta tuntuu?

sillä sen jos tekisin

että menisin tykösi

avaisin sydämeni

valittaisin

kuvailisin tuntojani

sinä painaisit minut lyttyyn

ottaisit kaiken hyödyn irti

olisit törkeämpi

ja minulta napsahtaisi jokin hermo poikki, pysyvästi

ja aivan kuten meidän välimme

se ei koskaan korjaantuisi

Se, että sinulla on ikävää ja vaikeaa, stressaavaa ja kuluttavaa, ei ole minun virheeni. Minä olen tässä apuna, mutta kaikkea ei kenenkään tarvitse kestää. Olen päättänyt,  etten nyt kestä sinua, ja siksipä teen sen ainoan, jonka osaan todella hyvin.

Otan jalat alleni.

 .