Karkauspäivä

Tämä olisi minulle tavallinen päivä muiden joukossa, ellei Helsingissä olisi näin jumalaisen kaunista juuri tänään. Aurinko sulattaa lunta ja lämmittää kasvoja.  Juna-aseman penkit ovat kosteita. Jos olisin tiennyt, kuinka kirkasta ulkona onkaan, olisin herännyt jo tunteja aiemmin. Ja nyt olen siis koulussa, sidoksissa tuhansiin tekemättömiin tehtäviin, jotka minun on vain pakko tehdä. Kirottu olkoon espanjan kieli. Lo siento, pero hoy yo no puedo hacer nada.

Joillekin karkauspäivä on se ainoa mahdollisuus neljään vuoteen tehdä jotain "todella villiä", eli kosia rakastaan. Minua suututtaa koko ajatus; missä hemmetin feodaaliyhteiskunnassa me elämme, jos naiset saavat kosia miehiä vain yhtenä päivänä neljän vuoden välein? Vastustan, periaatteesta. Aikuisilla ihmisillä sukupuoliroolien toteuttaminen ja niiden mukaisten sääntöjen noudattaminen on vanhanaikaista ja jopa jollain tasolla raukkamaista. Ei uskalleta ja osata kyseenalaistaa näitä normeja, jotka meitä ja valintojamme ohjaavat. Rooliin asettuminen on nykyään vaan niin kovin turhaa.

Minun utopiassani karkauspäivä on päivä muiden joukossa, ja kaksi äitiä tai isää luovat perheen yhtä lailla kuin nainen ja mies. Adoptio-oikeus kuuluu sellaisille, jotka voivat tarjota ehyen kodin lapselle, sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Eikä lapsia ole pakko kenenkään hankkia, sillä joillekin meistä sopivat paremmin toisenlaiset arjen arvot. Yhteiskunnassa on tilaa erilaisille valinnoille, ja jokaisen valinnalla on merkityksensä osana kokonaisuutta. Siksipä minä äänestän, kierrätän, lajittelen ja suosin lähiruokaa ja luomua, ja rakennan omaa utopiaani yksi pala kerrallaan.

En ole avioliittomyönteinen muutoinkaan, mutta JOS minä kosisin ketään (ikinä), niin en tekisi niin ainakaan karkauspäivänä, uutena vuotena, tai minään muunakaan merkkipäivänä. Minä kosisin silloin kun se tuntuisi minusta hyvältä, sillä eiväthän ulkoiset puitteet luo hetkiä. Hetket ovat se, mitä me koemme.

Me teemme hetken.

"By the way, I should rename myself Dottie"

Maailman kaunein aamu, ikimuistoisen illan jälkeen. Alkoholilakko rikottu, hieman etuajassa. Skoolasimme muiden onnistumisille ja epäonnistumisille, itsellemme ja kauneudellemme. Söimme after bar -ruokana feta-rucola-paprika -pizzaa, johon oli liittynyt jämiä jääkaapin ja pakkasen perukoilta (vuohenjuusto, kebab-lastut, pinaatti, vihreä pepperoni). Joimme pullon viiniä ja puhuimme elämästä - siitä kuinka me voimme tilata kahdeksannen kierroksen mustikka-minttu shotteja, jos siltä tuntuu. Kaikki tämä siis villiäkin villimmän tanssi-illan jälkeen. Kukaan ei päässyt nukkumaan ennen aamukahdeksaa.

Sanoinkuvaamaton tunnelma; kuin yksi ovi olisi suljettu ja seuraava avattu ja mitä vaan voi tapahtua. Ja me olemme kauniita, nuoria ja meidän on mahdollista olla onnellisia.

Kiitos rakkailleni ihanasta illasta. En osaa sanoittaa aamua enää paremmin, mutta kuvat oi kuvat; ne kertovat kaiken. Kaikki on tänään vaan niin kaunista. Myös aivan helvetillinen sotku keittiössäni, joka syntyy kun neljä naista ryhtyvät kokkaamaan pizzaa kello kuusi aamuyöllä.

Miksi elämä on niin vaikeaa?

Eilinen oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Minusta tuntuu, että valitsen oikein, jos seuraan tunteitani ja annan mennä, mutta kun pelottaa. Mitä tapahtuu, jos asiat eivät taaskaan suju suunnitellusti? Ehkä voisin hieman avautua erostani, koska homma yksinkertaisesti tunkee ulos, mikä on osittain myös erittäin hyvä juttu.

Olen edelleen jollain tasolla rakastunut entiseeni; sitä jos jotain on vaikea tunnustaa itselleen. Emme ole nyt juuri väleissä, ja haluan kaikin keinoin pitää kiinni siitä illuusiosta, ettemme tule enää olemaan. Hänellä on tietysti joku uusi ihminen, joka on kaikilla niillä elämän osa-alueilla täydellinen, joilla minä aina stiplaan. Minut jätettiin sillä perusteella, että minun olisi parempi olla jonkun muun kanssa. Tyypillinen kusetus, jolla pelkuri pääsee mahdollisimman helpolla, kun ei oikeasti tarvitse sanoa, että vika on muuten sinussa.

Tietysti vika on minussa: ei tämän paskempaa seurustelukumppania voi ollakaan. En koskaan ole osannut innostua muiden tekemisestä, vaan aina vain siitä ihmisestä. Minulle on aivan sama, mitä minulle rakkaat ihmiset tekevät: yhdessäololla ja ihmisen minuudella on niin paljon suurempi merkitys. Kun ei ole aikaa olla yhdessä, eikä halua ja intoa jakaa omaa minuuttaan toiselle, suhde kuolee. Vika on silloin nimenomaan minussa (ja hänessä), eikä siinä, mitä toinen tekee. 

Itkin pitkään ja vaadin häntä kertomaan minulle syitä jättämiselle, mutta alkuun hän ei osannut puida niitä sanoiksi. Sanoi vain, että oli ikään kuin pakko. Jossain vaiheessa ryhdyin vaatimaan tunnustusta, että vika on minussa, mutta hän ei koskaan sitä saanut sanotuksi. Elätin toivoa, sillä olin rakastunut, enkä voinut ymmärtää miksen saanut olla minulle tärkeimmän ihmisen kanssa. Sitten hänen elämäänsä astui toinen, jonka arvoa hän vähätteli kerta toisensa jälkeen. Minun elämässäni oli koko ajan jotain meneillään: uusia ja vanhoja ihmisiä, säätöä, sotkua ja kömpelöitä tunteiluyrityksiä. Minä odotin koko ajan, että hän laskisi minut irti ja kertoisi, että vika on vain minussa. Tai tulisi takaisin.

Mikään ei satuta minua enemmän kuin hänen epärehellisyytensä ja pelkuruutensa. Se, ettei hän saa sanotuksi asiaansa. Hän on onnellinen ja kiitollinen kuluneiden vuosien hyvistä hetkistä, ja minä herään joka aamu yksin toivoen, etten tietäisi paremmasta. Minulta on viety mahdollisuus puhtaaseen alkuun, ja kun nyt koen olevani kenties jonkun hyvän ja kauniin kynnyksellä, minun tunteeni kulkevat väärään suuntaan ja muistuttavat minua entisestäni. Rakastumisen tunne sotkee minut täysin (no sanoinpahan tuonkin vihdoin ääneen, anteeksi).

Jotenkin kertakaikkisesti harmittaa. Kaiken kruunaa entiseni naama kaikessa mahdollisessa mediassa, enkä vain osaa, jaksa tai pysty käsittelemään tätä kaikkea juuri nyt. Tekee mieli juosta karkuun, kun pelottaa. Ottaa äkkilähtö aurinkoon ja vain paeta.

Eräs hyvä ystäväni sanoi, että minun on mahdollista päästä yli (ja minä vastustin ja vastustin, kun on vaan niin paljon helpompaa kärsiä ja olla marttyyri, loukkaantunut, niin kovin surkea) ja että olen kenties jo pitkällä, koska tajuan, että säädän. Mistäpä sitten tunnistan todellisen onnen, rakkauden, luottamuksen ja kaiken muun hyvän? Miten erotan oikean valinnan väärästä?

Mitä jos en ikinä pääse yli erosta? Mitä sitten? Kuka joutuu kärsimään ja olisiko se kaikki ollut vältettävissä?

Mistä tiedän, ettei seuraava sydämeeni pääsevä ihminen tee minulle samoja temppuja kuin entiseni? Kuinka jaksaa yrittää ja miksi edes jaksaisin?

Taas sellainen päivä kun on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja kaiken tämän keskellä jossain syvällä sisälläni palaa tuli, joka tuntuu etäisesti tutulta.

Harha-askelia ja hukkumuksia

Katkennut ajatus on vaikea juttu. Alku- ja loppupäätä on lähes mahdotonta sitoa takaisin yhteen, vaikka oikein yrittäisi keskittyä. Pahimmassa tapauksessa ajatus harhaantuu lopullisesti.

Eilinen kului harhaillessa. Sain itseni kiinni mitä kummallisimmista suorituksista, ja ajattelin mennyttä ja tulevaa nykyhetken sijaan. Kokousmuistiosta selvinnee keskustellut asiat jälkikäteenkin, mutta voi. Olisi mukavampaa jo päästä tästä tilasta yli, ja jatkaa johonkin järkevämpään, mutta siis mihin? toisaalta, tämä on ihan kiva tila... Eilen hain uuden matkakortin hukkuneen tilalle ja tänään hävitin Visa Electronini. En voi ymmärtää; olen jossain ihan muualla. Steppaan epärytmissä jossain tähdissä.

Tarvitsen LIIKUNTAA, siis aivoja turruttavaa, mukaansa tempaavaa liikuntaa. Siispä huomenna toivon mukaan kirjaston ja kaupan kautta kotiin ja lenkille. Juoksu auttaa minulla kaikkein parhaiten yleissekavuuteen. Ja jospa oikein repäisisin ja ostaisin itselleni kunnon juoksukengät, niin olisi mukavaa lähteä maastoon. Nyt kun löysin sen Visa Electroninkin vihdoin...

Mietteitä, pieniä sellaisia

Sekasortoinen aamu: liikenne sekaisin ja matkakortti hukassa. Naama kukkii ja tukka roikkuu. Silti hymyilyttää ja kutisee jossain ruokatorven ja keuhkorakkuloiden välimaastossa. Tai ehkä pallean alta tekisi mieli raapia, mutta sisäelimiin on vaikea tunkea kättä. Tähän on monia syitä, joita en osaa listata ranskalaisin viivoin, vaikka yritän.

Sen sijaan osaan raportoida ihostani: se on täydessä kukassa. Jokainen pilkkuni on huutavan punainen, hilseilevä ja koholla. Hassuinta lienee, että kyseessä ei ole stressireaktio (vaikka olenkin hieman nuutunut viikonlopun rientojen jäljiltä), vaan yksinkertaisesti totaalinen ihon hoitamisen laiminlyönti. Olen keskittynyt muuhun, ja unohtanut syödä hyvin. Olen korvannut D-vitamiinit syömällä lettuja, karkkia, sipsiä ja jopa nauttinut tujauksen viskiä. Olen saunonut, ulkoillut, leikkinyt ja riehunut, ja vaivannut päätäni aivan väärillä asioilla. Ihoni on yksinkertaisesti kamalan näköinen. Tänään palaan taas sokerittomalle linjalle, ja yritän muistaa jopa syödä, ja toivon toivon toivon voivani raportoida loppuviikosta hyvinvoivasta ihosta. Olen ihan eksyksissä taas kerran. 

Edessäni on haastava viikko täynnä uusia, jännittäviä, pelottaviakin työtehtäviä, ja niistä yksikään ei saa jalkojani tutisemaan. Olen kauhuissani aivan muista syistä, ja jollain ihmeellisellä tavalla tämä olotila on hyvä.

Huomenna saatan päästä uimaan, toisin sanoen esittelemään "suojaväritystäni" lapsille ja vanhuksille, joilta tunnetusti puuttuu kyky kontorolloida omia sanomisiaan. Voipi olla, että tulee paha mieli. Täytynee siis suunnata huomenna myös kirjastoon, sillä haluan lukea jotain mieltäni rauhoittavaa ja kieltäni rikastuttavaa. Minulla on ikävä runoja.

Tässä pieni lainaus ihanan runoilijan tuotannosta, mukavasti käännettynä:

Herbert Zbigniew (Puola)

Tongue:

Inadvertently I passed the border of her teeth and swallowed

her agile tongue. It lives inside me now, like a Japanese fish. It

brushes against my heart and my diaphragm as if against the walls

of an aquarium. It stirs silt from the bottom.

She whom I deprived of a voice stares at me with big eyes

and waits for a word.

Yet I do not know which tongue to use when speaking to

her - the stolen one or the one which melts in my mouth from an

excess of heavy goodness.

Hei milloin nähdään taas?

Hiljainen koti. Vieraiden jälkeen talo tuntuu tyhjältä ja olo on jopa yksinäinen. Jollain kummalla tavalla on ikävä, enkä osaa selittää miksi. Syy on varmasti vieraissa.

En osaa puida sanoiksi. Luulin kyllä tietäväni mitä haluan, mutten kenties halua enää samaa. Mitäpä sitten haluan? Kenen kustannuksella? Ja elämän suuri kysymys; mikä tekee minut onnelliseksi?

Mutta hei, olen onnellinen. Juuri nyt.

Tämän hetken.

Ja nyt aion nauttia tästä hetkestä, pohtien vain hyvin vähän mennyttä ja tulevaa.

Riikinkukko Korkeasaaressa kesällä 2011, jolloin kaikki oli vielä niin helppoa.

Ruokahurahdus

Olen onnistunut kehittämään itselleni pohjattoman makeanhimon. Se on jatkuva ja tyydyttyy parhaiten kuivatuilla viikunoilla, sharon-hedelmillä tai lusikallisella kookosöljyä. Myös suklaa, luonnonjogurtti pähkinöillä ja murot (runsaalla maidolla!) käyvät ensihätään. Lisäksi mutustelen purkkaa, omenoita, porkkanoita, pähkinöitä, kuivattuja aprikooseja ja rusinoita jatkuvalla syötöllä. Kummallista, muttei lainkaan huono juttu. Siis hotkin äskettäin lähes 150 grammaa konvehteja suihini: minulla on todistajakin!

Makeanhimo alkoi siis ehkäpä kuukausi takaperin ja on kasvanut eksponentiaalisesti. Ennen söin vain suolaisia herkkuja, ja kärsin korkeasta verenpaineesta jopa, joten tämä suuntaus on todellakin tervetullut. Olen aina ollut hereillä ruokavalioasioiden suhteen (urheilevana ja runsaasti energiaa kuluttavana ihmisenä), mutta kiinnostukseni on muuttumassa pakkomielteeksi. En pysty lopettamaan tiedon keräämistä. Internet on pullollaan mielipiteitä liittyen superfoodeihin, rawfoodeihin, karppaukseen, dieetteihin, ruokavalioihin jne. jne. enkä osaa suodattaa kaikkea tietoa. Kärsin tietoähkystä! Rasittavaa. Aionkin ottaa kollegani neuvosta vaarin ja hankkia työterveyshuollon kautta lähetteen ravitsemusterapeutille, kunhan olen käynyt moikkaamassa ihotautilääkäriäni ensin. Kaipaan selvästi vinkkejä ja apua arkeni tueksi.

Aina olen ollut pihi ruuan suhteen, mutta nyt vihdoin olen ymmärtänyt, että on korkea aika alkaa syömään ruokaa, jota minä haluan syödä, ja kenties maksaa siitä hieman enemmän. Samalla rahalla voi ostaa paljon paskaa tai vähän laatua, ja taidan valita jälkimmäisen. Hyvästi rakas Prismani, tuo luotettava lähikauppa. Minut voi bongata tästä lähtien Ruohonjuuresta. Sinne syydän vähät roposeni, ainakin ennen kuin kasvukausi pihallani lähtee kunnolla käyntiin. Luomu olkoot toinen nimeni ja raakaravinto uskontoni. No okei, ehkei ihan näin äärimmäisyyksiin ole tarvetta mennä, mutta kuitenkin. Ravinto on todella sotkenut pääni. Yleensä sotkijana on ollut ravintola.

Muina kuulumisina mainittakoon, että juttelin äskettäin äitini kanssa toiveenamme olevasta viljelyspalstasta - olemme olleet kahtena perhekuntana jonossa jo 2009 vuodesta lähtien. Tänä vuonna saattaa napata, ja saamme avomaankurkut ja perunat pois viemästä kasvutilaa pieniltä kerrostalopihoiltamme. Aion kasvattaa porkkanaa, palsternakkaa ja punajuurta enemmän kuin laki sallii.

Ja niin. Tänään on Neotigason-kuurini viimeisen pillerin vuoro. Se nököttää mukavasti silmieni alla enkä malta vartoa pääseväni siitä eroon. Ihotautilääkärille varaan ajan viikolle 9 tai 10, ja odotan innolla tapaamista. Minulla on säkkikaupalla kysymyksiä.

Tässä muuten mielestäni hyvä sivusto, vai mitä mieltä olette?

http://www.superfoodit.com/kookostuotteet.html

 Paljon infoa, vaikuttaa luotettavaltakin. Kiinnostavaa.

Ikäkriisi

Hirmuisen aikaansaava työpäivä takana ja vähemmän onnistunut koti-ilta. Opiskelu ei maistu. En jaksa keskittyä mihinkään turhaan juuri nyt, ja opiskelu nyt vain on turhaa. Mistä repiä motivaatiota? Kunpa tietäisin, sen kertoisin.

Noin muina uutisina mainittakoon erittäin omituinen euforia. Maanantaina kävelin aivan haltioissani kohti kotia, väsyneenä ja mieli harhailevana. Pakkanen oli helpottanut juuri sen verran, että käynti oli kevyttä. Olallani keikkuva laukku oli normaalia tyhjempi, enkä kantanut mukanani pientä reppua, kangaskassia tai muutakaan ylimääräistä. Olin unohtanut piponi työpaikalle, mutta karhea tukkani ja takkini lämmin huppu suojasivat päätäni ja yllätin itseni hymyilemästä itselleni ja keveydelle. Siinä hetkessä olisin voinut harhailla ikuisuuden.

Päätin jättää tanssitunnin väliin ja keskittyä omituiseen tilaani, joka valitettavasti kaikkosi, kun pääsin kotiin. Kotona harhaannuin järjestelmään tavaroitani ja kauniita asioita. Pidän keväästä ja syksystä; erityisesti syksystä makeine mausteisine sävyineen. Kevät on hieman liian kirkas ja kuulas, jotta osaisin oikeasti siitä nauttia. Syksyllä saa käyttää sateenvarjoja ja kumisaappaita.

Ja minulla on keväällä synttärit - jälleen yhdet 25-vuotisjuhlat tiedossa. Nimittäin olen päättänyt pysyä tuossa lukemassa lopun ikääni, lähinnä huvin vuoksi. Todellisuudessa tekisin mitä vaan, jotta saisin hieman ikää ja kärsimystä näille lapsenkasvoille. Näytän niin onnettoman nuorelta, että joudun todistamaan ikäni joka kerta. Mutta minkäs mahtaa - moni on sanonut, että nelikymppisenä ei sitten enää vituta näyttää ikäistään nuoremmalta. Mieluusti näyttäisin ikäiseltäni jo nyt, mutta kaikkeahan ei voi saada, vaikka kuinka haluaisi.

Sunnuntait ovat yhtä satua

Rakastan rutiineita. Suosikkini on sunnuntaiaamu kuunnellen Radio Suomea. Pop eilen -toissapäivänä -ohjelmassa hetki sitten Heikki Harma soitti Peter Sarstedtin ”Where Do You Go To My Lovely” -kappaleen, joka muistuttaa minua aina tästä Wes Andersonin hurmaavasta lyhytelokuvasta Hotel Chevalier. Intohimoinen tunnelma. Natalie Portman on jollain ihme tasolla tuossa pätkässä uskomattoman sensuellin seksikäs. Lyhytelokuva kuuluu näyttää ennen saman ohjaajan elokuvaa Darjeeling Limited, joka siis sekin on mahtava, tunnelmallinen matkakuvaus itsensä etsimisestä. Minuntyyliseni elokuva, pidän pidän pidän.

Ulkona tupruttaa lunta kinoksiksi, ja minä olen täällä sisällä turvassa. Sängyssä peiton alla, kädessä jälleen teetä ja lautasella kaikkea minulle hyvää, muttei herkkuja. Opin nimittäin eilen, yhdessä ainoassa päivässä, että sillä mitä suuhuni laitan on tämän sairauden kannalta todellinen merkitys. Kaipa tiesin sen aiemminkin, mutta en halunnut myöntää totuutta.

Tiedättehän, miltä tuntuu, kun joskus on tarpeesi pitkään erossa jostain asiasta, ja sitten repsahtaa? Nauttimisen tunne on todella kiihottava, ja sitä hetken miettii, miksi koskaan on luopunutkaan. Ja sitten hetkeä myöhemmin repsahdus kostautuu, ja olo on epätodellinen. Miksi piti palata takaisin samaan vanhaan? Enkö koskaan opi?

Mutta eihän sitä vain yksinkertaisesti voi muistaa. Repsahdukset nimenomaan muistuttavat meitä siitä, miksi on alun perin luovuttu.

Alkuviikosta stressaantuneena ja pilkkukuvistani masentuneena päätin hemmotella itseäni suklaalla ja jäätelöllä, sekä kahvikupposella, ja lopputulos on melkoisen karmaiseva. Illalla alkanut kutina on jatkunut koko yön ja olen raapinut lakanani verisiksi. Olen kipeä raapimisesta. Olen mustelmilla. Olen herkkukrapuloissani jopa lievästi huonovointinen.

Siispä kirjoitan nyt tämän postauksen itselleni muistutukseksi: repsahduksella on hintansa. Ruokavaliolla on merkityksensä. Minun on muistettava, että jokaisella valinnalla on seurauksensa, ja että tässä tilassa kenties en haluaisi enää aiheuttaa itselleni yhtään lisästressiä väärillä valinnoilla.

Olen jollain tasolla sairauteni vanki, mutta yritän kaikin voimin ajatella ruokavalion vapauttavana tekijänä. Ehkä on vihdoin aika todeta, että minä haluan ja voin ottaa taas hallinnan omasta elämästäni. Jostain kumpuaa pelko, että tämä saattaa mennä överiksi.

Pehmeitä hetkiä haluaisin enemmänkin. Vieressäni nukkuva kissa näkee unia, ja sen takajalat vatkaavat kiivaasti reittäni vasten. Minä muistelen syksyn kauniita sävyjä, ja odotan jotain parempaa.

 Pieni hymy. En tiedä miksi.

Pilkkuja, pilkkuja!

Tänään päätin dokumentoida sairauttani hieman tarkemmin, siis kuvaamalla. Kamalaahan se oli - iho voi tänään hyvin, mutta kuvissa se näyttää aivan järkyttävältä. Masentavaa.

Tässä pilkkuja lähietäisyydeltä:

Ja tässä koko masu:

Kuvasta näkee, että kyseessä on laajahko ihokuppa.

Tässä vielä yksi ylämasusta:

Eivät ole mitään maailman kauneimpia kuvia, mutta minusta on tärkeää, että ihmiset tietäisivät, miltä Psoriasis näyttää. Minulla siis tuollainen täpläpsoriasiksen muoto, joka on keskittynyt mukavasti keskivartaloon! Pilkullinen torso!

Päätinpä juhlistaa päivää kahvikupposella, mikä onneksi hieman piristi, vaikkakin yleisesti ottaen mieli on hieman maassa. Tuntuu, ettei ole ketään tukemassa tämän kanssa. Itsekseni murjotan. Toisaalta vaikeaa tästä on puhua, ja hölmöltä tuntuu valittaa koko ajan näinkin vähäpätöisestä asiasta. Minulla taitaa olla perinteinen ”Afrikan lapsilla ei ole ruokaa” -morkkis. Länsimaisen hyvinvointivaltion asukkaat valittavat selluliitista ja roskaruuan houkutuksista, kun muualla ollaan oikeasti hätää kärsimässä.

Aamun uninen tunnelma sai kahvipiristyksen voimin hieman potkua, ja uskon, että jos oikein tsemppaan ja jaksan yrittää, tästäkin päivästä saadaan lopulta jotakin kaunista.

Se fiilis kun on aivan jäässä

Lämpömittarini anturi on terrassillani, jolla lasituksesta johtuen pakkanen ei koskaan laske alle -10 asteen. Minulla ei siis ole paikkaansa pitävää lämpömittaria kotona, ja en viitsi käynnistää internetyhteyttäni aamuisin vain sään takia. Lähden ulos sokkona - joskus -5 asteen keleillä hikoilen pitkä kelsiturkki päällä ja joskus mokaan oikein kunnolla. Kuten tänään. Kuulin jälkikäteen kollegalta, että asteita oli -23.

Kiskaisin päälle harmaan ja istuvan (siistin ja kylmän) tekokuitutakin. Otin väärät hanskat, ja nutturalle kietaistu tukkani nosti piponi juuri korvien yläpuolelle. Olen viettänyt aamun toimistolla halaillen patteria ja teekupposta, ja aina välillä olen käynyt huljuttelemassa jäätyneitä nakkisormiani lämpimän veden alla. Näin sitä luontoa säästetään.

Tämänaamuinen kokemus oli aivan saatanasta. Vieläkin tärisen. Ja paleltuneet korvanlehdet olen joutunut rasvaamaan jo kolmesti.

... ja minua on purrut valokuvauskärpänen! Viikonloppuna aion värittää tätä blogiakin hieman ja räpsiä pieniä palasia elämästäni. Kuvissa on aina hieman enemmän tarinaa.

Onnenaiheita: viikonloppu ja Neotigason-lääkekuurin viimeinen viikko...

Turhamaisuus vei voiton

Ostin sen mekon. En tiedä olenko tyytyväinen päätökseeni, mutta se selviää myöhemmin; aion ripustaa mekon niskaani tänään näyttelyn avajaisiin. Toki kyseessä on vain mekko, mutta jostain syystä siihen on sidoksissa suunnattomasti symbolista arvoa: mekko kuvastaa uudelleen syntynyttä minääni, joka sairastaa kroonista sairautta, eikä anna sen häiritä. Ehkä. Mahdollisesti. Oi tätä epävarmuuden juhlaa.

Pakkasista ilmeisesti johtuen ihoni kutisee ja hilseilee huomattavasti - rasvaaminenkaan ei tunnu auttavan. Pilkut olivat aiemmin rajoittuneet vain raajojen yläosiin ja torsoon, mutta nyt käsissäni ja jopa sormissani näkyy jo pieniä hilselaikkuja, jotka punottavat kylmyydestä ärsyyntyneinä. Ne ovat varmasti olleet tassujeni ilona aiemminkin, mutteivat vaan ole näkyneet. Tarkoituksenani olisi lisätä tänne muutamia kuvia, kunhan olen kameran ääressä seuraavan kerran.

Ihon pinta menee rikki huomattavasti helpommin kuin aiemmin, mutta olen myös huomannut edistystä: vatsani muutaman isomman laikun keskelle on alkanut muodostua "tervettä" ihoa. Kenties D-vitamiini on alkanut vaikuttaa? Aloitin maanantaina 20 milligramman intensiivikuurin, ja toivon saavani siitä apua.

En päässyt tällä viikolla uimaan, mutta ensi viikolla onnistunee. Odotan kauhunsekaisin tuntein muiden reaktioita. Minua ei kuitenkaan kovin moni ole nähnyt alastomana näillä pilkuilla. Ja itse asiassa eräs, joka minut näki, nauroi avoimesti. Ovathan nämä vähän hassun näköiset, kieltämättä. Mutta vinkkinä vaan kaikille, että kannattaa harkita kaksi kertaa ennen kuin nauraa päin naamaa... ei tässä itsetunto vielä niin koholla ole, että kaiken kestäisin.

Kesä on edelleenkin hämmentävä ajatus. Viime keväänä taimetin chilejä ja suunnittelin perennapenkkejä, sekä valikoin istutettavia hyötykasveja. Ja ennenkaikkea odotin, innolla.  Minun pitäisi viettää kesällä mahdollisimman paljon aikaa pihalla valosta nauttien, mutta minua pelottaa jo nyt. Jotenkin epätodellista. Voinkohan koskaan oppia rakastamaan kesää?

Sovitin bikineitä. Rintojen kohdalla on tyhjät pussit. Valivalivikiviki. Laihtuminen ei todellakaan aina ole kovin mukavaa. Tämä viikko on ollut jotenkin rankka ja kummallinen, ja olen onnistunut työsähläämäänkin oikein kunnolla: tavalliseen tapaani lähetin sähköpostia väärälle henkilölle, ja otin vastaan korkea-arvoisen saksalaisvieraan polvisukissa. Se ei ehkä ollut niin vakavaa, mutta toi toki hymyn huulilleni, kun jälkikäteen tajusin pysähtyä ihmettelemään upeaa asukokonaisuuttani. Onneksi ei mitään vakavaa, ja niinhän se on, että rapatessa roiskuu!

Vihaan tuota sanontaa.

Miksen minä voi olla kaunis?

Siis voi hyvä luoja että vituttaa, kuin pientä oravaa. Ajoittain muistan, miten kamalan häijy paikka tämä maailma onkaan, ja menetän uskoni kaikkeen hyvään. Ulkonäköpaineet ja -normit ovat suunnattoman rajoittavia ja stressaavia, ja edes niiden tiedostamisesta ei tunnu olevan pätkääkään hyötyä. Testattuhan se on taas: minä tiedän, että pienitissiset, paksureitiset, suurinenäiset, ylipainoiset tai vaikkapa pilkulliset ihmiset ovat ihan yhtä lailla kauniita, sillä todellakin kauneus on katsojan silmissä. Jokaisessa ihmisessä on jotakin kaunista, eikä sillä pitäisi olla paskan vertaa merkitystä, onko päällä viimeisin muotiluomus vaiko perunasäkki, jos se sattuu sopimaan hymyilevälle kantajalleen.

Mutta kas kummaa, olen noiden samojen paineiden uhri, ja toteutan omalla angstaamisella tätä vääristynyttä maailmaa. Pörräsin tänään hetken kaupungilla ja löysin hienon mekon, joka istuu kuin nakutettu. Ainoa ongelma on käsivarret, jotka jäävät paljaaksi. Tiedän, ettei minun pitäisi ostaa mekkoa, sillä se jäisi käyttämättä, mikä on perusteena ostopäätökselleni erinomainen. Syyt minua tässä vain vaivaavat, sillä en käyttäisi mekkoa vain ja ainoastaan siksi, että minun käsivarteni ovat minun mielestäni rumat. Mielipiteeni perustuu täysin kuvamanipuloituihin anorektisten mallien muotikuviin: eihän muotilehtien sivuilla koskaan näy alleja. Käteni ovat mielestäni paksut, koska käsivarsien ja rintojen suhde (vierekkäin kuin kehossa sattuvat olemaan) ei vastaa normia. Minulla on pienet rinnat ja suuret kädet. Käsien korostunut punapilkullisuus ei lisää käsien paksuutta, vaan vetää huomion niihin.

Minun ihoni laatu ei täsmää kuvakäsitellyn mallin tikkukäden kanssa. Minä en pukisi sitä mekkoa päälleni siis siksi, että minun käsivarsieni ympärysmitta ei vastaa tämänhetkistä länsimaista kauneusihannetta, jota minäkin haluamattani noudatan (tai no pyrin noudattamaan). Ja tämä nimenomaan vituttaa minua kuin pientä oravaa.

Hyvät normaalit ihmiset, kehtaatteko te oikeasti käydä uimassa, rannoilla tai vaikkapa kävelyllä minihameessa? Hyvät psoriaatikot, kehtaatteko te olla kesäisin vähissä vaatteissa ihmisten ilmoilla?

Sisälläni huutaa joku, että OSTA SE MEKKO JA PIDÄ SITÄ YLPEÄNÄ JA PUNAPILKULLISENA, mutta en pysty. Turhamaisuus on synneistä pahimpia.

Inhimillisiä virheitä

Tiedättekö, pidän kaikkein eniten niistä ihmisistä, jotka ovat inhimillisiä, eli aina välillä...

•                nukkuvat pommiin

•                pukevat alusvaatteensa ja paitansa nurinniskoin päälle aamuisin

•                unohtavat maksaa kahvilassa

•                eivät muista nimeäni, mutta uskaltavat kysyä sitä

•                kiittävät, kun olen ollut avuksi

•                eivät (myöskään) erota oikeaa ja vasenta tanssitunneilla

•                merkitsevät lääkäriaikansa väärän ihmisen (työ)kalenteriin

•                sekottavat Paavot, Jarit, Pekat ja Tiinat sujuvasti keskenään

•                lähtevät kouluun/töihin ilman housuja, pelkissä sukkahousuissa

•                syövät vanhingossa fairia

... tai niin kuin minä juuttuvat kiinni sovittamiinsa nahkasaappaisiin. Se oli mainio kokemus ja hupaisa tositarina muutaman vuoden takaa elämästäni. Kas tässä:

Odottelin ystäväni saapumista Helsingissä Foorumissa, ja päätin piipahtaa Andiamossa odotellessani. Löysin upeat mustat Vagabondin nahkasaappaat, joita päätinkin sovittaa, vaikka pohkeideni massiivinen ympärysmitta huomattavasti rajoittaakin saappaiden ostamista. Sappaat näyttivät kuitenkin leveävartisilta ja niissä oli joustovaraa varressa.

Kokeilin ensin vetää vetoketjua rauhallisesti ylös. Saappaat näyttivät mahtuvan. Kokeilin reippaasti nykäisten vetää vetoketjun ylös asti ja sehän meni sutjakasti! Saappaat olivat mukavasti jalassa, ja istuivat. Ja olivat kauniit! Kauhistelin hintaa ja tepsuttelin liikkeessä peililtä toiselle ihaillen löytöäni. Hinta oli jo alunperin aivan liikaa lukio-opiskelijalle, joten istuuduin vastahakoisesti riisumaan saapasta. Mutta olin tietysti ollut liian innokas, ja reteällä ranneliikkeelläni saanut vetoketjun alla olevan nahkarepaleen vedettyä vetoketjun väliin. Vetoketju jäi kiinni pohkeen puoleen väliin, eikä liikkunut minnekään.

Ensin istuksin ja tutkailin saapasta rauhassa. Kokeilin vetää vetoketjun takaisin ylös, ja hitaasti alas. Ja sitten voimalla alas. Kokeilin edestakaista nykivää liikettä. Kokeilin nostaa jalkaani, kokeilin kaivaa nahkaleparetta pois vetoketjun välistä. Mikään ei auttanut. Vetoketju liikkui vain ylöspäin. Aina välillä vedin saappaan kokonaan jalkaan ja yritin näyttää normaalilta ostopäätöstä tekevältä asiakkaalta. Vaihdoin istumapaikkaa syrjäisemmälle pallille ja kokeilin uudestaan voimalla, ja lopulta kiroamalla. Vartin päästä tajusin, että minulla on jo kiire tapaamaan ystävääni, mutta vetoketju ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen.

Lopulta nilkutin häpeissäni kassalle, mahdollisimman kiltinnäköisen myyjän tykö ja niiskutin "Anteeksi, taidan olla juuttunut tähän kenkään". Olin varma, että olin rikkonut kengän, ja minua pelotti. Mitäköhän myyjä ajattelee, kun olen mennyt tunkemaan näin pienen saappaan jättiläispohkeeni verhoksi? Myyjä tarkasteli tilannetta ja otti laatikosta rennosti sakset. Muutuin aivan kalpeaksi ja kauhistuin, kunnes myyjä virkkoi yhtäkkiä "älä huoli, irroitimme juuri äsken yhden vanhemman rouvashenkilön näistä samoista kengistä. Vika ei ole sinussa vaan kengissä.". Myyjä napsaisi nahkaisen suojalistan poikki ja hivutti vetoketjun taitavasti ensin ylös, ja sitten hitaasti alas asti, vapauttaen minut nahkasaappaastani. Virkoin kiitokset, ja loikin nolona tapaamaan ystävääni.

En koskaan tajunnut kiittää sitä ihanaa myyjää siitä, ettei hän hetkeäkään syyttänyt minua (mutisin kyllä jonkintasoisen kiitokset vapauttamisestani). Se on harvinaista, sillä nykymaailmassa kaikkeen etsitään syyllinen. Siispä kiitos myyjä ja kiitos Vagabond tästä kokemuksesta! En enää koskaan ole kokeillut liian pieniä kenkiä koipiini. Opin kerrasta.


Lisäys: eilinen aamupala <3