Paska keitto

Minun mekkoni sävyt ovat syksyiset ja syksyä minä odotankin. Raskasta ilmaa. Joku puhui bussissa Lapin ruskasta, jota en ole kokenut. En jaksanut lähteä patikoimaan karhunkierrosta väsymykseni lannistamana viime syksynä. En ole myöskään koskaan hiihtänyt, käynyt Amerikoissa, joutunut perintään tai nähnyt ruumista, vaikkakin joku isomummi tai muu pelottava äidillinen vanhushahmo kummittelee avonaisessa arkussa lapsuuteni muistoissa. Mutta me kaikki tiedämme, etteivät arkut Suomessa ole auki, eivätkä kuolleet mummot hymyile.

Sain alkuviikosta uskomattomia kehuja korkeimmalta mahdolliselta taholta. Että minuun ollaan oltu enemmän kuin tyytyväisiä. Hän ei tietysti ole nähnyt minua kaivamassa nenää tyhjän katseen vangitsemana huoneeni kätköissä, mutta ei sillä ole väliä. Sain kehuja ja aion uskoa niihin. Sillä korkeimmalle mahdolliselle taholle minä olen antanut parhaani ja ollut aina apuna. Paitsi nyt, kun meistä kukaan ei tiedä kuinka iPadiin saa sähköpostin. Ilman sitä laite on hieman turha, mutta ei täysin turha, kuten IT-tukemme tiesi kertoa: "Voihan sitä käyttää tarjottimena" .

Viikonpäivät ovat sekaisin ja ihmiset yhä etäisiä ja lievästi vastenmielisiä. Näin enoani, joka on kyllä todella herttainen, eikä minua onneksi haittaa puhua pyöristä. Minua haittaa katsoa pyörälomakuvia Mallorcalta, mutta sekin johtuu vain kateudesta, ja siitä että slide show on kestänyt joskus useamman tunnin.

Ihoni näyttää arpeutuneelta - laikkujen ja pilkkujen tilalla on enää eriväriset, epätasaiset jäljet siitä, että jokin on ollut vialla. Ja leseilystä olen siirtynyt taas hilseilyyn. Ja hiukset lähtevät kovaa vauhtia - varisevat päästäni kuin lehdet puista syksyllä. Kynnet näyttävät suorastaan kuvottavilta - epätasaisen raidallisilta ja liuskottuneilta. Revenneiltä, kellertäviltä. Mutta onneksi minulla on runsas kynsilakkavalikoima ja aikaa. Minulla on hirmuisen paljon aikaa, mutta paljon minä sitä juuri nyt tarvitsenkin.

Ihmettelen yhä, miten voi olla, että vaikka KUINKA HALUAN VOIDA PAREMMIN, mitään kunnon edistystä ei tapahdu. Mitä tässä pitäisi tehdä? Siis ei tässä mitään, juuri nyt on hirmuisen mukavaa ja toiveikasta ja ahdistus suhteellisen vähäistä. Ehkä joku on alkanut tunkea mielialalääkkeitä aamukahviini (Ilkka???) tai koulun loppuminen yhdessä aurinkoisemman sään kanssa on vaan valaissut minun tieni. Siis ei tässä mitään, oikeasti. Menen yksin kotiin jo ties kuinka monetta iltaa ja kaikki on OK. Mutta hyvän ja OKn välinen kuilu on valtava, tunteiden Grand Canyon, jonka yli loikkaamiseen tarvitsen enemmän vauhtia ja ponnistusvoimaa kuin keskiverto pituushyppääjällä on. Tuntuu kuin olisin yrittänyt yli vauhdittomalla loikalla, eikä vauhditta voi onnistua, ellei tekniikka ole huipussaan. Ja helvetti soikoon voinemme kaikki huutaa ääneen, että minun tekniikassani on selvästi vikaa. Minä nimittäin soppaan, sotken, sählään ja keitän sellaista lientä, että ihmissuhteilun kulinaristit löytävät upouusia makuja ja yhdistelmiä, ja arviossaan kirjoittavat "jännittävä makuyhdistelmä; ei pahaa, mutten ehkä koskaan enää aio tilata". En aio muuten minäkään! Paska keitto!

Tiedättekö sen alivaltiosihteerin sketsin muutosvastarinnasta? Minun muutosvastarintani otti ja kuoli, ja olenkin yhtäkkiä pelottavan avoin muutoksille. Fuck turvallisuus. Ojissa ja siltojen alla on oikein mukavaa asua kesäisin. Kissani pitävät pahvilaatikoista. Kadulla tapaa paljon uusia, mielenkiintoisia ihmisiä. Työpaikkasi on sinä vain klo 8 - 16 viitenä päivänä viikossa, ja muu aika on varattu puhtaalle sinuudellesi ja nukkumiselle. Huvin ja urheilun vuoksi sitä voisi joskus koettaa nukkua päivisin ja elää öisin, kuten True Bloodissa osa kaupungin asukkaista. Eivätkä ne muutkaan tunnu koskaan nukkuvan.

Ai niin. Pakko sanoa vielä, että lääkärini on hysteerinen. "Hei taas," hän aloittaa viestin, "tuskin alla mainitsemiasi tauteja tarvitsee epäillä" (LUE: OLET VAINOHARHAINEN JA LUULOTAUTINEN) "mutta laitoin lähetteet -- " ja minä nauran ja nauran, kun onhan tämä jo melkoisen tragikoomista. Olen ihan oikeasti luulotautinen, mutta minkäs teet kun minulta löytyy oireita imusolmukesyövästä munuaisvian kautta kuppaan, unohtamatta lempitautiani ebolaa. Ja ulkomailla pelkään hepatiitteja niin paljon, että meinaa lähteä taju. EI SALAATTIA!!!

Siispä huomenna Marketta -teemalla hymisten "Mennään labran kautta kotiin" ja josko tämän jälkeen olo hieman rauhoittuisi. Taas kerran.

Hyppykupat ovat elämän suola ja panikointi taitolaji, jossa vain harvat ovat minua lahjakkaampia. Mutta ei minua haittaa, sillä huomenna on perjantai ja luvassa ystäviä, jos huvittaa, ja ehkäpä itseni hellimistä.

I will make love to myself mentally

and make

myself

lovable

to me

and make me

love myself

due to my high level

of loveliness.

Tämän viherkasvin nimi on Toivo ja laji joku Aralia. Toivo yrittää!

Muistatteko tätä ihanaa sarjaa - Ylämaan kettu

Robert Carlyle on Hamish MacBeth <3

Tuossa ensimmäinen jakso, muutkin jatkot ovat ilmaisena YLE Areenassa. Voi Hamish, on se vaan niin ihana!