Painavia pohdintoja

Jännästi olen ollut muualla, muissa maailmoissa, toisaalla lähiaikoina. Siihen on kaksi syytä, jotka ovat kaiken A ja O. Nimittäin ajanpuute ja opinnäytetyö. Kärsin kummastakin, tasapuolisesti; suren kohtaloani. Aika ei riitä elämään eikä oppariin, ja työt huipentuvat ensi viikonlopun rientoihin. Minua niin kovin jännittää, mutta tämä on hyvää jännitystä.

Tein tänäänkin kymmeniä sivuja tuloksia; pohdin ja spekuloin, pyörittelin sanoja. Sitä luulee olevan kielitaidoltaan kykenevä, mutta kyllä yli 50-sivuisen opuksen tuottaminen englanniksi tuottaa jo minullekin vaikeuksia. Vituttaa lievästi, ei liikaa. 

Minull on kolme työpistettä, kaksi konetta. Pyörittelen paperia ja pinoittain notkuvia kirjakasoja pitkin poikin, puolelta toiselle ja pohdin, josko kehtaisin lähteä pihalle pyörimään, pitämään pientä taukoa. En uskalla ulostautua, sillä pelkään työni ja motivaationi pakenevan siinä samalla. Sen sijaan pyykkäsin, pakersin kakun ja pastasalaatin. Nyt odotan sinua kotiin. Minua hymyilyttää, mutten oikein tiedä miksi.

Rankkoja ovat nämä pakonedessä pyrähtelyt. Mutta ei auta muuta kuin pakertaa pakertaa.

Ainakin olen parempi kuin ennen.

Ehkä jopa paras,

pallinaamaisin ja pökerryksissä.

Ja ihan kohta pihalla.

Rakkaudesta rehuihin

Pyrähdin kahden päivän ajan, enkä oikein tiedä missä olen nyt. Hassu olo. Takana iloiset 25h töitä kahdessa päivässä ja mielessä päällimmäisenä luulelma siitä, että on jo ainakin torstai, kenties perjantai. Silti hykertelen melko tyytyväisenä, sillä yksi asia on pulkassa ja voin ryhtyä seuraavaan. Nimittäin pienviljelijäksi.

Sain siis viljelypalstan, vihdoin! Jonotimme vain 4 vuotta. Nyt onni koittaa ja pääsemme viljelemään perunaa, purjoa, palsternakkaa ja porkkanaa niin paljon kuin vain jaksamme. Palsta on minulle hieman etäällä, mutta lähellä vanhempieni kotia, joten kasteluvastuiden jakaantuminen saattaa jäädä epätasaiseksi. Pääsen viettämään samalla laatuaikaa vanhempieni kanssa (ei sarkasmia, tällä kertaa).

Pienenä viljelin omaa maalänttiäni useana kesänä Kumpulan kasvitarhalla. Ala-asteikäisille järjestettiin kesäviljelyä, joka ei maksanut mitään. Olimme silloin niin köyhiä, että nostimme muidenkin perunat maasta, jotta saisimme ruokaa pöytään. Avomaankurkkusadosta riitti hedelmää vielä joulupöytään, kun säilöimme kurkkuja kilokaupalla. Valkosipulit eivät koskaan muuttuneet syötäviksi ja retiisit popsi pupu, mutta ei se minua haitannut: työnjako oli silloinkin jo selvä, sillä mitä pelasin jalkapalloa muiden lasten kanssa äitini kyökkiessä multaa ja kitkiessä rikkaruohoja.

Kesä oli hienoa aikaa. Muista tunteen, kun kädet iskee multaan; kun aurinko paahtaa hennot taimet lurpalleen ja tuntuu siltä, että kastelemassa saisi olla todella 24/7. Onhan minulla ollut oma piha jo kolmen vuoden ajan ja on toki uudessa kodissakin, mutta maapalsta nyt vain on eri asia. Kasvattaminen muistuttaa elämän yksinkertaisuudesta ja antaa aikaa. Mikään ei ole ihanampaa kuin sadonkorjuu; silloin mieli lepää.

jollain tasolla

jollain hyvällä tavalla

sain revittyä energiaa, jota en tiennyt minulla olevan

puhuin kaksi päivää espanjaa ja päätäni särkee

mutta se on hyvä särky

seurausta liiasta ajattelusta

sellaisia särkyjä minulla on todella harvoin

Lauantaisin saa laulaa

Pitäisi tehdä opinnäytetyötä ja toki mieleni tekeekin kirjoittaa, muttei sitä teosta. Vieressäni on pino kirjoja koulun kirjastosta ja niiden päällä viinilasi. Tassujani lämmittää pari Totoro-tohveleita. Tarkoituksena oli alunperin olla alkoholitta koko huhtikuu, mutta opinnäytetyö on niin kovin epämieluisa suupala, että se tarvitsee lasin hyvää Pinot Noiria kyytipojakseen. Säälittävää kerrassaan, mutta sodassa, rakkaudessa ja opinnäytetyössä ovat kaikki keinot sallittuja.

Mutta hei, olin ennen pääsiäistä Istanbulissa; Aasian ja Euroopan kohtauspaikassa, jonka tuttu eksotiikka yhä vetää minua puoleensa. Keskityimme syömään, kävelemään ja nauramaan hyvässä hotellissa. Murehdin vain sitä, etten ottanut mukaan kotoa edes yhtä pientä kourallista kissannaksuja. Muuta en osannut itkeä enkä surra.

Kotona ahdisti, mutta päätin senkin tunteen selättää ja ryhtyä. Tein kaiken, paketoin kokonaisuuksia. Osaan en ehtinyt tarttua aivan niin hyvin kuin mitä olisin toivonut ja itseltäni vaatinut, mutta ehkei tämä olekaan oikea aika tähdätä täydelliseen vaan riittävän hyvään.

Kirjoitin itselleni mantran, jonka luen aina ääneen, kun meinaan unohtaa. Se on auttanut ja tulee auttamaan.

Tunnelmia Istanbulista

Pakko olla kevät

Lomailin, Istanbulissa. Tulin, näin, voitin. Nyt väsyttää enemmän kuin aiemmin, mutta väsymys on kokenutta, elämää nähnyttä, matkaamisesta johtuen sopivan nuutunutta ja rönsyistä.

Ja tulin aamulla pyörällä töihin. Iltapäivällä uimaan. Loppuviikosta lisää kuvia ja uutisia, lupaan.

Nyt on hyvä.

Manu Chao -  Próxima Estación: Esperanza (Full Album)