Harmonia hukassa

Kadehdin niitä, jotka osaavat nimetä laiskan illan leffapäiväksi, ahmimisen herkuttelupäiväksi ja pommiinnukkumisen hemmotteluaamuksi. Liiallisen shoppaamisen seurauksena he kohauttavat olkiaan ja lainaavat Lorealia - he ovat sen arvoisia. He osaavat antaa itselleen luvan olla vähän kunnianhimottomampia, hetkittäin huonoja. Normaaleja ihmisiä, täynnä vihreitä ja epäkohtia. Meikäläinen surffaa netissä pääjuntturan iskiessä ja nollaa koluamalla iltapäivälehtien sivuja, mutta tunnen jatkuvaa huonoa omatuntoa, morkkistelen jokaista repsahdusta ja suren kyvyttömyyttäni antaa edes itse itselleni lupa ottaa rennosti. Hei, olen ihan aito suorittaja. Ja mihin se on minut auttanut? Ei kovinkaan pitkälle.

Suorittaminen on antanut minulle paineen tehdä hyvin, opiskella itseni paremman elintason piiriin. Ei näy kyllä missään, paitsi että minulla on epävirallisesti varaa ostaa 83€ alusasusetti. Ei olisi ollut, mutta perskuta kun mun tissit näyttävät niin hyviltä niissä liiveissä. Tarve suoriutua täydellisesti asioista ajaa minua eteenpäin, mutta aiheuttaa myös esteitä, joiden yli en pääse hyppäämään, vaikka kuinka otan vauhtia. En voi aloittaa mitään, missä tiedän olevani huono. En kykene. Välttelen viime tippaan ja pitkitän kaikin voimin, kynsin hampain. Ja se ei auta, se vain vaikeuttaa. Minulle tulee huono omatunto siitä, etten edes yritä, mutten pysty edes siihen yritykseen.

Ja tämäkö minua vasta vituttaakin, jälleen kerran se kultaisen keskitien puutos. Kauankohan olen sen perään haikaillut?

Ihan jokaisen pitäisi haluta tavoitella onnellisuutta. Tavoitteleminen itsessään prosessina on aivan vitun hankalaa ja ikävää, joten siihen kukin voi ryhtyä, jos vituttaa tarpeeksi. Mutta että pitäisi olla sitä halua olla onnellinen, ja nyt juuri, vihdoinkin, minustakin tuntuu siltä, että haluan olla onnellinen. Tämä johtuu monesta:

1) en ehkä ajattele sinua enää. Ajattelen niin montaa muuta asiaa. Sinä et enää lämmitä sydäntäni, mutta joku muu lämmittää. Hähää.

2) olen ollut hetken onnellinen. Istuin siinä sängyn reunalla ja tajusin, että kahvi maistuu oikeasti hyvältä ja minä olen kaunis.

3) minussa ollut pysyvä tahra, lika on kulunut pois. Olen pilkuton, laikuton. Olen ollut hyvä, edes hetkittäin. Olen ollut ilman ja kanssa ja siltikin niin monella eri tavalla parempi. Uskon omaan hyvyyteeni sen minimalistisen pienen nokareen verran, siis juuri sen verran, mitä on tarpeen.

4) olen ollut itselleni ihan hieman enemmän armollinen, ollut katkomatta siipiä. Sallinut itselleni tyhmyyden, ollut surematta kaikkia pahoja asioita.

Ajattelin pitää tänään möllötyspäivän. Möllöttää peiton alla, villasukat tassuissa ja viskilasi kättäni koristamassa. Markkinoinnin teoriakirjallisuus saa levätä vierelläni, ehkä sekin jo kaipaa taukoa. Tuopille saatan uskaltaa ulos, jos joku vaatii, mutta pitää vaatia hyvin perustein. Parhain ikinä.

Gotye - What do you want 

 

Huonosti nukutut yöt

Päivän paras, heräsin 05.00. Tuntui hieman siltä, kuin olisin tippunut, mutta mätkähdinkin seisaalleni, enkä vesilasillisen jälkeen enää pystynyt nukkumaan. 7 minuuttia käänsin kylkeä, mutta räkä valui vaakatasossa nenäonteloihin. Laitoin kahvin tippumaan ja jatkoin ihmettelyä. Sinä tuhisit, minä tutustuin  elämää mielenkiintoisempaan opukseen ”Marketing in a nutshell” ja pohdin samalla saisiko paperilla vedettyä ranteet auki. Saahan A4llä pullonkorkinkin irti, kuten sinä minulle oivallisesti todistit. Jos dystopia koskaan puskee päälle, osaan ainakin avata pullonkorkin ilman avaajaa. Olettaen, että löydän jostain paperia. Ja olettaen, että minun dystopiassani on vielä korkillisia pulloja tarjolla.

Aika kuluu, väsymys painaa ja odotan ihmeellisellä tavalla sitä tunnetta kun saan heittää takkini naulakkoon ja kohottaa maljan huulilleni. Ehkä meillä on jopa aihetta juhlaan, saathan sentään säilyttää työpaikkasi kesäkuuhun asti. Mutta mikä voitto se on, kun lopullinen taistelu on vasta edessä? Miten nuoret pystyvät elämään vailla varmuutta tulevasta, tuuliajolla? Kuka tietää, minne sinä ajaudut ja minä pelkään, että minun tulee ikävä.

Yritän olla seesteisen kylmä, patsasmaisen järkkymättömän tyylikäs, mutten voi huijata, etteikö minua koskettaisi teidän eronne; sinun rakkautesi; teidän matkanne; sinun avioliittosi; teidän kotinne; sinun syntymäpäiväsi; sinun sairastumisesi; sinun apusi; sinun avunpyyntösi; teidän yhteenmuuttonne; sinun kuolemasi, joka kolkuttaa. Voin tilata vaikka 100 kukkakimppua piristykseksi, mutta ketä se auttaa?

En voi välttää tunteita herättäviä kysymyksiä,

en voi elää ilman traumautumisen riskiä.

Mitä jos en vain halua ja uskalla ottaa

niitä järkeviäkään askelia?

Ehkä hieman liikaa asioita mielessä. Maanantaina luen. Paljon. En huoli. Toivottavasti kaikki on silloin jo paremmin, eikä nenääni kaiherra ja kutita. 

Alanis Morissette - Utopia

Kööpenhaminan kutsun ma kuulin

Kööpenhamina on satumaisen kaunis, rahat salaperäisesti lompakosta imevä designin ja muodin mekka. Tunnen itseni luuseriksi, kun en pyöräillyt, mutta auttaako, että ajelehdin kanaaleissa ja hipelöin ylihinnoiteltuja pottia?

Oli pilvisen synkkää ja sateista ja mielikin oli hetkittäin hieman maassa, varmaankin johtuen SASn tilanteen aiheuttamasta epävarmuudesta ja työasioiden muistumisesta mieleen. Voi kun sitä osaisikin unohtaa, edes hetkeksi, ihan kaiken.

Budjettimatkana reissun itselleni markkinoin, kun löysimme jo kuukausia sitten halvat lennot ja hyvän hotellin, mutta maassa, jossa vesipullo maksaa sen 4 euroa, budjetti ei kestä elämää.

Mutta ei hätää, loma on aina kuitenkin loma ja se teki tehtävänsä tälläkin kertaa. Pääsin kävelemään tunneiksi, eksymään juuri sopivasti ja räpsimään tuhansia kuvia. Se jos mikä saa minut taas kutistumaan nöpönenäiseksi pikku mörvelöiseksi, verrattuna aiempaan ärripurrihirmuliin. Syvä hengenveto. Olen taas ihminen, enkä lainkaan ärise, murise enkä etenkään mökötä. Moi vaan.

Pilkkuja ei näy eikä kuulu. Opinnäytetyö etenee. Olo on rauhaisan luottavainen, joulun tunnelma tunkee väkisin läpi arkeen, ja aina hetkittäin minä jaksan jopa hassutella, jos yskimiseltäni pystyn. Flunssa, hyvin pieni ja suloinen sekin, on vallannut keuhkoni.

Minä shoppaan sen kuoliaaksi. Anteeksi, shoppasin.

Kööpenhaminan tunnelmia, matkustajan arkea,

 Tivolin tunnelmia,

 satumaisuutta,

 höpsöyskohtaus,

... ja ostoksia, ihania kalliita ostoksia. Anteeksi lompakko, kaikella rakkaudella.

Hei, tämä on minun virheeni

Ihminen on hassu eläin. Sitä jotenkin uskoo niin helposti johonkin, ja pelkän uskomuksen vuoksi lähtee toteuttamaan asioita, joiden toteuttaminen ei kanna mitään arvoa. Minä olen lähivuosina aiheuttanut omalla paniikilla, pelolla ja epätasapainolla itselleni ihokupan, muodostanut mielessäni opinnäytetyöstä niin suuren peikon, ettei sitä käy ylittämään. Olen rakentanut sellaiset tunnepadot, että ne itsessään estävät elämisen ja antanut sille pelolle vallan viedä minua, minne mielensä tekee. Jos oikein pinnistän ja yritän, olen varmaankin paras ikinä siinä mihin ryhdyn, mutta ilman positiivista tahtotilaa minun kehitykseni tyssää, minun aikaansaamiseni hupenee olemattomiin ja minä lyyhistyn kesken matkan, niille sijoilleni makaamaan. Ja näin se vaan menee.

Ihan yhtälailla sitä voisi vain päättää olla parempi. Oman alansa huippu. Suuntansa helposti löytävä, reittinsä vakaasti valitseva seesteisen järkevä supereläin. Itsevarma, kaunis jo siksikin itsessään, että on niin itsevarma. Hyväkuntoinen vain jos sen vuoksi, että pakottaa edes kerran itsensä lenkille vaikka lenkki olisikin lyhyt. Eikä siinä mitään, olen harrastanut yhtälailla tätäkin ja tehnyt koko maailman huonoimpia ratkaisuja, tähdännyt vääriin kohteisiin, etsinyt väärien kivien alta vastauksia ja surkutellut jälkikäteen omaa imbesilliyttäni oikein mahtipontisesti. Kaikkea kanssa.

Ehkä tässä kaikella on taustalla taas jotakin suurempaa ja merkittävämpää, kuin mitä minä tiedostankaan, sillä nyt on vain PIENI OLO. Se johtuu siitä, että tekee mieli käpertyä koloon, kun huomaa ettei muistakaan taas kaikkea, mutta mitäpä sitä olisikaan muistettavaa.

Mietin usein, että pakenen ulkomaille niin kuin sinäkin, ja niinhän minä teenkin. Lähden perjantaina Kööpenhaminaan. Tivolin joulumarkkinat kutsuvat. Hotelliaamiainen, kenkäshoppailu. Tekee hyvää vaihtaa maisemaa, mutta jollain tasolla tämä jatkuva pakeneminenkin on ihan yhtälailla rasittavaa. Kunpa osaisinkin vain asettua aloilleni ja olla onnellinen. Kunpa osaisinkin sallia itselleni onnen.

Katie Melua muuten esiintyisi perjantaina Kööpenhaminassa, hihihihi pitäiskö pitäiskö?

Katie Melua - Happy Place