Ennen ja joskus

Tämä ikä on kuin jonkinlainen kuollut välietappi, vaikka vene kiitää virrassa eteenpäin. Minä yritän nähdä kokonaisuuden, mutta palaset, osaset ynnä muut putoavat välistä pois ja jäljelle jää koinsyömä vaate. Täynnä reikiä. Ja tieto siitä, että vahinkoa voi olla kaikkialla muuallakin.

Minulla on sumea olo. Katson kelloa ja kättäni ja ajattelen minua ennen vahingoittumistani. Ja sitä aikaa, jolloin me ajattelimme, että vanhempana on helpompaa, kun on varaa elää ja oma koti. Eikä kukaan kertonut koskaan, kuinka paljon sattuu, kun odottaa läpi elämänsä liikoja. Tilaa onnellisuutta ja saakin aina vain sellaisen ihmeellisen paskaläjän kokemuksia, joiden pitäisi olla arvokkaita ja hyviä ja merkittäviä. Ja että se mikä ei tapa, vahvistaa. Ja sattuu, aivan järkyttävän paljon ja liian lujaa, niin että minä en kuole enkä vahvistu vaan kärsin. Ja sekö muka olisi hyvä; hieno, upea kokemus? Voimaannuttavaa?

Ei se ole. Se tekee ihmisestä kuoren: syö sisällön. Jättää rangan, ja se ihminen sieltä sisältä valuu mereen ja kuin öljy tahraa kaiken mihin se koskee. Musta vyöryvä lätäkkö pahoinvoivaa ihmistä. Se on tämä ikä.

Jokainen meistä tekee virheitä/valintoja. Osa on edes jossain määrin hyväksyttäviä. Ja me nauramme minun säädöilleni ja huhupuheille, mutta eivät muut naura. Ne katsovat yläkerran parvekkeelta alas, kun minä ryömin, eikä niitä naurata lainkaan.

Kulman takana voi odottaa (lue: olisi voinut odottaa, vaikka eiköhän me molemmat jo tiedetä, että se juna meni jo) täydellinen ihminen; ehyt ja kokematon. Sellainen, joka pitäisi vain poimia kuin kedon kukkanen ja kuivata muistikirjan välissä ikuiseksi ajaksi. Leskenlehti. Eivätkä ne ihmiset välttämättä ole yhtään sen enempää hyviä tai huonoja, mutta ne ovat erilaisia. Niiden silmissä lukee minä luotan, minä luotan sinuun koko sydämestäni ja haluan, että sinä voit luottaa minuun ja me voimme kietoutua toisiimme kuin puunrungot ja seistä yhdessä vahvana eikä mikään kirves tee meihin jälkeäkään vaikka se olisi kuinka teroitettu ja metsuri suurikokoinen ja viisas ja minulla ei olisi lainkaan silmiä eikä jalkoja eikä käsiä. Ja kas kummaa meillä kaikilla on hyvä mieli. Sillä itse puhtaus ja täydellisyys on astunut tilaan ja vallannut meidän mielemme.

Kysyykö kukaan koskaan, että minkä ikäisenä täydellisyys kuolee ja katoaa ja tilalle tulee tyhjyys; epätäydellisyys; intohimo? Hajonneen ihmisen pohjaton suru, joka on niin vastustamattoman kylmän karmealla tavalla kiihottavaa ja ylitseampuvaa, ja niin teennäistä. Ja silti me katsomme niihin silmiin ja juomme sen kaivon vettä, joka lopulta kuitenkin kuivuu ja sen pohjalla kasvaa limaista sammalta. Eikä yksikään lintu laskeudu sen pohjalle.

 Me kaikki feikkaamme. Me kaikki olemme roolissa.

Me kaikki poimimme oman kärsimyksemme hedelmiä.

Olemassaolon tärkein sääntö on, ettei tehtyä saa tekemättömäksi. Aika. Eletty hetki katoaa palasiksi, häviää, unohtuu, murenee. Lakkaa olemasta. Pikaliima auttaa, mutta mikään ei tuo takaisin eheyttä. Murtuma on ikuinen, vaikkei se päältäpäin näkyisikään. Siksi minä sanon, että onni olisi olla tietämättä onnesta. Sillä vaikka kuinka olenkin kyllästynyt rikkomaan, minä en ole ehjä, enkä minä osaa korjata; en muita enkä itseäni.

Tässä kohtaa minä luulin osaavani kiivetä

pitkin kalliota

korkealla korkealle

putoamatta

vailla riskiä.

Hassuinta on, etten edes yrittänyt.

Olin luovuttanut

ennen kuin pystyin näkemään

mitä voisi olla joskus.




Husky rescue - Sound of Love

Husky Rescue - We shall burn bright

Lisäys: arvatkaa, mikä oikeasti auttaa aina. Nämä pienet Tallinnan eläintarhan asukit! Valitse alin pesäkamera ja kurkista kolmen leopardinpennun ja niiden emon arkeen ja rakastu <3