Jäähy

Kyllästyin, kyrsiinnyin tähän epämääräiseen säätämiseen ja tasapainotteluun. Laitan kaksi hyvää ystävää jäähylle (hei hei kumpaisellekin), koska he tykkäävät, ja se on ongelma. Minä en osaa tykätä enkä tehdä selkeitä rohkeita järkeviä valintoja. Minä haluan tehdä oikein, mutten osaa. Enkä minä tee mitään valintaa teidän kahden välillä - siitä ei todellakaan ole kyse.

Siksi jäähy. Ei se ole vakavaa. Tarvitsen taukoa ja perspektiiviä, enkä parisuhteilua. Enkä treffejä, förlåt vaan. Deittailkaa keskenänne, saatana. Tämä on kuitenkin pientä verrattuna kaikkiin isoihin poikkileikkaaviin kuvioihin, jotka pyörivät ympärilläni ja nimenomaisesti minä haluan nyt vain olla itseni kanssa. Edelleen, sama teema. Laitan muutkin pyrkyrit jäähylle, jos tarpeen. Ja epämääräiset baaribritit sun muut. Antakaa minun olla, en minä ole mikään helvetin aarrearkku sateenkaaren päässä, vaan masentunut, surkea ihminen. Ei ole mitään palkintoa; ei tule mitään epämääräistä kukkaan puhkeamista. Open your eyes and see and see, there's nothing here but me but me.

Minulla on kertakaikkisen korni ongelma - vedän puoleeni ihmisiä vain, kun olen kaikkein surkeimmillani. Minut pitää aina pelastaa. Jos voin hyvin, niin en ole kiinnostava. Ero osui juuri täydellisesti siihen hetkeen, kun aloin vihdoin olla yli kaikista mahdollisista lapsuuden traumoista. Olin voinut hyvin jo jonkin aikaa. Olin menettänyt mielenkiintoni. Olin kerrankin fine. Olin tylsä, koettu, nähty, ehjä. Eikai sellaista kukaan jaksakaan katsoa. Tätä kun tässä pyörittelee, niin alan vaan päivä päivältä enemmän ymmärtää, ettei minua ja onnellisuutta ole koskaan tarkoitettukaan toimimaan yhdessä. Että vain synkissä, rumissa hetkissä minä olen kiinnostava ja kaunis, ja olen niin kovin paljon kiihottavampi niin huonona. Mikäs siinä, eikai tarvitsisi enää huolehtia oikeastaan mistään, sillä ajamalla itseni loukkuun, saan joukon prinssejä, ja prinssit on jees. Mutta en minä ole näin suuri kontrastin ystävä, kuitenkaan, sittenkään.

Kävin aamulla hämmentävän keskustelun äitini kanssa puhelimessa, liittyen psoriasikseen. Puhuimme kevätauringon vaikutuksesta läheisen ihmisen ihoon. Äiti kertoi, että lääkintä auttaa, mutten kehdannut kysyä minkälaisesta lääkkeestä on kyse. Äiti sanoi, että kevätaurinko vaikuttaa jopa eri maissa erilailla psoriasikseen, mutten pystynyt uppoamaan aiheeseen enempää. Jo tunnin auringonpalvonnan jälkeen iho oli ollut parempi, näkyvästi vähemmän laikukas ja hilseilevä. En kehdannut kysyä vaikutuksen pitkäaikaisuudesta mitään. Ja siis sanoin ensi kertaa äidilleni, että minullakin on ihossa kutiavia kohtia, jotka tuntuvat reagoivan aurinkoon. Ikään kuin varoituksena, vihjeenä, rivienvälistä luettavana tunnustuksena. Mutta äiti sanoi vain, että kaikilla on muuten vaikka mitä hyvä luoja, jossei psoria, niin vähintään couperosaa, laajentuneita ihohuokosia, suonikohjuja, selluliittia, karvoja, luomia, arpia, maksaläiskiä, muita epämääräisiä laikkuja TAI PISAMIA!!!! ja oikeassahan äiti on - ei kukaan ole täydellinen. Meillä kaikilla on omat kompastuskivemme, ja minun on nyt tällä hetkellä juuri tämä olotila ja tämä iho, jotka ovat varmasti ihan parhaita kavereita ja ruokkivat toisiaan ilomielin. Mutta sitä minä en sanonut. Sanoin vain, että kaikki on hyvin ja viikonloppu oli mukava, mikä on NIIN HUIJAUSTA, paitsi jos leikkaa pois puolet kaikista päivistä ja unohtaa kokonaisia keskusteluja eikä löydä videohaastattelua itsestään miltään sivustolta ei ei ei.

Paloin pahasti yläselästäni ja olo on nyt normaaliakin nestehukkaisempi, kipeämpi ja päänsärkyisempi. Suorastaan kamala. Lämpöäkin. Päänahkani on ennätysherkkänä, vaikka pidinkin upeaa lierihattua päässä koko päivän koko lauantain ja sunnuntain. Ja juu, tiedän, en nukkunut lainkaan ja tungin suuhuni kaikkea kambodzhalaisista kevätrullista valkoviinin kautta hampurilaisiin, mutta ei minua se haittaa. Ulkoiset tekijät ovat pikkuseikkoja. Harmittaa niin paljon enemmän vaan tämä syyllisyys, kun keitän keittoa. Valintoja valintoja valintoja. Vain idiootti olettaa, ettei tämä koko kuvio ja draama ei vaikuta mitenkään minuun, mutta itsepähän olen tunkenut itseni tukemaan, auttamaan, kuuntelemaan. Vaikken jaksaisikaan, siis oikeasti en jaksa. Kuihdun pois, jos kuulen liikaa, ja olen taas kuullut ihan tarpeeksi vähään aikaan. Enkä halua syyllistää, mutta pahoinvointi kolkuttelee taas ovella. Yritän tanssia ja pyöräillä sen piiloon. Ihan tosi.

Olen nähnyt merkkejä yrittämisestä. Olen jo palannut kirpputoreille, löytänyt korkeammat kesäkorot, uskaltautunut paljain käsin ihmisten keskelle, jopa baariin, ja viis veisannut kaikkien varoituksista. Ja istuttanut ne tomaatit, vihdoin. Mutta ei ulkoisilla tekijöillä ole sisäisesti piristävää vaikutusta. Ei minun hyvinvointini kumpua minusta itsestäni sen mukaan kenen kanssa olen, mitä minulla on päällä tai missä asun. Kyse on hirmuisen paljon isommasta ja monialaisemmasta asiasta, ja olen pahoinvoinnin suomenmestari. Väärä laji, hitto.

No mutta. Poistin tänään työpaikallani muutaman keskittymistä häiritsevän pikavalinnan selaimestani ja kirjoitin näyttööni ison lapun, jossa lukee neonvärein EI. Se olkoot ohjenuorani tälle viikolle, jolloin aion eheytyä ja elää paremmin. Tehdä enemmän, olla passiivinen vähemmän. Syödä hyvin ja yrittää selvitä perjantaihin parempana ihmisenä. Perjantaina minä koen taas jonkinmoisen metamorfoosin, ja tupsahdan maailmaan kuin tyttö kuolleen vasikan vatsasta. Uudenlaisena.

Palanut iho on lämmin, nihkeä ja kosketusarka.

Tulee mieleen kastemadot,

mutta ne ovat kylmän viileän nihkeitä,

joka on ihan erilainen nihkeystyyppi.

Mutta väri on sama, ja tekisi minunkin mieli

värähtää kosketuksesta

samalla tavalla kuin kastemato.

Kuin minuun sattuisi, ja sattuuhan minuun.

Minulla on lupa väristä, värähdellä.

Huokailla ja humista.

Mutta ei kivusta, ei ei.

Kukapa haluaisi moista.

Voihkia voi paljon paremmistakin syistä.

Lisäys: se kuuluisa lierihattu, hauska on.