Pienet asiat kasaantuvat isoiksi painaviksi röykkiöiksi. Silmissä sumenee, mieli huojuu ja minä hetkellisesti luovutan ja nukun raskasta unta. Raskaampaa kuin koskaan aiemmin. Niin raskasta, ettei herääminen ole varmaa.
Mutta tälläkin kertaa minä heräsin, lopen uupuneena ja itseeni kyllästyneenä, mutta silti. Pelottaa, kun oma tyytyväisyys ei ole edes onnellisessa tilanteessa taattua; kun jokainen pieni pyyntö, pahansisuinen lause, unohtunut tehtävä tai ihan vain pyöräilylasien löytyminen kaappien perukoilta aihettaa sellaista tykytystä, jota en pysty käsittelemään.
Nyt on rauhallista, tällä kertaa tyyntä myrskyn jälkeen, ja minä lupaan, ettei ole hätää. Olen vaan niin kovin kovin väsynyt.
Unessa tipun mereen,
mutten pysty uimaan;
raajani eivät tottele.
Enkä minä edes räpiköi kohti pintaa,
vaan katselen kaloja ja koralleja
ja vajoan ihanaan pimeään,
joka syleilee minua kauttaaltaan.
Kaikki on niin kaunista pinnan alla,
mutta yläpuolella minua odottaa teollisuuskaupunki,
saasteineen.
Miksi minä haluaisin astua takaisin siihen maailmaan,
jossa kaikki on rumaa ja huonosti,
jossa ihmiset eivät rakasta toisiaan?
Jossa minä olen lähes kaikille "ei kukaan",
ja niille muillekin vain ongelmallinen.
Sitähän te ette näe, että minä teen valintani
pääni sisällä
teidän vuoksenne, jotta teillä olisi helpompaa.
Sinä sanot, että minä olen itsekäs.
Minä sanon, että haluan parantaa yhteiskunnan,
yksi ihminen kerrallaan.
Portishead - Sour Times
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti