Onko kukaan nähnyt oikeaan suuntaan vievää junaa, jonka kyytiin voisi hypätä? Saanko lastenlipun?

Palaverissa se iski - yllättävä halu saada oma elämäni takaisin raiteilleen. Saada hengittää vapaasti ja jaksaa pyöräillä. Näyttää hyvältä ja tuntea itseni sisäisesti vielä paremmaksi. Mistä lie hyökki, mutta ei minua haittaa. Kaikki positiiviset fiilarit ovat tervetulleita. Mutta miten tästä? Huh, keinot ovat vähissä. Ensin ylitin itseni ja ryhdyin tekemään minua kaikkein pisimpään ja eniten vaivannutta asiaa. Kyseessä työjuttu, hankala sellainen. Seuraavaksi hoidan koulujutun - sitä kutsutaan myös nimellä opinnäytetyö. Sain opolta viestin jälleen lisäopintoajan hakemisesta ja jostain syystä tällä kertaa se sai minut äärimmäisen vihaiseksi. Iski raivobuusti. Ajattelin tappaa sen sähköpostin, mutta se on hankalaa, joten tyydyin printtaamaan siitä kopion ja pilkkomaan sen saksilla niin sanotusti tuhannen pillun päreiksi. Ai miten rentouttava, mieltä ylentävä tapa purkaa aggressiota: saksiminen! Passiivisaggressiivisuus on so last season.

Mutta nyt siis pitäisi alkaa työskentelemään paremminvoimisen puolesta ja pahoinvointia vastaan. Uskoa siihen, että minä voin olla joskus vielä ehyt ja pilkutonkin jopa. Jollain tasolla ehkäpä juuri pilkkujen sitkeys on pitkittänyt masennustilaani, sillä kun hylkää toivon yhdessä asiassa, se hukkuu usein muuallakin. Ja jostain minä nyt sen löysin. Liekö ollut ajatus maisemanvaihdoksesta, potentiaalin hyödyntämisestä, itsensä haastamisesta, ongelmien kohtaamisesta. Jokin tässä nyt vaikuttaa enemmän kuin yleensä.

Puhallanpa muutaman saippuakuplan ihan vain tesmatakseni, josko moinen hassuttelu toisi tähän päivää lisää loogista tai vaikka epäloogista järjestystä ja aivojen toiminnan aktivoitumista ja asettautumista. Heitänpä samalla silvotun lisäopintoaikahakemus-muistutus-sähköpostinviestin ilmaan ja annan sen laskeutua lattialle.

*puhaltaa ja heittää*

Syntynyt sotku kuvastaa minua, ja tällaiset päivät ovat totisesti kuin se harja, jolla minä kevyesti tuhellan kasaan hetulat peittämästä lattiaa. Siistin, siivoan, raivaan, rakennan. Ja joskus vielä rakastan.

Maailman tupakaton päivä on muuten tänään. Hieman huonosti kampanjoitu, kun vasta nyt kuulin. Tosin enpä ole tänään polttanut, vaikkakin siitä kovin jo unelmoin. Ärsymys - oma heikkous vituttaa, mutta eikö juuri sen pitäisi olla muutoksen kipinä, aikaansaamisen lähde ja alkuvoima?

Kastelin kukkaa, joka käpristyi väärän veden vaikutuksesta

kurttuiseksi kuivaksi kauhtuneeksi

ja olisi voidessaan valittanut veden laadun laskusta lähiaikoina.

Mutta me elämme kasvien kanssa

täysin erilaista vuosisykliä; kiertoa;

kuten kissojen ja koirien kanssa

ja meidän lähiaikamme ovat kasveille pieni ikuisuus.

Mutta enhän minä muistanut mukiloineeni kasvipoloa tänään
millään omituisen oudolla nestemäisellä,

kunnes muistin sen aivastuksen,

jonka voimasta

kevyesti teipillä näyttöni yläreunaan kiinnittämäni EI -kyltti heilahti takakenoon

ja päätti jäädä niille sijoilleen.

Se ei ole enää vain EI, vaan enemmänkin EI EHKÄPÄ,
jos satut tulkitsemaan asentoni negatiiviseksi.

Ja asentojen tulkinta se se vasta on yhtä juhlaa,

muistattehan,

kenkien kärkien osoittamasta suunnasta voi päätellä yhtä ja toista

kaunista rumaa hienoa jännää kumman avointa paskaa ja teennäistä valehtelua.

Toinen ele,

mistä voi päätellä aika paljon, on se kun joku tunkee kämmenen naamasi eteen,

sanomatta sanaakaan,

kun yrität puhua.

Ikään kuin olet arvoton paska, fuck off.

Minulle

ei muuten kovin montaa kertaa

tarvitse niin tehdä, jotta ymmärrän yskän,

ja tiettyjä yskiä minä ymmärrän hyvinkin lopullisesti.

- Sulla on aika paha yskä.

- Joo.

- Onko allergiaa?

- Ei nyt oikeestaan, mut mulla on diagnosoitu astma parantuneeksi, kun olin 15-vuotias.

- Ai no miltä se tuntuu nyt 16-vuotiaana?

Ilkka, olet idolini.