Hirveitä hirveitä unia, valoa, viiniä ja väärää toivoa

Kellon herätys sotkeentui johonkin niin rumaan, etten halua selittää. Jalkani oli solmussa lakanassa, otsani oli hikinen ja sängyssäni oli normaalia enemmän multaa. Eikä kissan kissaa. Kello soi; sattui korvaan, vaikka ääni on jopa hempeä ja mitäänsanomattoman rauhaisa. Ja mistään en saanut kelloa pois päältä; kokeilin montaa eri nappulaa ja väänsin vipuja. Kaikki olivat vääriä. Vasta pinnisteltyäni tietoisuuteen muistin kuinka laite toimii, ja laitoin käteni oikealle vivulle tuoden rauhan. Ja sillä hetkellä keittiössä pärähti soimaan toinen kello.

Kun nousin, minusta tuntui kuin olisin murhannut jonkun. Tiedän kyllä kenet, mutten tiennyt, että minä osaisin vihata ihmisiä, joita en ole edes tavannut. Jostain kumpusi aito primitiivireaktio, joka oli niin voimakas, että se mahtui vain uniin. Ja minua kuvottaa tällainen käytös, vaikka enhän ole mitään tehnyt; enhän? Miksi juuri tänään, miksi juuri nyt?

Muuten voisin olla juuri nyt ihan onnellinen, mutta ihoni vihaa minua. Se on nauttinut karkkia, sipsejä ja puolikkaan oluen (hyi saatana). Ei pitäisi, minä tiedän. Äärimmäiset ruokavaliosta eksymiset nimenomaisesti aiheuttavat näitä kutinafrenzyjä ja kipuilua. Minä tiedän, minä muistutan itseäni, minä teen väärän valinnan ja minä kärsin. Voi hyvä luoja kuin tyhmä tämä ihminen täällä ainakin on.

Suosikkini

tällä viikolla

oli lepohetki

lattiaa vasten

normaalia kylmemmässä salissa

minä lepäsin vain hetken

vatsallani

käsivarteni vasten erikoisvalmisteista lattiaa,

joka on samalla kitkainen ja liukas

ja kun nousin minun ihoni raksahti

repeytyi

se oli sulanut kiinni lattiaan

se pisteli ja vihloi

ei kauttaaltaan vaan vain muutaman pienen pilkun kohdalta

kyynärpäiden alapuolella

tuntui kuin osa minua olisi jäänyt lattiaan liimautuneena (ja niin olikin)

ja minä olisin noussut oman ruumiini yläpuolella katsomaan

sitä minkä menetin

hieman verta ja muutaman ihoriekaleen

sekä uskon siihen, että voisin elää normaalia elämää

kipua on aina liikaa, eikä se kasvata

se lannistaa

Kirjoitin perjantaina näin muistikirjaani:

”Mutta minä pyydän aurinkoista viikonloppua, sillä valo ja lämpö olisivat tähän hätään juuri ne kaikkein tärkeimmät asiat. Haluan olla ulkona ja hengittää. Tuntea auringon lämmön ihollani ja tuntea itseni edes hitusen paremmaksi ihmiseksi.”

 … ja sain auringon ja valon. Möllötin pusikossa ja nautin parhaasta mahdollisesta seurasta. Ja ilta venyi ja venyi ja minun piti olla muualla, mutten pystynyt. Ja lopulta minä tilttasin: sammuin ja katosin. Ja valitsin helpon reitin, enkä mennyt minnekään, sillä jalkani eivät olisi kantaneet. Ja nukuin taas kerran sohvallasi. Pahoitteluni.

Ja tietysti hukkasin kassin ja meikkipussin, mutta löysin ne kyllä lopulta. Ja unohdin muitakin asioita, kuten kertakäyttömukit. Viinipullonavaajan muistin kyllä. Sen seurauksena olo ei ole mitä parhain, vieläkään. Opettakaa minut nauttimaan auringosta ja alkoholista onnistuneesti.

Kaikesta huolimatta minulla oli mukavaa, tänäänkin. Töölönlahdella ja kaikkialla. Olen nähnyt niin paljon ystäviä, että alan taas ymmärtämään, että elämässä on valoisakin puoli, ja se olette te ihmiset. Kuulostan niin ällöttävän imelältä, että alkaa taas oksettaa.

 Oikeasti haluaisin sanoa:

Eikä minun ole tarkoitus antaa

väärää toivoa,

mutta ei minulla ole muuta

annettavaa.

Tämä kappale on kuvannut minua jo vuoden. Olen kuunnellut liikaa. Tämä kuvastaa toivottomuuttani ja samalla toimii kontrastina sille, kun minä hymyilen:

Portishead - Magic Doors

Sanokaa vaan, jos nyt ollaan liian synkissä tunnelmissa. Minä tiedän.

Nyt luen hetken kirjaa ja leikin, ettei huominen ahdista.