Onko kukaan nähnyt oikeaan suuntaan vievää junaa, jonka kyytiin voisi hypätä? Saanko lastenlipun?

Palaverissa se iski - yllättävä halu saada oma elämäni takaisin raiteilleen. Saada hengittää vapaasti ja jaksaa pyöräillä. Näyttää hyvältä ja tuntea itseni sisäisesti vielä paremmaksi. Mistä lie hyökki, mutta ei minua haittaa. Kaikki positiiviset fiilarit ovat tervetulleita. Mutta miten tästä? Huh, keinot ovat vähissä. Ensin ylitin itseni ja ryhdyin tekemään minua kaikkein pisimpään ja eniten vaivannutta asiaa. Kyseessä työjuttu, hankala sellainen. Seuraavaksi hoidan koulujutun - sitä kutsutaan myös nimellä opinnäytetyö. Sain opolta viestin jälleen lisäopintoajan hakemisesta ja jostain syystä tällä kertaa se sai minut äärimmäisen vihaiseksi. Iski raivobuusti. Ajattelin tappaa sen sähköpostin, mutta se on hankalaa, joten tyydyin printtaamaan siitä kopion ja pilkkomaan sen saksilla niin sanotusti tuhannen pillun päreiksi. Ai miten rentouttava, mieltä ylentävä tapa purkaa aggressiota: saksiminen! Passiivisaggressiivisuus on so last season.

Mutta nyt siis pitäisi alkaa työskentelemään paremminvoimisen puolesta ja pahoinvointia vastaan. Uskoa siihen, että minä voin olla joskus vielä ehyt ja pilkutonkin jopa. Jollain tasolla ehkäpä juuri pilkkujen sitkeys on pitkittänyt masennustilaani, sillä kun hylkää toivon yhdessä asiassa, se hukkuu usein muuallakin. Ja jostain minä nyt sen löysin. Liekö ollut ajatus maisemanvaihdoksesta, potentiaalin hyödyntämisestä, itsensä haastamisesta, ongelmien kohtaamisesta. Jokin tässä nyt vaikuttaa enemmän kuin yleensä.

Puhallanpa muutaman saippuakuplan ihan vain tesmatakseni, josko moinen hassuttelu toisi tähän päivää lisää loogista tai vaikka epäloogista järjestystä ja aivojen toiminnan aktivoitumista ja asettautumista. Heitänpä samalla silvotun lisäopintoaikahakemus-muistutus-sähköpostinviestin ilmaan ja annan sen laskeutua lattialle.

*puhaltaa ja heittää*

Syntynyt sotku kuvastaa minua, ja tällaiset päivät ovat totisesti kuin se harja, jolla minä kevyesti tuhellan kasaan hetulat peittämästä lattiaa. Siistin, siivoan, raivaan, rakennan. Ja joskus vielä rakastan.

Maailman tupakaton päivä on muuten tänään. Hieman huonosti kampanjoitu, kun vasta nyt kuulin. Tosin enpä ole tänään polttanut, vaikkakin siitä kovin jo unelmoin. Ärsymys - oma heikkous vituttaa, mutta eikö juuri sen pitäisi olla muutoksen kipinä, aikaansaamisen lähde ja alkuvoima?

Kastelin kukkaa, joka käpristyi väärän veden vaikutuksesta

kurttuiseksi kuivaksi kauhtuneeksi

ja olisi voidessaan valittanut veden laadun laskusta lähiaikoina.

Mutta me elämme kasvien kanssa

täysin erilaista vuosisykliä; kiertoa;

kuten kissojen ja koirien kanssa

ja meidän lähiaikamme ovat kasveille pieni ikuisuus.

Mutta enhän minä muistanut mukiloineeni kasvipoloa tänään
millään omituisen oudolla nestemäisellä,

kunnes muistin sen aivastuksen,

jonka voimasta

kevyesti teipillä näyttöni yläreunaan kiinnittämäni EI -kyltti heilahti takakenoon

ja päätti jäädä niille sijoilleen.

Se ei ole enää vain EI, vaan enemmänkin EI EHKÄPÄ,
jos satut tulkitsemaan asentoni negatiiviseksi.

Ja asentojen tulkinta se se vasta on yhtä juhlaa,

muistattehan,

kenkien kärkien osoittamasta suunnasta voi päätellä yhtä ja toista

kaunista rumaa hienoa jännää kumman avointa paskaa ja teennäistä valehtelua.

Toinen ele,

mistä voi päätellä aika paljon, on se kun joku tunkee kämmenen naamasi eteen,

sanomatta sanaakaan,

kun yrität puhua.

Ikään kuin olet arvoton paska, fuck off.

Minulle

ei muuten kovin montaa kertaa

tarvitse niin tehdä, jotta ymmärrän yskän,

ja tiettyjä yskiä minä ymmärrän hyvinkin lopullisesti.

- Sulla on aika paha yskä.

- Joo.

- Onko allergiaa?

- Ei nyt oikeestaan, mut mulla on diagnosoitu astma parantuneeksi, kun olin 15-vuotias.

- Ai no miltä se tuntuu nyt 16-vuotiaana?

Ilkka, olet idolini.

Pisteitä

Suolavesiallas auttaa, sanoi kyltti altaan vieressä, ja jossei vedestä itsessään olisikaan hyötyä, niin rentoutuminen, lämpimässä altaassa lilluminen ja tunnelma tekevät hyvää kiireen keskellä. Ja ah, seura. Vaikkemme olleet rakastunut pariskunta, me nautimme toistemme seurasta ja puhumisesta; arjen ja illuusioiden vastakohdista, tutustumisista, ärsytyksistä, pettymyksistä, pakkomielteistä. Ja siitä, voiko toista rakastaa ja olla aina rakastanut.

Ostin mekon, vaikken tarvitse, mutta selitin itselleni, että ansaitsen. Että jos jotain haluaa, sen voi ottaa, vaikka se ei aina olekaan kaikkein järkevin ratkaisu. Ettei pitäisi liikaa miettiä, mutta minä mietin. Pureskelen oikein, ylianalysoin, spekuloin ja pelkään kovin. Ja luen juuri sieltä rivien välistä. On niin paljon huonoja asioita, kuten se, että yskittää, enkä saa henkeä. Junaan juokseminen jäi väliin, samoin tanssiesitys, enkä aio huomenna pyöräillä, vaan menen sushille. Vasta toisen kerran tällä viikolla, mutta sekin on sallittua.

Minulla on huono omatunto, kun olen niin surkuhupaisan onnettomasti kotona ja seurana minun pienoisilleni. Ne aina katsovat minua, kun tulen kotiin  ja sika istun suoraan koneelle ja miettivät varmasti, mikä muka on niitä tärkeämpää. Ja tärkeämpää kuin siivoaminen. Ja minä otan niiden pienistä päistä kiinni ja paijaan ja rapsustan ja lupaan, että voidaan mennä kalaan ja istuttaa kukkia yhdessä, ja syödä tonnikalaa tai ananasta, kun se on niin kivaa. Ja tuijotan suoraan syvälle silmiin ja lupaan rakastaa paremmin ja olla enemmän läsnä ja tehdä kaikkea kivaa yhdessä. Mutta en minä halua. Minulla on sitoutumiskammo jopa omia lemmikkejäni kohtaan. Haluaisin olla vielä enemmän yksin.

Ihoni tuoksuu epämääräisesti hyvän ja pahan välimuodolta; se on kuin jonkinlainen suolainen kukkaistuoksu. Lihakeiton ja myskin yhdistelmä. Sitä kuumottaa, kutittaa ja väsyttää, mutta silti se kiiltää kauniisti ja heijastelee näyttöni sävyjä. Voisin ehkä ajella jalkani hieman varovaisemmin. Ja lakata huolehtimasta turhista asioista, kuten pinnallisesta hengityksestä ja siitä, etten osaa kellua kovinkaan hyvin. Vaikkakin tänään minä möllötin altaassa korvat vedessä, jossa kuului epämääräistä panhuilumusiikkia ja linnunlaulua ja ajauduin silmät kiinni kohti leperteleviä venäläisiä, kunnes jossain vaiheessa nousin takaisin todellisuuteen ja korjasin suuntani. Ja se oli hyvä. Nyt juuri tarpeeseen tulisi allergialääke (ei ole, kuka ne on syönyt?) tai avaava Salbutamol (miksei lääkäri määrännyt sitä?) tai edes särkylääke, joka auttaa nopeasti kipuun ja lämpöilyyn. Flunssa on pieni, mutta sitkeä, ja se niin tiesi minun lomapäivästäni etukäteen. Suunnitelmallinen flunssa; varmasti sukua sille bussille, joka tulee aina, kun sytyttää tupakan.

Ystävä neuvoo höyryhengitystä ja minä mittaan lämpöä uudestaan ja puen vaan lisää vaatteita niskaan ja olen oikeasti ihan ok. Joskus kuuluu sairastaa, mutta hän huolii kun  "olit niin reppana siel kuumavesialtaassa"  vaikka minua vaan vähän ahdisti, kun oli kauhean kylmä 38-asteisessa vedessä. Ja hengittäminen veden paineen alla nyt vaan on hankalaa flunssassa, piste. JA SAATANA MINUA EI PELOTELLA MILLÄÄN KEUHKOKLAMYDIALLA, PISTE. Näen sieluni silmissä sukupuolitaudin, joka tarttuu keuhkoyhdynnästä, joka on varmasti yhtä hieno osa ihmisluontoa kuin se saatanan sukkahoususeksi, jolla joku yhä löytää blogiini. Antakaa mun kaikki kestää. Mutta kiitän huolimisesta; on kivaa, kun joku välittää. Minäkin välitän, salaa. Älkää kertoko kenellekään. Piste.

Silmät ovat punaiset ja luomet käskevät raskaana minua nukkumaan. Ja lämmin peittoni kutsuu. Sen alta minä könyän huomenna turvallisuuskoulutukseen ja teen kaikki rästit ja yskin vain kevyen sensuellisti. Aristokraattinen köhä, joka ei lainkaan muistuta "kiimainen jakkihärkä" -yskää, joka minuun on iskenyt männävuosina useampaankin otteeseen. Se on muuten hieno se, ja kuuluu pitkälle.

Ja muutaman minuutin liian myöhään

me löysimme liikkeen,

jonka ikkunoissa olivat melkoiset kalterit

ja mainos kertoi

design-vibraattorin alennusmyynnistä.

Meitä niin kovin harmitti. Millä me nyt tyydytämme itsemme uneen?

Niin toisintoa aiemmasta, mutta tää tikkarikaulakoru oli tänään mukana ja se aina jaksaa piristää ja naurattaa. On se hieno, värikäskin. Hurjan komia on. Kyllä tällaisia juttuja saa läiskiä toisten naamalle toistamiseenkin, saahan, saahan?

Koru on kuin piste iin päälle.

Iho kertoo, miltä minusta tuntuu

Olen räpsinyt ihokuvia nyt jo viikon, mutten ole halunnut julkaista niitä. Ihon kehitys on ollut nopeaa - olin niin paljon auringossa viikonloppuna, että käsivarsien päällipuolen KAIKKI pilkut ovat yrittäneet piiloutua, ja mielestäni onnistuneet suhteellisen mukavasti.

Kuvia siis, miltä näyttää? Minusta hitusen paremmalta kuitenkin. Häpi olen.

Lauantaipylly. Takareisien laikut ovat hieman vähentyneet.

Lauantai lähikuva masusta. Edistystä? Tämä siis ennen auringonpalvontaa.

Maanantairintakehä, käsi. Näkyypi punoitusta ja normaalia paremmin havaittavampaa tasaisuutta.

Tiistai käsivarsi. En edes näe pilkkuja, mutta onkin aika pimeää.

Keskiviikko ja käänteiset pilkut - näkyvät kuvassa vaaleampana kuin oma ihoni!

Keskiviikkomasu ja reisi. Aikalailla parempi kuin viimeksi, sanoisin.

Lähikuvassa näkyy, että pilkkujen keskellä on terveempää ihoa. Oikeasti on. Vau.

Aamulla olin nukkuma-alustana kahdelle ylilemmekkäälle.

 Rakkautta tursusi niin paljon,

etten saanut nousta sängystä.

Tämän satunnaislomapäivän kunniaksi

lähden vellomaan kylpylään.

Uimapuvussa. Nakuilemaan.

Pelottaa.

Lisäys: 

Regina - Jos et sä soita

Jäähy

Kyllästyin, kyrsiinnyin tähän epämääräiseen säätämiseen ja tasapainotteluun. Laitan kaksi hyvää ystävää jäähylle (hei hei kumpaisellekin), koska he tykkäävät, ja se on ongelma. Minä en osaa tykätä enkä tehdä selkeitä rohkeita järkeviä valintoja. Minä haluan tehdä oikein, mutten osaa. Enkä minä tee mitään valintaa teidän kahden välillä - siitä ei todellakaan ole kyse.

Siksi jäähy. Ei se ole vakavaa. Tarvitsen taukoa ja perspektiiviä, enkä parisuhteilua. Enkä treffejä, förlåt vaan. Deittailkaa keskenänne, saatana. Tämä on kuitenkin pientä verrattuna kaikkiin isoihin poikkileikkaaviin kuvioihin, jotka pyörivät ympärilläni ja nimenomaisesti minä haluan nyt vain olla itseni kanssa. Edelleen, sama teema. Laitan muutkin pyrkyrit jäähylle, jos tarpeen. Ja epämääräiset baaribritit sun muut. Antakaa minun olla, en minä ole mikään helvetin aarrearkku sateenkaaren päässä, vaan masentunut, surkea ihminen. Ei ole mitään palkintoa; ei tule mitään epämääräistä kukkaan puhkeamista. Open your eyes and see and see, there's nothing here but me but me.

Minulla on kertakaikkisen korni ongelma - vedän puoleeni ihmisiä vain, kun olen kaikkein surkeimmillani. Minut pitää aina pelastaa. Jos voin hyvin, niin en ole kiinnostava. Ero osui juuri täydellisesti siihen hetkeen, kun aloin vihdoin olla yli kaikista mahdollisista lapsuuden traumoista. Olin voinut hyvin jo jonkin aikaa. Olin menettänyt mielenkiintoni. Olin kerrankin fine. Olin tylsä, koettu, nähty, ehjä. Eikai sellaista kukaan jaksakaan katsoa. Tätä kun tässä pyörittelee, niin alan vaan päivä päivältä enemmän ymmärtää, ettei minua ja onnellisuutta ole koskaan tarkoitettukaan toimimaan yhdessä. Että vain synkissä, rumissa hetkissä minä olen kiinnostava ja kaunis, ja olen niin kovin paljon kiihottavampi niin huonona. Mikäs siinä, eikai tarvitsisi enää huolehtia oikeastaan mistään, sillä ajamalla itseni loukkuun, saan joukon prinssejä, ja prinssit on jees. Mutta en minä ole näin suuri kontrastin ystävä, kuitenkaan, sittenkään.

Kävin aamulla hämmentävän keskustelun äitini kanssa puhelimessa, liittyen psoriasikseen. Puhuimme kevätauringon vaikutuksesta läheisen ihmisen ihoon. Äiti kertoi, että lääkintä auttaa, mutten kehdannut kysyä minkälaisesta lääkkeestä on kyse. Äiti sanoi, että kevätaurinko vaikuttaa jopa eri maissa erilailla psoriasikseen, mutten pystynyt uppoamaan aiheeseen enempää. Jo tunnin auringonpalvonnan jälkeen iho oli ollut parempi, näkyvästi vähemmän laikukas ja hilseilevä. En kehdannut kysyä vaikutuksen pitkäaikaisuudesta mitään. Ja siis sanoin ensi kertaa äidilleni, että minullakin on ihossa kutiavia kohtia, jotka tuntuvat reagoivan aurinkoon. Ikään kuin varoituksena, vihjeenä, rivienvälistä luettavana tunnustuksena. Mutta äiti sanoi vain, että kaikilla on muuten vaikka mitä hyvä luoja, jossei psoria, niin vähintään couperosaa, laajentuneita ihohuokosia, suonikohjuja, selluliittia, karvoja, luomia, arpia, maksaläiskiä, muita epämääräisiä laikkuja TAI PISAMIA!!!! ja oikeassahan äiti on - ei kukaan ole täydellinen. Meillä kaikilla on omat kompastuskivemme, ja minun on nyt tällä hetkellä juuri tämä olotila ja tämä iho, jotka ovat varmasti ihan parhaita kavereita ja ruokkivat toisiaan ilomielin. Mutta sitä minä en sanonut. Sanoin vain, että kaikki on hyvin ja viikonloppu oli mukava, mikä on NIIN HUIJAUSTA, paitsi jos leikkaa pois puolet kaikista päivistä ja unohtaa kokonaisia keskusteluja eikä löydä videohaastattelua itsestään miltään sivustolta ei ei ei.

Paloin pahasti yläselästäni ja olo on nyt normaaliakin nestehukkaisempi, kipeämpi ja päänsärkyisempi. Suorastaan kamala. Lämpöäkin. Päänahkani on ennätysherkkänä, vaikka pidinkin upeaa lierihattua päässä koko päivän koko lauantain ja sunnuntain. Ja juu, tiedän, en nukkunut lainkaan ja tungin suuhuni kaikkea kambodzhalaisista kevätrullista valkoviinin kautta hampurilaisiin, mutta ei minua se haittaa. Ulkoiset tekijät ovat pikkuseikkoja. Harmittaa niin paljon enemmän vaan tämä syyllisyys, kun keitän keittoa. Valintoja valintoja valintoja. Vain idiootti olettaa, ettei tämä koko kuvio ja draama ei vaikuta mitenkään minuun, mutta itsepähän olen tunkenut itseni tukemaan, auttamaan, kuuntelemaan. Vaikken jaksaisikaan, siis oikeasti en jaksa. Kuihdun pois, jos kuulen liikaa, ja olen taas kuullut ihan tarpeeksi vähään aikaan. Enkä halua syyllistää, mutta pahoinvointi kolkuttelee taas ovella. Yritän tanssia ja pyöräillä sen piiloon. Ihan tosi.

Olen nähnyt merkkejä yrittämisestä. Olen jo palannut kirpputoreille, löytänyt korkeammat kesäkorot, uskaltautunut paljain käsin ihmisten keskelle, jopa baariin, ja viis veisannut kaikkien varoituksista. Ja istuttanut ne tomaatit, vihdoin. Mutta ei ulkoisilla tekijöillä ole sisäisesti piristävää vaikutusta. Ei minun hyvinvointini kumpua minusta itsestäni sen mukaan kenen kanssa olen, mitä minulla on päällä tai missä asun. Kyse on hirmuisen paljon isommasta ja monialaisemmasta asiasta, ja olen pahoinvoinnin suomenmestari. Väärä laji, hitto.

No mutta. Poistin tänään työpaikallani muutaman keskittymistä häiritsevän pikavalinnan selaimestani ja kirjoitin näyttööni ison lapun, jossa lukee neonvärein EI. Se olkoot ohjenuorani tälle viikolle, jolloin aion eheytyä ja elää paremmin. Tehdä enemmän, olla passiivinen vähemmän. Syödä hyvin ja yrittää selvitä perjantaihin parempana ihmisenä. Perjantaina minä koen taas jonkinmoisen metamorfoosin, ja tupsahdan maailmaan kuin tyttö kuolleen vasikan vatsasta. Uudenlaisena.

Palanut iho on lämmin, nihkeä ja kosketusarka.

Tulee mieleen kastemadot,

mutta ne ovat kylmän viileän nihkeitä,

joka on ihan erilainen nihkeystyyppi.

Mutta väri on sama, ja tekisi minunkin mieli

värähtää kosketuksesta

samalla tavalla kuin kastemato.

Kuin minuun sattuisi, ja sattuuhan minuun.

Minulla on lupa väristä, värähdellä.

Huokailla ja humista.

Mutta ei kivusta, ei ei.

Kukapa haluaisi moista.

Voihkia voi paljon paremmistakin syistä.

Lisäys: se kuuluisa lierihattu, hauska on.

Maailma kylässä

Värikäs paikkahan tämä pallo on, mutta minun tunnelmani ovat lähes mustavalkoiset.

Menen aurinkoon rohkeasti,

käsivarret paljaana ja mieli ihmeissään.

Kamera, viltti ja viinilasit mukaan.

This will be a good day.

Jukka Poika - Kylmästä lämpimään

Salaisia sanoja

Puistosiiduri kauniissa seurassa. Paljaat sääret ja upea kirpputorilöytö niskassa. Ja ei ahdistusta, vaikkei myöskään vieläkään mitään eeppistä aikaansaamisbuustia. Mutta askel kerrallaan. Hyvinvointi tuo mukanaan myös proaktiivisuuden ja innon toimia. Minä pystyn tähän. Minä selviän ulos toimistosta.

Salasanojen maailma on jännä ja salainen,

mutta kaipa sitä voi hieman raottaa

vetää verhoa syrjään hetkeksi

10 merkkiä, iso kirjain, erikoismerkki ja numero

kuusi numeroa, ei sarjassa

8 merkkiä

on murunakkia

pullanmurua

lahnapulua

on hevonv1ttu

rapupapunen

maksalaatikko ja laatikkomaksa

kissa, koira, aasi, mies

*Homopingviini1

sinun syntymäpäiväsi

vituttaa1000

Kakkiainen2012

ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä

ja puhelimeni täynnä koodeja v89je35HGqp

Enkä minä niitä muista,

vaan kirjaan ne talteen,

mutten kerro,

minne piilotan.

Se on pimeä ja lämmin paikka,

lähellä,

käden ulottuvilla

ja silti niin kaukana, turvassa.

Jos voisin

ostaisin sinne lomamatkan

pakkaisin laukkuuni vain lempikengät ja kukkahameen.

Ja ehkä aurinkolasini,

jotka peittävät lähestulkoon koko naaman.

Olisin niin kovin anonyymi,

että unohtaisin kokonaan

kuka olen

ja ehkä kerrankin

viihtyisin myös omassa seurassani.

Ja näkisin itseni ihanana.

Mutta hei, eivätkö koipeni olekin ihan siedettävät? Voin kertoa kaikille, että olin suolla ja että hyttyset söivät minut pilkulliseksi. Ei kenenkään tarvitse tietää muuta. Paidan pidän visusti päällä.

Paska keitto

Minun mekkoni sävyt ovat syksyiset ja syksyä minä odotankin. Raskasta ilmaa. Joku puhui bussissa Lapin ruskasta, jota en ole kokenut. En jaksanut lähteä patikoimaan karhunkierrosta väsymykseni lannistamana viime syksynä. En ole myöskään koskaan hiihtänyt, käynyt Amerikoissa, joutunut perintään tai nähnyt ruumista, vaikkakin joku isomummi tai muu pelottava äidillinen vanhushahmo kummittelee avonaisessa arkussa lapsuuteni muistoissa. Mutta me kaikki tiedämme, etteivät arkut Suomessa ole auki, eivätkä kuolleet mummot hymyile.

Sain alkuviikosta uskomattomia kehuja korkeimmalta mahdolliselta taholta. Että minuun ollaan oltu enemmän kuin tyytyväisiä. Hän ei tietysti ole nähnyt minua kaivamassa nenää tyhjän katseen vangitsemana huoneeni kätköissä, mutta ei sillä ole väliä. Sain kehuja ja aion uskoa niihin. Sillä korkeimmalle mahdolliselle taholle minä olen antanut parhaani ja ollut aina apuna. Paitsi nyt, kun meistä kukaan ei tiedä kuinka iPadiin saa sähköpostin. Ilman sitä laite on hieman turha, mutta ei täysin turha, kuten IT-tukemme tiesi kertoa: "Voihan sitä käyttää tarjottimena" .

Viikonpäivät ovat sekaisin ja ihmiset yhä etäisiä ja lievästi vastenmielisiä. Näin enoani, joka on kyllä todella herttainen, eikä minua onneksi haittaa puhua pyöristä. Minua haittaa katsoa pyörälomakuvia Mallorcalta, mutta sekin johtuu vain kateudesta, ja siitä että slide show on kestänyt joskus useamman tunnin.

Ihoni näyttää arpeutuneelta - laikkujen ja pilkkujen tilalla on enää eriväriset, epätasaiset jäljet siitä, että jokin on ollut vialla. Ja leseilystä olen siirtynyt taas hilseilyyn. Ja hiukset lähtevät kovaa vauhtia - varisevat päästäni kuin lehdet puista syksyllä. Kynnet näyttävät suorastaan kuvottavilta - epätasaisen raidallisilta ja liuskottuneilta. Revenneiltä, kellertäviltä. Mutta onneksi minulla on runsas kynsilakkavalikoima ja aikaa. Minulla on hirmuisen paljon aikaa, mutta paljon minä sitä juuri nyt tarvitsenkin.

Ihmettelen yhä, miten voi olla, että vaikka KUINKA HALUAN VOIDA PAREMMIN, mitään kunnon edistystä ei tapahdu. Mitä tässä pitäisi tehdä? Siis ei tässä mitään, juuri nyt on hirmuisen mukavaa ja toiveikasta ja ahdistus suhteellisen vähäistä. Ehkä joku on alkanut tunkea mielialalääkkeitä aamukahviini (Ilkka???) tai koulun loppuminen yhdessä aurinkoisemman sään kanssa on vaan valaissut minun tieni. Siis ei tässä mitään, oikeasti. Menen yksin kotiin jo ties kuinka monetta iltaa ja kaikki on OK. Mutta hyvän ja OKn välinen kuilu on valtava, tunteiden Grand Canyon, jonka yli loikkaamiseen tarvitsen enemmän vauhtia ja ponnistusvoimaa kuin keskiverto pituushyppääjällä on. Tuntuu kuin olisin yrittänyt yli vauhdittomalla loikalla, eikä vauhditta voi onnistua, ellei tekniikka ole huipussaan. Ja helvetti soikoon voinemme kaikki huutaa ääneen, että minun tekniikassani on selvästi vikaa. Minä nimittäin soppaan, sotken, sählään ja keitän sellaista lientä, että ihmissuhteilun kulinaristit löytävät upouusia makuja ja yhdistelmiä, ja arviossaan kirjoittavat "jännittävä makuyhdistelmä; ei pahaa, mutten ehkä koskaan enää aio tilata". En aio muuten minäkään! Paska keitto!

Tiedättekö sen alivaltiosihteerin sketsin muutosvastarinnasta? Minun muutosvastarintani otti ja kuoli, ja olenkin yhtäkkiä pelottavan avoin muutoksille. Fuck turvallisuus. Ojissa ja siltojen alla on oikein mukavaa asua kesäisin. Kissani pitävät pahvilaatikoista. Kadulla tapaa paljon uusia, mielenkiintoisia ihmisiä. Työpaikkasi on sinä vain klo 8 - 16 viitenä päivänä viikossa, ja muu aika on varattu puhtaalle sinuudellesi ja nukkumiselle. Huvin ja urheilun vuoksi sitä voisi joskus koettaa nukkua päivisin ja elää öisin, kuten True Bloodissa osa kaupungin asukkaista. Eivätkä ne muutkaan tunnu koskaan nukkuvan.

Ai niin. Pakko sanoa vielä, että lääkärini on hysteerinen. "Hei taas," hän aloittaa viestin, "tuskin alla mainitsemiasi tauteja tarvitsee epäillä" (LUE: OLET VAINOHARHAINEN JA LUULOTAUTINEN) "mutta laitoin lähetteet -- " ja minä nauran ja nauran, kun onhan tämä jo melkoisen tragikoomista. Olen ihan oikeasti luulotautinen, mutta minkäs teet kun minulta löytyy oireita imusolmukesyövästä munuaisvian kautta kuppaan, unohtamatta lempitautiani ebolaa. Ja ulkomailla pelkään hepatiitteja niin paljon, että meinaa lähteä taju. EI SALAATTIA!!!

Siispä huomenna Marketta -teemalla hymisten "Mennään labran kautta kotiin" ja josko tämän jälkeen olo hieman rauhoittuisi. Taas kerran.

Hyppykupat ovat elämän suola ja panikointi taitolaji, jossa vain harvat ovat minua lahjakkaampia. Mutta ei minua haittaa, sillä huomenna on perjantai ja luvassa ystäviä, jos huvittaa, ja ehkäpä itseni hellimistä.

I will make love to myself mentally

and make

myself

lovable

to me

and make me

love myself

due to my high level

of loveliness.

Tämän viherkasvin nimi on Toivo ja laji joku Aralia. Toivo yrittää!

Muistatteko tätä ihanaa sarjaa - Ylämaan kettu

Robert Carlyle on Hamish MacBeth <3

Tuossa ensimmäinen jakso, muutkin jatkot ovat ilmaisena YLE Areenassa. Voi Hamish, on se vaan niin ihana!

Tuulee

Hei minä vihdoin tajusin, että olen jo parempi, sillä puhun masennuksesta masennuksena ja itseinhosta itseinhona. Aina aiemminkin olen väittänyt käyttäväni oikeita nimiä, mutta itseään on kovin helppo huijata. Minä olen masentunut. Minulla on hätä. Siksi siis nyt olen häijy ja paha ja viis veisaan teistä muista, vaan rakennan itseäni. Mutta ehkä nyt jo olen vähemmän huonossa jamassa, sillä näen tilanteen selkeästi.

Ja nautin vaihteeksi pienistä asioista - pienistä hyvistä tunteista. Terassitorkuista (3 tuntia). Pistaasipähkinöistä. Vuohenjuustosta ja paprikasta. Pyöräilystä aamuauringossa. Fazerina -jäätelötuutista ja kahvikupposesta kadulla lounastauolla. Siitä kuinka pihan lasten häly hälvenee heti kun suljen terassilasituksen ja minä voin upota omaan maailmaani, jonka olen itse rakentanut. En näe pihani valtaamia voikukkia, enkä kuule sottaista keittiötäni. Kissan nälän kyllä kuulen, mutta ääni on etäinen ja luovuttanut. Punkerolla on aina nälkä, mutta se tietää itsekin selviävänsä ilman. Sen bulimiavaihe meni onneksi ohi.

Peukaloideni iho kesii ja tuntuu mahdottomalta avata pistaaseiden kuoria. Tarvitsen oman pähkinänsärkijän. Personal trainer, personal nut cracker. Sellainen puolialaston adonis joka puree pähkinät rikki hampaillaan ja jumaloiden ylistää minun upeuttani ja paremmuuttani. En minä oikeasti sellaista kaipaa, vaan pyyteetöntä välittämistä ja ennen kaikkea luvan olla oma itseni. Kunhan vaan fiilistelen. Olen tavannut liikaa ihmisiä, jotka haluavat muokata minusta omanlaisensa kokonaisuuden, mutta en minä ole rauhallinen ja järkevä, terveellinen, kaunis tahi rintava. En minä ole vakaa ja turvallinen, vaan juuri ja juuri aisoissa pysyvä villikko. Ehkä juuri siinä piilee osa minun viehätysvoimastani - että olen kuin myrsky. Tai vähintäänkin näytän yleensä siltä, että olen kohdannut hurrikaanin. Mutta vaikka minä haluaisin kuunnella ja auttaa ja olla tukena, nyt juuri en vain pysty. Minä en voi olla ystävä kenellekään nyt, sillä minun pitää keskittyä auttamaan itseäni. Kuuntelemaan itseäni.

Minä kaipaan vapautta ja turvaa samaan aikaan. Reppumatkailua ja velkahelvettiä. Ja olen melkein päättänyt tuhlata rahani vuoden kuluttua johonkin paljon tärkeämpään kuin asumiseen. Olen päättänyt lähteä reissuun; kerätä kokemuksia ja etsiä itseäni. Aasia on odottanut jo pitkään, eikä minua muutkaan alueet haittaa. Ainoa rajoitus on aika; haluan pitkälle reissulle. Haluan olla poissa niin kauan, että mieleni kirkastuu. Minun työni odottavat. Ystävät eivät, mutta ei sillä ole merkitystä. Siksikin minä torjun ihmisiä.

Sinä sanoit minulle

joskus silloin, kun vielä välitit,

että sinusta olisi ikävää,

jos olisin poissa pitkiä aikoja.

Puhuimme kuukausista.

Sanoit, että minun kannaltani se olisi hyvä,

että että antaisit minulle luvan lähteä,

mutta toki

sinua harmittaisi.

Sinulle tulisi ikävä.

Ja silloin minä ymmärsin,

että on parempi, kun ei tarvitse koskaan pyytää keneltäkään lupaa mihinkään,

vaan mennä vaan.

Olla ikuisesti vastuullinen vain itselleen

jakaa arki itsensä kanssa.

Olla vakiintumatta.

Sinun rakkautesi

minua kohtaan

sai minut ymmärtämään,

etten minä halua rinnalleni ketään.

Ja se saattaa olla pysyvää,

anteeksi.

En vaan pysty enää

luottamaan.

Haluan tien päälle. Haluan ettei kukaan odota minulta mitään. Haluan pois täältä. Viltti on lämmin ja villasukat tuntuvat pehmeiltä. Minä minä minä minä minä minä minä. Minä itse.

Lisäys: ei mun tarvitse lähteä edes ulkomaille, mutta pieni maisemanvaihdos tekisi gutaa. Otan muut keinot käyttöön, hihii.

Happoradio - Itä-Suomessa tuulee

"Ymmärrätkö viimein miksi harvoin hymyilen?"