Tornissa

Illan myrsky, lämmin yö. Tuuli näkyi puissa, eteni latvustosta toiseen. Nojasin lämmenneeseen kallioon ja jotenkin leijuin. Ja pohdin pienessä pääkopassani, miksi nyt on hyvä ja miksi kuukausi sitten ei ollut niinkään.

Minua ei kutita, satu eikä hermostuta enää aiempaan verrattuna, mutta aivan yhtälailla ihoni on laikullinen ja mieleni musta. Minusta tuntuu, että olen onnistunut keräämään ympärilleni ihmisiä, jotka muodostavat pyyteettömän tukiverkoston. Ei minun tarvitse antaa mitään vastineeksi; minun on vain oltava rehellinen ja aito. Ja ottaa elämä vastaan sellaisena kuin se tulee, ilman pelkoa, paniikkia ja epätoivoa. Okei, olen vielä treenivaiheessa, mutta olen kehittynyt. Ja lupaan olla rehellinen - kysy vaan, jos haluat. Ei minulla ole salattavaa, en vaan osaa kertoa mitään enää itsenäisesti.

Se on sellainen unelma; siis hyvinvointi. Utopiaa, taas kerran. Niin lähellä ja niin kaukana. Muistan liian hyvin parisuhteen tuoman onnen, joka oli näennäinen merkityksetön naiivi luonnoton tekopyhä eikä mikään ollut koskaan miltä näytti. Olen itkenyt tarpeeksi, en halua enää itkeä. En jaksa enää voida pahoin ja olla väsynyt, mutta vieläkin joku osa on niin pirun rikki, ettei mikään tunnu auttavan. Pelko ja paniikki: itsensä avaamisen näennäinen alastomuus. Minä en tiedä, mitä minä teen tai mitä minä haluan, ja aina jossain vaiheessa päämäärättömyys ja lahnapulumaisuus kostautuvat. Ja sitten vituttaa. Minulle on tarjolla liikaa, mutta mikä on liikaa? Kun kahlaa paskassa tarpeeksi pitkään niin limainen niljakas kivikin on pelastus, vaikkei sillä olisikaan hyvä seisoa. Sen minä tajusin valitettavasti jo aiemmin, eikä minuun sattunut, minä lupaan ei yhtään.

Perspektiivini on hukassa. Avaimet onneen tipahtivat juuri järveen. Aina voisin lähteä niitä sukeltamaan ja etsimään, mutta ensin pitäisi a) opetella uimaan b) kohdata merihirviöt c) tunnistaa oma avain tuhansien järvenpohjaa koristavien nippujen joukosta d) avata se vitun ovi. Ei minusta ole siihen. Ei vaikka kuinka tekisin miljoonia hengitysharjoituksia ja söisin tasapainottavia lääkkeitä. Ilman perspektiiviä on vaikeaa tajuta, mitä oikeasti haluan. Ilman halua motivaatio on valitettavan hukassa.

Kun pitäisi vain olla rohkea tässä hetkessä ja ottaa niitä pieniä askelia ja niinhän minä teen, älä unohda sitä, dille, mutta jotenkin pienetkin portaat ovat silmissäni pystysuorat kiviset helvetin ensiaskeleet, joilta kaatuessa sitä tipahtaa ihan oikeasti terävään kivikkoon. Yrittämisestä rangaistaan tässä kuplassani. Jos päätän raivata ja siivota ja ryhdyn moiseen, löydän taas vaan tavaroitasi ja päädyn itkemäänsuremaanmurehtimaan ja lopulta varmasti juomaan itseni tunnottomaksi. En ole valmis tykkäämään, siis oikeasti tykkäämään. Siis mikä se toinen hirveä sana onkaan... joka on vähänniinku tykkäämist mut ei iha et sillai sinne suuntaan mut niinku voimakkaampaa jollai tavalla, niinku jotkut mutsit jotain skidejään sillai kaitsee ennen ku ne lähtee meneen himasta ja maailmalle ja kaikkee paskaa ja sit senki jälkeen, jos on niinku sellanen hyvä mutsi, jota muka oikeesti kiinnostaa. Niin siis siihen sanaan en ole valmis, heippa vaan kaikille.

Ja minun mottoni on "Tuhmilla tytöillä on aina hauskempaa", mutta se on mottona ihan paska, sillä se ei haasta minua itseni kehittämiseen ja kohtaamiseen vaan vie minut kohti kaikkea kivaa ja kohtalokasta. Haluan uuden moton.

Tässä ehdotuksia:

Sentti on euron sadasosa.

Jos haluaa kakkua, se kannattaa leipoa itse, niin saa sellaisen kakun kuin haluaa.

Yrittänyttä ei laiteta kannata hirveesti dissata, kun sille voi tulla paha mieli ja se on kuitenkin vilpittömästi yrittänyt.

Aina kannattaa kysyä, koska joskus joku voi sanoa kyllä. "Well, I promise the answer will always be 'yes,' unless 'no' is required." - Moto Moto, Madagascar 2

Kaikkea pitää kokeilla, paitsi hengitysharjoituksia ja niitä kollegoja, joilla on paremmat suhteet henkilöstöhallintoon.

Kaikelle pitää voida nauraa.

Yksisarviset on jees.

Ei noistakaan ehkä liiemmin iloa ole, mutta minä yritän kuinkakohan monetta kertaa??. Menen tapaamaan ammattiauttajaa perjantaina, sillä tilanteeni on luisunut hitusen turhan pitkälle, ja pelkään romahtamista, vaikka tilanne nyt juuri tällä millisekunnilla onkin hyvä. Minä en ole ollut erityisen juhlava lähiaikoina. Siispä otin rajut keinot käsiin ja varasin ajan psykiatrille ja voi minua niin kovin kovin pelottaa.

Minä olen prinsessa;

mikä se onkaan,

se joka on siellä tornissa

ja jolla on ihan vitusti tukkaa.

Juuri se muija.

Oletetaan alkuun, että viihdyn tornissani.

Jos torni murtuu ja kaatuu,

johtuuko se minun painostani (oon vähän lihonnut),

huterasta pohjustuksesta,

vajoavasta maaperästä,

rakennustarkastajan huolimattomuudesta,

prinssin liiallisesta innokkuudesta/yrityksen puutteesta,

hiustenlähdöstä

vaiko kenties

 eeppisestä asennevammasta

torneja kohtaan yleisesti?

Kysynpähän vaan,

sillä minulla ei ole siipiä,

joiden avulla voisin lentää tornistani taivaalle,

turvaan.

Ei prinsessana eikä todellisuudessa.

Kings of Convenience - Misread

Ihan metsässä

Iho iho iho. Olin Nuuksiossa ja pääsin vilauttamaan luonnon helmassa takapuoltani maailmalle. Teki hyvää, sain runsaasti jopa liikaa aurinkoa ja jotenkin koin itseni normaaliksi ensi kertaa vähään aikaan. Luonnonvalossa pilkullisuuteni merkitys vähenee ja sitä paitsi kaikilla ihmisillä on ihovirheitä ja mallejahan ei lasketa ihmisiksi.

Ihoni ei vaivaa minua

ja kuvista syyn näkeekin heti:

Pilkkuja ei ole jäljellä enää kovinkaan paljoa!

Kerroin vanhemmilleni ihosairausdiagnoosista, enkä todella joutunut valehtelemaan, kun vakuutin äidille haitan olevan lähinnä esteettinen ja henkinen, ja että minua ei kutita. Varoitin toki, että oireet pahenevat syksyllä, jos kyseessä on todella psoriasis. Jätin kertomatta, että diagnoosi on lopullinen.

En myöskään sanonut sanaakaan lääkityksestä ja kuluneesta vuodesta - minusta on parempi, että vanhempani hyppäävät kelkkaan tilanteen ollessa hyvä. Talvella voin tukeutua heihin, sillä sokki on vältetty. Olen ylpeä itsestäni.

Mutta Nuuksio oli kaunis ja rentouttava. Tässä muutama epämääräinen otos:

Pusikkokuvia yllä...

... ja tässä oma naama, hihihihihihihihihihihihihihihihi.

"Toivottavasti sunnuntainne on yhtä juhlaa.. " hän kuiskasi

pienellä äänellä

ilkikurisesti

ja hymyili.

 Ja oli vilpitön.

Kuin karannut ilmapallo, vapaa, vapaampi

Huhheijaa tätä tunnemyrskyssä eloa. Raivoa, välittämistä, odottamista, punastumisia, itseinhoa ja uskoa parempaan. Luen muiden blogeja liikuttuneena - haluan oppia teistä lisää. Haluan hetken taas antaa itsestäni hieman enemmän. Jos joku haluaa vinkata minut jonkun hyvän blogin pariin, niin otan vihjeitä toki vastaan.

En ole vieläkään uskaltautunut lenkille, mutta olen muuten aivan kuin eri ihminen viime viikkoon verratuna. Olen jättänyt kuplani vihdoin. Ihotautilääkäri oli vaikuttunut ihoni parantumisesta, mutta sain silti kaiken varoksi Neotigasonia ison purkin, tulevaisuuden varalle, ja tosiaan sen lähetteen valohoitoon. Niiden avulla selviän varmasti askeleen pidemmälle ja onhan minulla muutakin tukea arjessani. Suurin muutos lienee, että olen vihdoin päättänyt kertoa vanhemmilleni tästä sairaudesta. Ajatus itsessään rauhoittaa mieltäni ja samaan aikaan toki ahdistaa, painaa rintakehää kasaan kuin pieni lapsi rusinaa kädessään. Ja voi, ne lapset, ainainen murheenkryyni...

Mutta arki on jo valoisampaa - minä olen parempi arjessani. Joudun etsimään kipinää kissojen ja koirien kanssa kyllä, mutta löydän päivä päivältä enemmän. Olen pahoillani, etten jaksa pitää yhteyksiä ja vaihtaa kuulumisia, mutta minun on vaikeaa suhtautua teihin muihin, kun yritän epätoivon vimmassa heijastella itseäni.

Ja sitten on tietysti Sinä. Sotket aikalailla. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä kanssasi. En halua yhtään enempää, en mitään muuta, kuin juuri tätä ja samalla niin hirmuisen paljon enemmän. Joo ja ei, mutta sinä ymmärrät toki. Minä en ymmärrä, miten sinä jaksat ymmärtää ja miten minä olen osannut kerrankin olla vaatimatta mitään. En mitään, en yhtään mitään. Oletko varma, että minä olen se sama ihminen, kuin olin vaikkapa vuonna 2008? Minusta minä tunnun erilaiselta.

Mitäpä sitten,

jos vuosia myöhemmin

katsomme taakse ja muistelemme

elämämme onnellisinta aikaa

ilman kykyä hahmottaa,

mikä siitä teki niin hienoa.

Mitä jos tämä aika on tulevaisuudessa menetetty kokonaan?

Mitä jos tällä ei ole enää hetken päästä mitään väliä?

Minä mietin, suunnittelen ja pohdin.

Ostan mielikuvitusasuntoa.

Panttaan kihlasormuksemme

vai saako valkokullasta enemmän, jos myy?

ja astun uuteen maailmaan.

Kai tiesit, että olen jo laskenut sinusta irti?

Olen ottanut tilallesi valtavan ilmapallon,

fuksianpunaisen,

joka on täytetty loputtomalla tyhjyydellä.

Se on minun rintakehässäni,

llean ja pernan välisellä alueella

ja se mukautuu

ihan kaikkeen, ihan kaikkeen.

Se on suuri rakkaus, valo, kypsyys ja taito. Minun kauniit puoleni, minun empatiakykyni.

Minun haluni olla parempi edes sen lyhyen hetken, kuin tähdenlento.

Saat toivoa.

Nyt tiedän

Sain ilmestyksen, vihdoin; tiedän mitä minun on tehtävä. Minua pelottaa, mutta uhan edessä nössöinkin kotiäiti muuntuu taistelevaksi hirmupedoksi, ja minäkin pörhistän niskakarvani pystyyn ja valmistaudun taisteluun. Vastustajani on suunnaton mörkö, kaapissa riehuva hirviö, joka repii ja raatelee kaiken minkä kohtaa alta ohmin. Se on hirvittävä ja mustaakin mustempi; se saastuttaa kaiken mihin se koskee. En minä tiedä, mikä se on ja miltä se näyttää, mutta olen päättänyt ryhtyä taistoon ja voittaa kaappimörön, hinnalla millä hyvänsä, ja se vaatii TOIMIA eikä sitä ainaista vellomista.

Kiitos tästä oivaltamisesta kuuluu monelle ja myös minulle itselleni kiitos kiitos kiitos. Näin asiat vaan kerrankin ihan vähän selkeämpinä, kahden oksennuskerran välillä. Että vaikka mikään ei kiinnosta, jossain syvällä sisällä minullakin on yhä tavoitteita. Vaikkei mikään maistu tai tunnu miltään, minä saan mielihyvää. Jollain tasolla näin pienen ja pelottavan yksinkertaisen ja samalla perustavanlaatuisen asian tajuaminen oli melkoisen järisyttävä kokemus. Jollain tasolla minä olen kaikenaikaa tiennyt, että motivaatio löytyy lopulta minusta itsestäni. En vaan ole osannut ymmärtää, miten minä toimin, sillä olen liian lähellä. Minulta puuttuu perspektiivi when it comes to me, myself and I. Mutta nyt juuri minä tiedän mitä tehdä, kerrankin.

Asia 1: tarvitsen puhtaan pöydän. Tarvitsen tyhjän kodin. Tarvitsen uuden alun. Muuttaminen tosiaan saattaa olla ainoa ratkaisu tässä, mikä on suunnaton sääli, sillä minun kotini on täydellinen. Tuntuu todella monessa mielessä hurjalta ajatukselta, että muuttaisin pienempään ja kalliimpaan, vain koska nykyisessä on yksinkertaisesti aivan liikaa muistoja. Mutta niin se vain on - valitsen oman mielenterveyden taloudellisen hyvinvoinnin sijaan. Minua pelottaa.

Asia 2: minun täytyy nähdä enemmän vaivaa. Tämä tarkoittaa montaa eri asiaa, mutta on päästävä eroon tästä passivoituneesta tilasta kohti aktiivisen tekemisen tilaa. Sitä varten minun pitää todella ottaa itseäni niskasta kiinni ja ravistaa, ravistaa. Huutaa ja kannustaa. Palkita, uhkailla ja kiristää. Kuinka itseään voi uhkailla?

Asia3: minun tarvitsee alkaa unelmoimaan taas. Mutta mistä masentunut unelmoi? Mielen terveys on päämääränä kovin haalea; tarvitsen konkreettisempia, käsinkosketeltavia tavoitteita. On ollut niin helppoa olla sairas ja taistella terveemmän ihon puolesta, mutta kun iho voi paremmin päivä päivältä, en oikein tiedä miten päin olla. Olen liian terve; en voi enää piiloutua sairauden taakse, vaikkakin käytän sitä yhä suojana haikailematta. Mutta minun itseni silmissä minä tiedän olevani niin terve, etten voi teeskennellä sairasta; minulle itselleni minun on myönnettävä, että tässä hetkessä, kesällä, auringossa, minun ihotautini on nujerrettu ja minä olen tarpeeksi terve, jotta voin kutsua itseäni parantuneeksi. Tiedän, että kyseessä on hetkellinen tila ja että talven ja pimeyden myötä kutina, kipu ja laikut tekevät loistokkaan come backin, mutta minä sain lähetteen valohoitoon. Aion unelmoida siitä, että iho pysyykin hyvänä läpi talven pimeyden. Aion unelmoida siitä, että minun elämässäni tulee olemaan sisältöä. Aion unelmoida ja rakastaa itseäni ja unelmiani.

Lääkkeet ovat helppoa ratkaisu. Ota nappi ja PIM, olet terve. Minä en voi valita kaikissa kohdissa helpointa tietä. Joskus on pakko nousta väkisin sängystä ja raahata itsensä pystyyn; herättää itsensä väkisin. Olen viihtynyt täällä kuplassa ja tunnelissa ihan tarpeeksi pitkään ja minä voin aivan yhtä hyvin olla rohkea ja astua ulos. Päättää voida paremmin. Asettaa tavoitteita.

Viikonloppu on lähitavoitteeni: aion viettää sen kokonaan ilman alkoholia. Käydä läpi kaappeja, heittää pois kaikkea roinaa, jota olen harteilleni matkan varrella kerännyt. Nyt on aika.

Moloko - The Time is Now

Missä minun onneni on?

Joskus mietin, miltä onni tuntuu. Ehkä muistelen, ehkä luon utopiaa, joka koostuu koetuista hippusista. Jotenkin sen haurauden ymmärtää, joskus jopa siinä hetkessä. Mutta siinä kun on, läsnä, kokevana, sitä ei oikein millään hahmota, ettei juuri siihen nimenomaiseen onneen enää koskaan pääse kiinni. Se tuntuu niin helpolta; tarttua kiinni tunteeseen, läsnäoloon, kosketukseen, valon ja varjon leikkiin. Väsymyksen tilaan, tai siihen kun on virkeä, kerrankin. Mutta aika juoksee, vuodet vierivät ja kaikkea muuta kornia paskaa. Yhtenäkään päivänä ei sada samalla tavalla. Tulee uusia tunteita, uusia onnenpilkahduksia. Mutta aina jotain hetkiä kaipaa ja muistelee toisia enemmän. Ja toki jokaisen elämässä on kausia, jolloin onnen pilkahduksia on hieman vähemmän, tai niitä ei pysty niin selkeästi hahmottamaan ja huomaamaan. Joskus niitä ei ole lainkaan, mutta onneksi loppu häämöttää.

Mitäpä sitten, kun ei enää muista? Kun aivot pettävät ja etsivät jotain koettua ja muistelemisen arvoista, turhaan. Kun pää lyö tyhjää. Minä olen nyt tunnellissa, enkä näe eteen tai taakse. Minä en muista onnea. TILT. Vau, onko olemassa mitään pelottavampaa?

Onko meidän jokaisen loppu tällainen, vai pystyykö joku kulkemaan viimeiset metrinsä tukien jalkansa tukevasti niille muistoille; onnenpilkahduksille? Mitä muistelee kuoleva vanhus, vai muisteleeko mitään? Tunteeko joku ensisuudelman huulillaan, tai jonkun vaan tunkemassa kieltä suuhun ikimuistoisesti? Miltä se tuntuu; onko se totta? Onko sillä väliä, mitä onni on, jos sitä on?

Missä onni on? Missä minun onneni on?

Minua vituttaa kuin pientä oravaa, taas kerran. Olen edelleenkin sumussa, tunnellissa. Kun kävelen, en ole ihan varma osuvatko jalkani maahan. Näen teitä ihania ja nauran mukana, mutta nauru on siinä minun kehoni ulkopuolella, ja sisäpuolella tilannetta tuijottaa väsynyt ihminen, joka ei edes hymyile. En ole ihan varma, mitä sanon, ja se pelottaa, mutta minä olen kuitenkin minä. Suustani tulee ulos niitä samoja vanhoja totuuksia. Mikään ei ole muuttunut. Mutta en muista onnea, en tunne sitä tunnetta, ja mietin tosissaani, että missä olen mennyt vikaan.

Hei jos näet

onneni

kauniit muistoni

jossain puun oksalla

roikkumassa pää alassuin

ohjaisitko ne tyköni?

Minun on niitä jo ikävä, enkä saa uusia kiinni millään.

Se on se se märkä nurmikko varpaiden alla,

TOIMI ENNEN AINA

mutta sekin on mennyt rikki.

Tuntuu enää vaan märältä

ja tekee mieli aivastaa.

Tarkoituksena olisi lähteä matkalle onnea etsimään ja pitää hieman taukoa tästä maailmasta, sillä joskus on hyvä yrittää keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Palaan, kun minulla on onnellista kerrottavaa, toivon.

Magenta Skycode - Trains are leaving the yard

Pohjanoteeraus

Pienet asiat kasaantuvat isoiksi painaviksi röykkiöiksi. Silmissä sumenee, mieli huojuu ja minä hetkellisesti luovutan ja nukun raskasta unta. Raskaampaa kuin koskaan aiemmin. Niin raskasta, ettei herääminen ole varmaa.

Mutta tälläkin kertaa minä heräsin, lopen uupuneena ja itseeni kyllästyneenä, mutta silti. Pelottaa, kun oma tyytyväisyys ei ole edes onnellisessa tilanteessa taattua; kun jokainen pieni pyyntö, pahansisuinen lause, unohtunut tehtävä tai ihan vain pyöräilylasien löytyminen kaappien perukoilta aihettaa sellaista tykytystä, jota en pysty käsittelemään.

Nyt on rauhallista, tällä kertaa tyyntä myrskyn jälkeen, ja minä lupaan, ettei ole hätää. Olen vaan niin kovin kovin väsynyt.

Unessa tipun mereen,

mutten pysty uimaan;

raajani eivät tottele.

Enkä minä edes räpiköi kohti pintaa,

vaan katselen kaloja ja koralleja

ja vajoan ihanaan pimeään,

joka syleilee minua kauttaaltaan.

Kaikki on niin kaunista pinnan alla,

mutta yläpuolella minua odottaa teollisuuskaupunki,

saasteineen.

Miksi minä haluaisin astua takaisin siihen maailmaan,

jossa kaikki on rumaa ja huonosti,

jossa ihmiset eivät rakasta toisiaan?

Jossa minä olen lähes kaikille "ei kukaan",

ja niille muillekin vain ongelmallinen.

Sitähän te ette näe, että minä teen valintani

pääni sisällä

teidän vuoksenne, jotta teillä olisi helpompaa.

Sinä sanot, että minä olen itsekäs.

Minä sanon, että haluan parantaa yhteiskunnan,

yksi ihminen kerrallaan.

 

Portishead - Sour Times

Ajankohtaisia aiheita ja väsymystä

Herääminen on mahdoton yhtälö - nukkuisin 15 tuntia helposti, jos vaan voisin. Matalapaine vaikuttaa, samoin passiivisuus ja kenties olen taas unohtanut syödä hyvin. Tai ehkä syön likaa; eilen aamulla joku urpo oli jättänyt kahvihuoneeseen wienerpitkoa. Tapoin sen onnessani aamukahvin kera ja vajosin hetkellisesti sokerikoomaan. Ja tänään, juu, tänään olin Karl Fazer Cafén  aamiaisbuffassa... siellä on kakkujakin... minicroissantteja, kurpitsansiemensämpylöitä, juuuuuuuuustoja, smoothie ja tuoremehunurkka ja oi kahvia kahvia (Cappucino ja Presidentin tummapaahtoa päälle, nam), kermaista luonnonjogurttia ja melonisilppua... juustokakkua... sanoinko jo kakkua? Nyt torkun aamiaisyliannostuksen aiheuttamassa koomassa, ja yritän, mutta minun on väsy. Tunnustan torkkuvani tuolilla, mutta en tipu (tällä kertaa).

Koomassani näin unta, jossa olin vahva, rohkea ja itsenäinen ihminen. Oman elämäni herra, hevosen hallitseva ohjastaja. Tyylikäs, kaunis, omavarainen, itsenäinen, rohkea, menestyvä, mielenkiintoinen, mystinen. Olin kaikkea, mitä haluaisin olla, mutta täydellisyys on illuusio, jonka tavoittelu on itsensä huijaamista ja koomassanikin ymmärsin, ettei täydellisyys tekisi minua yhtään sen onnellisemmaksi. Mikä sitten tekee? Tarvitseeko asiaa pohdiskella, jotta se selviäisi vai voinko vain antaa virran viedä?

Vielä kupponen kahvia ja tukka kireämmälle nutturalle. Musiikkia, musiikkia, kovaa kaiuttimista. Minun arkeni ei ole lainkaan hassumpaa. Ja niinpä minä pohdin hetken eilisten keskusteluiden innoittamana vakavia vakavia aiheita.

Muistatteko, kun joskus teini-ikäisenä

kuoleman ajatus alkoi yhtäkkiä hahmottua,

sen lopullisuus selventyä.

Joku puhui itsemurhasta ja ajatus oli kauhea,

mutta silti piti keskustella,

hyvien ystävien kesken,

millä metodilla sitä itsensä listisi,

jos sille linjalle sattuisi ajautumaan.

Joku aina sanoi,

että ampuisi itseään päähän,

mutta ei meillä tytöillä ole ymmärrystä aseista,

enkä koskaan uskonut, että se toimisi.

Joku aina sanoi,

että hyppäisi talon katolta,

mutta minua ainakin kouraisisi ikävästi vatsasta,

enkä pystyisi.

Jäisin reunalla katsomaan alas,

mutta kukaan ei tulisi minua pelastamaan.

Joku tiesi kertoa,

että lääkkeet eivät satu,

ja joku tiesi vastata siihen,

että ne eivät myöskään aina tapa.

Joku istui hiljaa

osallistumatta;

ehkä koska ajatus oli jo käynyt mielessä,

tai ehkä vain, koska tällaisten asioiden käsittely oli hänelle liikaa.

Minä en koskaan osannut sanoa mitään konkreettista,

mutta tiesin kertoa,

että hukkuminen

on

vastoin muiden uskomuksia

levollinen ja rauhallinen, seesteisen miellyttävä kokemus.

Kukaan ei silti olisi halunnut hukuttautua eikä hirttäytyä.

Ja se tyttö, joka sanoi viiltävänsä ranteensa auki teki niin lopulta, muttei kuollut.

Ehkä hän ei halunnutkaan.

Liian moni pakenee tätä maailmaa ilman tietoa siitä, minne tupsahtaa, jos tupsahtaa minnekään siis. Minua surettaa, mutta ymmärrän toki. Suru ja kelvottomuuden tunne voivat viedä mennessään kenet vain, vahvat ja heikot. Mutta jos nyt näistä metodeista puhutaan, olen tainnut löytää suosikkini, joka on toki surullinen ja brutaali, mutta jollain tavalla täysin absurdin kaunis. Tanskassa nuorukainen siis syötti itsensä tiikereille:

Tanskankielinen artikkeli, suomenkielinen artikkeli

Maailma vaan on jännä paikka.

Florence + the Machine - Rabbit heart

-- Here I am, a rabbit hearted girl
Frozen in the headlights --

 

-- I wish that I could just be brave

I must become a lion hearted girl
Ready for a fight
Before I make the final sacrifice

We raise it up, this offering
We raise it up --

Puuttuvia sanoja ja lasinsiruja

En ehkä ihan ymmärrä, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta. Olen tyytyväinen, joten kenties ei ole tarvetta ylianalysointiin ja siltikin minä mietin, pohdin ja punnitsen. Ehkei pitäisi, tai ehkä tämä on juuri se, mitä kaipaan; ehkä nyt on oikea hetki nostaa minut ponnarista ilmaan ja ravistaa. Hei herätys! Pysähdy tuntemaan, dorka. Älä ole idiootti; älä vastustele, älä ole pidättyväinen, kun siihen ei ole tarvetta. Mutta maailma on pelottava paikka ja maa on täynnä lasinsiruja, eikä minulle ole kenkiä, ja mitä jos sattuu... kuka kävelisi vapaaehtoisesti lasimurskaan?

Muistan ikuisesti muutaman vuoden takaisen tanssiteoksen Kaupunginteatterissa. Helsinki Dance Company käsitteli taas vaihteeksi vakavia aiheita ja lavaa reunusti kymmeniä viinipulloja, niitä värikkäitä vihreitä ja kirkkaita. Ja osa pulloista särkyi ja sirut levisivät pitkin lavaa, mutta paljasjalkainen tanssija ei reagoinut lasiin, vaan tanssi tanssimistaan: vimman ja vauhdin vallassa, kaatuen lasiin ja juosten ympäriinsä murskan päällä. Enkä minä nähnyt häivähdystäkään verta, mutta minä tunsin sen kivun, kun sirpale uppoaa pehmeään jalkapohjaan ja jokainen askel sen jälkeen on vaivalloinen ja epäilevä. Minä muistan sen tunteen. Esityksen pullot ja sirpaleet eivät tanssijaa vahingoittaneet, ja ehkäpä minunkin kaupunkini kadut ovat täynnä tekolasia ja vaara vain näennäinen. Ehkä vaaraa ei ole oikeasti olemassa. Ehkä potentiaalinen vaara ja pelko pitävät minut etäällä lasinsiruista, vaikka näen muiden kävelevän niiden iloisesti ja keveästi. Ehkä kipu on minun pääni sisällä.

Minä epäilen, sillä se on nykyään luontoni, eikä siinä ole mitään pahaa. Eipähän satu, mutta ihan oikeasti: jos pelkää aina kaikkea, jotain jää kokematta. Minua raivostuttaa oma rikkonaisuuteni, kun helpompaa oli olla ehyt ja uskalias. Hetkessä minä nautin ja olen hyvin, mutta hetki on lyhyt ja palatessani maanpinnalle muutun epämääräisen hailean läpinäkyväksi ja menetän haluni - haluni mihin? Mitä helvettiä minä haluan?

Vilkaisin itseäni peilistä

ja lähdin hakemaan vielä yhtä kahvikupillista.

Käytävällä kaikui

tyhjä kopina,

mutta minä naamioin itseni toiseksi ja laukkasin.

Keveästi.

Koppoti koppoti koppoti...

Florence + The Machine - Dog Days Are Over

Kaunis iho

Ihka aito ihopäivitys, vihdoin! Lopetin Neotigason-lääkityksen siis muutama viikko takaperin; jokunen nappi jäi nauttimatta, mutta aloin kyllästyä myrkyn nauttimiseen. Aurinko on auttanut pilkkujen kanssa kauniisti, ehkäpä jopa suuremmalla vaikutuksella kuin lääke, tai kenties juuri yhteisvaikutus on se ratkaiseva tekijä. En tiedä, enkä halua iholääkäriin, kun saan varmaan taas uuden kuurin eikä nyt voisi vähempää kiinnostaa.

Siis iho on kauttaaltaan parantunut sellaiseen tilaan, etteivät pilkut kutise, hilseile taikka vuoda verta. Kädet ovat päällipuolelta pilkuttomat. Kämmenselät, ranteet, kaula, ja ylärintakehä ovat ok. Samoin aiemmin nivusissa ärsyttäneet täplät ovat kadonneet. Perseeni on yhä kuin käänteinen kärpässieni, mutta koska sekään ei ole kipeä, minä iloitsen. Kivun hellittäessä esteettiset haitat ovat aika toissijainen ongelma elämässäni.

Tässä kyljet ja melko tasainen käsi.

Tuossa näkyy käden päällipuolen tasaisuus,

vatsan pilkkujen parempi kunto

sekä vyötäröni yllättävä katoaminen

Prahan reissun seurauksena.

Jotenkin on vaikeaa hahmottaa, että iho voin näinkin hyvin, ja olen oikeasti vähemmän stressaantunut kuin aikoihin. Istun puolialastomana terassilla Bob Dylan seuranani nauttien kahvia ja mietin taas kaikkia tärkeitä jänniä asioita. Ja kärsin kroonisesta talouskriisistä, mutta se on vain osa tätä hetkeä ja tilaa, ja korjaantunee piakkoin. Syvään henkeä.

Minulla on ollut hirmuisen mukavaa lähiaikoina. Olen hieman puzzled. Haluaisin mökille tai ihan minne vaan pusikkoon. Luonto auttaa niin moneen vaivaan, mutta pohjimmiltani olen urbaani ja haikailen takaisin kaupungin sykkeeseen. Muut haikailuni ovat salaisuuksia jopa minulle itselleni, mutta taivas selkenee päivä päivältä ja ehkäpä yhtenä kauniina aamuna minä herään ja huomaan olevani valmis elämään taas täysillä. Edelleen sitä odotan, ja sillä välin tutustun Enkeli-Elisa -huijaukseen ja suren sitä, että me ihmiset olemme niin naiiveja ja huiputettavissa. Sääli; hyväkin asia menettää arvonsa ilman totuuspohjaa.

Heinäkuu on hurja ja hyvä; herttainen ja täynnä himoa. Hassunhauskaa. LÄÄKKEET!

Pallomekko on siis yhä erittäin osuva vaatekappale. Kukaan ei huomaa, jos otan sen pois.

Kengät sen sijaan osuvat kaikkien silmiin, mutta se lienee aiheellistakin.

Niistä en luovu edes muuttoapuna.

Pahoitteluni huojumisesta, kiitokset tukemisesta.

Luovutan

Huonoja uutisia; joudun luopumaan rakkaimmistani, koska olen tunteeton psykopaattimulkku ja kärsin masennuksesta. Kaikki ilmenee kyvyttömyytenä viettää tarpeeksi aikaa kissojeni kanssa; ovat raukat ihan onnettomia. Vanhempani hamstraavat otukset kesälomani ajaksi huostaansa ja voipi olla, että jäävät sille tielle. Pääsen toki kylään ja moikkaamaan, ja pääsen eroon jatkuvasta karvaongelmasta, mutta mieli on maassa pelkästä ajatuksestakin. Olen epäonnistunut äitinä, olen huono ihminen.

Tämä kevät ei ole ollut vain tappavan rankkaa, vaan myös äärimmäisen poissaolevaa aikaa. Olen mennä viipottanut tuolla jossain, ja kotona minun karvapalleroni ovat naukuneet kahdestaan. Joo, ovat saaneet ruokaa, vettä ja puhtaat hiekat, mutta en minä ehdi kotona vain istua rapsuttelemassa niitä. Kumpainenkin tarvitsisi 2 tuntia päivittäistä silmiintuijottelua ja silittämistä, enkä minä pysty. Entiseni teki töitä kotoa käsin ja olimme useammin iltoja kotosalla. Sinkkuuteni on vienyt muruiltani molemmat rapsuttajat. Kollegani ehdottivat pariterapiaa kissojeni kanssa, mutta ei sekään ratkaise ongelmaa.

Olen helpottunut ja samaan aikaan äärimmäisen masentunut, enkä tiedä pystynkö nukkumaan enää kotonani lainkaan. En pysty olemaan yksin tyhjässä asunnossa, sillä pelkään ääniä ja rapinoita, jos ei ole ketään niitä aiheuttamassa. Mutta kenties vapaus vastuusta ja velvollisuuksista on hyvä asia; kenties huono omatuntoni hitusen hellittää. Tai ehkä masennun lisää. Ei sitä tiedä, aika näyttää. Harmi vaan. Muistuttakaa minua, etten lisäänny koskaan; lapsia ei oikein voi heittää vaikkapa naapurille, jos ei jaksa.

Kun hankin kissani aikoinaan

minun kotini muuttui kodiksi,

linnani asutuksi.

Oli syy tulla kotiin töistä,

käydä kaupassa,

istua sohvalla,

kutsua ihmisiä kylään.

Nyt olen niin väsynyt,

että rakkaudenpuuskat ja purasut

eivät jaksa enää minua lämmittää.

Eivät ne pienet saa vastakaikua,

sillä minä olen passivoitunut

viherkasvin tasolle.

Ameeban ja äidin välimuoto

ei kelpaa huoltajaksi.

Ja niinpä minä luovutan jälleen yhdellä elämän saralla.

Ja tunnen itseni niin kovin pieneksi, huonoksi ja voimattomaksi.

Syylliseksi ja surkeaksi.

Epäonnistuneeksi.

Enpä tiedä. Onkohan missään enää mitään järkeä,

sillä kun elämän peruspilarit musertuvat

minun huonouteni voimasta,

sitä hetkeksi pysähtyy miettimään: miksi.

Pieni kuolema, mutta ei sellainen hyvä tällä kertaa.

Minun tulee teitä ikävä.