Huhheijaa tätä tunnemyrskyssä eloa. Raivoa, välittämistä, odottamista, punastumisia, itseinhoa ja uskoa parempaan. Luen muiden blogeja liikuttuneena - haluan oppia teistä lisää. Haluan hetken taas antaa itsestäni hieman enemmän. Jos joku haluaa vinkata minut jonkun hyvän blogin pariin, niin otan vihjeitä toki vastaan.
En ole vieläkään uskaltautunut lenkille, mutta olen muuten aivan kuin eri ihminen viime viikkoon verratuna. Olen jättänyt kuplani vihdoin. Ihotautilääkäri oli vaikuttunut ihoni parantumisesta, mutta sain silti kaiken varoksi Neotigasonia ison purkin, tulevaisuuden varalle, ja tosiaan sen lähetteen valohoitoon. Niiden avulla selviän varmasti askeleen pidemmälle ja onhan minulla muutakin tukea arjessani. Suurin muutos lienee, että olen vihdoin päättänyt kertoa vanhemmilleni tästä sairaudesta. Ajatus itsessään rauhoittaa mieltäni ja samaan aikaan toki ahdistaa, painaa rintakehää kasaan kuin pieni lapsi rusinaa kädessään. Ja voi, ne lapset, ainainen murheenkryyni...
Mutta arki on jo valoisampaa - minä olen parempi arjessani. Joudun etsimään kipinää kissojen ja koirien kanssa kyllä, mutta löydän päivä päivältä enemmän. Olen pahoillani, etten jaksa pitää yhteyksiä ja vaihtaa kuulumisia, mutta minun on vaikeaa suhtautua teihin muihin, kun yritän epätoivon vimmassa heijastella itseäni.
Ja sitten on tietysti Sinä. Sotket aikalailla. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä kanssasi. En halua yhtään enempää, en mitään muuta, kuin juuri tätä ja samalla niin hirmuisen paljon enemmän. Joo ja ei, mutta sinä ymmärrät toki. Minä en ymmärrä, miten sinä jaksat ymmärtää ja miten minä olen osannut kerrankin olla vaatimatta mitään. En mitään, en yhtään mitään. Oletko varma, että minä olen se sama ihminen, kuin olin vaikkapa vuonna 2008? Minusta minä tunnun erilaiselta.
Mitäpä sitten,
jos vuosia myöhemmin
katsomme taakse ja muistelemme
elämämme onnellisinta aikaa
ilman kykyä hahmottaa,
mikä siitä teki niin hienoa.
Mitä jos tämä aika on tulevaisuudessa menetetty kokonaan?
Mitä jos tällä ei ole enää hetken päästä mitään väliä?
Minä mietin, suunnittelen ja pohdin.
Ostan mielikuvitusasuntoa.
Panttaan kihlasormuksemme
vai saako valkokullasta enemmän, jos myy?
ja astun uuteen maailmaan.
Kai tiesit, että olen jo laskenut sinusta irti?
Olen ottanut tilallesi valtavan ilmapallon,
fuksianpunaisen,
joka on täytetty loputtomalla tyhjyydellä.
Se on minun rintakehässäni,
llean ja pernan välisellä alueella
ja se mukautuu
ihan kaikkeen, ihan kaikkeen.
Se on suuri rakkaus, valo, kypsyys ja taito. Minun kauniit puoleni, minun empatiakykyni.
Minun haluni olla parempi edes sen lyhyen hetken, kuin tähdenlento.
Saat toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti