Hei
kuulkaa muistatteko vielä kesäyön unelman? Sellaisen harson takaa harhan lailla
mielessä kiilivän ajatelman illasta, joka ei koskaan lopu vaan jatkuu jatkuu ja
aurinko nousee ja ihmiset hymyilevät ja ovat kauniita tai no jos eivät nyt ihan kauniita niin ainakin monen iho punoittaa
herttaisesti todistaen liiallista aiemmin nautittua auringonpoltetta. Mitä vietin yhden
täydellisen jo kesäkuun alussa, vannon. Rikoin viinipullon yökalassa kallion
kiveykseen ja nauroin aivan älyttömän upealle kalasaalille. Taisi olla levää.
Ei liiemmin haitannut. Kalan olisin taas varmaankin joutunut kolkkaamaan
korkokengällä. Auringon jo noustua hiukopalan tarve yllätti ja kipaisimme
lähikauppaamme, jossa nuori herra tarjosi meille vasta uunista otettuja
croissantteja. Natustelimme niitä terassilla auringon jatkaessa nousuaan
mansikoiden, brien ja viikunahillon kaverina. Sisäinen hedonistini tanssi onnessaan
ripaskaa, ja koin olevani niin kovin oikeutettu siihen kaikkeen. Etenkin kun
ylitin itseni ja possumaisesti hoidin kuntoon kaiken An & On. Ratkaisin
siis ongelmani koskien Ajanpuutetta ja Opinnäytetyötä. Onnea itselleni mutisin hiljaa ääneen.
Eikä
tässä vielä kaikki, onhan tähän muutakin toki mahtunut. Mutta ei kaikilla
asioilla ole yhtä paljoa painoarvoa tahi merkitystä kuin loppuunsaattamisella. Minä valmistun; minusta tulee ehyt taas kerran.
Minua
naurattaa, kuinka paljon voi vuodessa vihata ja rakastaa itseään ja olla silti
sama ihminen. Tai jopa päivässä; olennoista onnettomin ja ailahtelevin lienee
ihminen. Ihan hölmö otus.
Ja
kaikki lähtevät! Samasta minäkin unelmoin salaa. Pakkaan laukut ja pakenen,
enkä vain Istanbuliin tai Sarajevoon, vaan jonnekin kauemmaksi ja pysyvämmin.
Lähtisitkö edes mukaani? Eihän sitä voi tietää ennen kuin pitää olla ihan varma
emmekä onneksi ole vielä edenneet sinne. Mutta jos toinen saa unelmatyönsä
Espanjasta tänä lama-aikana, ja minä valmistun vihdoin lähes 7-vuotisen
opintorupeamani jälkeen, kaikki lienee mahdollista. Kukapa minua estäisi kuin
minä itse?
Kävimme
kollaamassa Kultahatun. Ei se DiCaprio niinkään vaan se toivo, että halutessaan
jotakin enemmän kuin mitään sen voi lopulta saada, vaikkakin vain hetkeksi.
Pidin musiikista kovin, enemmän ja nyt tunnen
kokoajan tietyn sykkeen mielessäni. Tekee mieli hytistä, tähän tahtiin: Lana
Del Rey – Summertime sadness.
Hytisen.
