Keskiviikkoko jo?

Mahtavaa. Liityin Psoriasisliittoon. Jostain syystä tulin hirmu onnelliseksi. Jännää sinällänsä, sillä kyynärpään muutamaa hilseläikkää lukuun ottamatta olen yhä täysin pilkuton. Tuntuu, että huijaan! Jouduin liittyessäni jotenkin perustelemaan, miksi liityin. Lähinnä itselleni.

Ja minun tekee mieli pähkinöitä, avokadoa, juureksia ja vettä, joten suunta on hyvä. Ei tee mieli skumppaa, viskiä, eikä tupakkaa enääää aaarrrghhhh. Kaikki siis jotenkin allright.

Eipä mulla muuta.

Tunnelmia männäviikolta

Vauhti päällä, suunta hakusessa?

Tämä on niin jännää: olen edelleenkin ihan sekaisin. Alkoholilakko päättyi viime perjantain minikemuihin, jotka tulivat tarpeeseen. Nyt olen jopa repäissyt ja juonut muutaman mukillisen skumppaa vuonna 2007 aloittaneiden opiskelijakavereiden kanssa. Skoolasimme niille kolmelle, jotka ovat jo valmistuneet ja skoolasimme uudelleen meille viidelle valmistumattomalle.

Moni muukaan ei vielä ole valmistunut, mutta vain meillä viidellä on todella mahdollisuus valmistua. Me kaikki olemme niin erilaisissa tilanteissa: yksi asuu Mumbaissa, toinen Los Angelesissa. Molemmat ovat naimisissa; toisen liitto on aito, toisen feikki. Me muut asumme Helsingissä, olemme töissä, stressaantuneina ja taistelemme Kelan/pankin/itsekurin kanssa. Meistä muutama ei ole varma omasta parisuhdestatuksestaan. Ilmassa on YT-neuvotteluja ja työnhakua, läheisyydenkaipuuta ja itsenäistymistä. Mutta me kaikki olemme nyt täällä, viimeisillä voimillamme koulun penkille raahautuneina, tukea ja turvaa kanssaopiskelijoista etsimässä. Meissä kaikissa asuu pieni toivonkipinä.

Minun kipinäni on ihan paras; se polttaa minua molemmista päistä. Olen mennyt aktivoitumaan; olen palannut multitäskingin ihanaan maailmaan. Minulle ei riitä enää loikoilu sängyllä; minä lähden juoksemaan. Minua ei kiinnosta enää turhanpäiväinen hortoilu, vaan kaipaan aktiviteettejä. Minä en halua aina tehdä aloitetta enkä päättää jokaista liikettäni, mutta tärkeintä on se liike. Eteneminen, jatkuvuus. Mutta onkohan suunta oikea?

Tunnistan itseni selkeästi, vanhan itseni. Sen minän, joka ennen eroa teki, toimi ja sai aikaiseksi. Vei päätökseen niin monia kauniita asioita. Mietin, olenko ollut 1,5 vuotta aivan eri ihminen kuin yleensä. Tunteeko kukaan minuun viimeisen puolentoista vuoden aikana tutustunut minua lainkaan? Olenko näytellyt rauhallista ja passiivista; olenko teeskennellyt olevani seesteinen? Miltä todellinen, terve minä oikeasti tunnun?

Ei pilkkuja, ei kutinaa, mutta jokainen lasi skumppaa pelottaa. Siispä tiedän taas, että alkoholi saa luvan jäädä loka-marras-joulukuuksi. Muutaman lasin glögiä ja punaviiniä sallin itselleni huoletta ja lauantaina juhlimme syntymäpäiviä. Se tulee tarpeeseen, edelleenkin, ja riittää vähäksi aikaa. Alkoholista on helppo luopua, kun löytää vaivaisen kolmen skumppamukillisen jälkeen itsensä heräämästä klo 3.30 pesemään hampaita ja kampaamaan tukkaa. Unen laatu on kuin keskittymiskykyni kolmen puolen litran kahvikupillisen jälkeen; minä istun, teen ja tuijotan näyttöä, mutta kädet tärisevät ja mieli harhailee. Tämä ei vain toimi minulle, sillä minun kroppani ei kaipaa stressiä.

Stressittömyyttä ajatellen olen päättänyt jatkaa eksessiivistä mieltä turruttavaa liikuntaa, opinnäytetyön parissa puurtamista sekä ennen kaikkea itseni rakastamista. Se onkin yllättävän mukana harrastus.

Ja minusta olisi ehkä tärkeää, että puhuisimme. Vaikka onhan sekin ihan kivaa, että leikit minun kadonneen kokonaan maanpäältä. Jos oikein pinnistät ja keskityt, ehkä katoan kokonaan!

Magenta Skycode – Go Outside again

Kauniita unia

Tässä sitä taas ollaan, sekaisin. Unet ovat niin järkyttävän kamalia, etten aina ole varma haluanko enää koskaan mennä nukkumaan.

Unimaailmassa minä kärsin maailman vakavimmasta Touretten syndroomasta. Siis ajattelen juuri niitä asioita, joita minun ei pitäisi ajatella; huudan ääneen niitä lauseita, joita kaikkein vähiten saisi ääneenlausua. Minä näen unia, joissa olen raskaana, teurastan läheisiä, kidutan eläimiä, seurustelen eksien kanssa (varmuuden vuoksi monen kanssa samaan aikaan), lusmuan töistä, jätän valmistumatta, leikkaan itseni kaljuksi tai muuten vaan kidutan itseäni. Herään itkuisana, sillä eihän kenestäkään ole kivaa velloa menneisyydessä tai surra menetettyjä tärkeitä ihmisiä. Mutta unissani minä oikein retostelen kaikella ikävällä ja piehtaroin kadonneissa tunteissa.

Miksi näin on? Mistä kaikki tämä tunkee? Ja miksi juuri nyt?

Minulla on yövieras, joka puhuu ja kysyy minun erostani. Ja me keskustelemme, vertailemme ja raivoamme yhdessä. Me stalkkaamme ja saamme tunnereaktioita stalkkaamisestamme, joka on täysin turhaa muutenkin. Meitä ärsyttää meidän oma käytöksemme, muttemme mahda sille mitään. Tekee silti hyvää, että on ystäviä, jotka jaksavat kuunnella ja puhua asioista, jotka ovat niin eeppisen suuria, että ihan huippaa. Yövieraat ovat parhaita, ja me saamme aikaan muutoksen.

Päätimme perustaa uuden sukupolven ihmisiä, jotka eivät sure eksien perään eivätkä anna kaiken ylimääräisen tunnepaskan aiheuttaa reaktioita. Meidän jälkeläisemme eivät joudu eron jälkeen kriisiterapiaan, eivätkä eksien nyksät tunnu missään. Me jaamme auliisti niitä seksivinkkejä eksille, jotta uusi suhde saisi kunnolla tulta alleen. Me tuemme ja lohdutamme arjessa niitä, jotka ovat meistä joutuneet luopumaan.

Näin siis tänään. Maanantait ovat pyhiä. Odotan tiistaita kyltymättömänä.

Lisäys: poistin hellävaraisesti kynsilakat varpaankynsistäni. Osa varpaista on mustina, liiasta lenkkeilystä johtuen. Saisiko sillä verukkeella hankkia uudet, sopivammankokoiset lenkkikengät, saisiko? Olisi niin jännää. Jännä on kivaa.

Harmaata

Istun koululla ja mökötän. Ympäristö ahdistaa. Olisin mieluummin halunnut mennä uimaan, tai olla jo töissä, mutta sen sijaan minä mätänen täällä, kaiken harmauden ja ahdistuksen ympäröimänä.  Minusta ei selvästi ole opiskelijaksi, tämä on niin turhaa. Onnea vaan teille kaikille valmistuneille superihmisille: nostan hattua. Ja ryömin takaisin jonnekin koloon jatkomurjottamaan omaksi ilokseni.

Mikään muu ei ole niin perseestä kuin pakko, etenkin silloin, kun ei haluaisi tehdä yhtään mitään. Minäpä käperryn koloon ja kuolen ikävään. Mainio, karhumainen ajatus. Nähdään keväällä taas, kun aurinko paistaa ja linnut laulavat paskoen samalla olkapäälleni. Kelpaa mulle, jos kysytte.

Epärealistinen tunnelma, eteerinen todellisuus

Kävin perjantaina sekä maanantaina normaalia pidemmällä juoksulenkillä, vaikkeivät nekään mitään niin eeppisen pitkiä juoksuja olleet. Mutta juokseminen avasi silmäni näkemään todellisuuden selkeämmin: olen yhä rapakunnossa. Se, että ihminen jaksaa juosta 11 kilometriä, kokonaisen tunnin putkeen, on upea juttu, muttei synonyymi hyvälle kunnolle. Minä olen pösistynyt ja paisunut onnelliseksi palloksi. Totta totisesti, rintakehääni koristaa jopa aito rintapari. Niihin voisin tottua, mutta muuten tunnen kyllä kasvaneen massan rasituksen arjessa, eikä näillä geeneillä ole järkevää muuttua palleroksi. Toisaalta en millään ole motivoitunut laihduttamaan vähentämällä ruuan määrää, sillä se jos jokin saattaa minut vihastuneeseen tilaan. Vihastunut ei ole hyvä, lähinnä kanssaeläjiä ajatellen, mutta en millään haluaisi muutoinkaan aiheuttaa minulle itselleni lisästressiä. Sillä ihmeiden aika ei ole vielä ohi.

Ennen kaikkea jokin kärsinyt osa minua on tippunut pois. Tilalle on kasvamassa uusi, ehyt ja terve ruumiinosa. Sydän, keuhkot, maksa; jotakin sellaista, jota ilman kuolisin. Ei se tarkoita, etteikö minulla olisi kiire ja huolia, mutta ne eivät enää satuta minua kuten ennen.

Millään ei ole mitään väliä; siis sillä mitä muut ajattelevat ja miten minä selviydyn pienistä vastoinkäymisistä. Ei ole merkitystä, vaikken juokaan alkoholipitoisia juomia. Tai kun en polta enää (vau, se muuten jos jokin on suuresti omituista, KEUHKOT; KEUHKOT!!!) tai kun en nillitä ja itke. Kiitän alkoholittomuutta ja sanon ääneen kokemuksen syvällä rintaäänellä

 

minun kohdallani

yli kuukauden kestävä alkoholittomuus

on edesauttanut masennukseni parantumista;
alkoholin välttelyn vuoksi olen joutunut löytämään muita tapoja tuntea;
alkoholittomuuden ansiosta olen ehyempi ihminen ja voin paremmin;
olemalla ilman alkoholia

pidemmän aikaa

olen saanut vartaloni perustoiminnot tasapainoon

ja stressitasoni laskemaan normaaleihin lukemiin.

 

Ja mistä minä tiedän? No kun ei ole pilkkuja.

Iho on se viimeisen seinämä minun ja maailman välissä. Jos jokin paha, ilkeä, likainen saa upotettua kyntensä minun lihaani, se näkyy ihollani. Kun minä suren, se näkyy nahassani. Tiedän kyllä, että nuoleskelen taas etuajassa kaikkea kohdakkoin tipahtavaa, mutta en millään osaa muutakaan. Minä en ole pilkullinen. Minä en kutise. Minun ihoni näyttää lähestulkoon normaalin ihmisen iholta.

Minä kävelen pitkin käytäviä hihattomassa paidassa ja pidän ihonvärisiä sukkahousuja. Minä käyn uimassa. Minä keimailen alastomana peilin edessä enkä oksenna. Tuntuu siltä, ettei pitäisi olla mahdollista.

Viime vuonna pilkut puhkesivat aika lailla tasan tarkkaan 20.10. torstaina.  Siitä lähtien ne näkyivät aina. Niitä kohosi ensin kaulaan ja rintakehääni. Siitä ne levisit korviin, päänahkaan, masuun, käsiin, reisiin ja pakaroihini. Sitten niitä oli jo ranteissa ja säärissä. Ne eivät koskaan jättäneet rintojani enkä koskaan päässyt eroon muutamasta sitkeästä takapuolilaikusta, ja kyynärpäissäni näkyy yksittäiset hilsepisteet, mutta niitä ei yksinkertaisesti ole missään muualla juuri tällä hetkellä. Ei yhtäkään. Toisin sanoen tällä hetkellä minä en stressaa, ja osasyy on alkoholittomuus.

Odotan jännityksellä syksyä ja asian etenemistä. Tarkkailen, spekuloin ja pohdin ja teen söpöjä, hölmöjä MINÄ ITTE -projekteja, joista lisää myöhemmin.

Ja voitte vain arvata, että minua taas vaihteeksi pelottaa ihan hirmuisen paljon, koska olen menettänyt uskoni kaikkeen hyvään ja tilalle on kömpinyt paniikinomainen pelko ja varmuus siitä, että lopulta kaikki menee taas kerran pieleen ja minuun sattuu niin kovin kovin paljon. Tyhmäähän se on, sillä kivun pelko lienee pahempi ongelma kuin kipu itse, tässäkin tapauksessa.