Päivän
paras, heräsin 05.00. Tuntui hieman siltä, kuin olisin tippunut, mutta
mätkähdinkin seisaalleni, enkä vesilasillisen jälkeen enää pystynyt nukkumaan.
7 minuuttia käänsin kylkeä, mutta räkä valui vaakatasossa nenäonteloihin.
Laitoin kahvin tippumaan ja jatkoin ihmettelyä. Sinä tuhisit, minä tutustuin elämää mielenkiintoisempaan opukseen ”Marketing in a nutshell” ja
pohdin samalla saisiko paperilla vedettyä ranteet auki. Saahan A4llä
pullonkorkinkin irti, kuten sinä minulle oivallisesti todistit. Jos dystopia
koskaan puskee päälle, osaan ainakin avata pullonkorkin ilman avaajaa.
Olettaen, että löydän jostain paperia. Ja olettaen, että minun dystopiassani on
vielä korkillisia pulloja tarjolla.
Aika
kuluu, väsymys painaa ja odotan ihmeellisellä tavalla sitä tunnetta kun saan
heittää takkini naulakkoon ja kohottaa maljan huulilleni. Ehkä meillä on jopa
aihetta juhlaan, saathan sentään säilyttää työpaikkasi kesäkuuhun asti. Mutta
mikä voitto se on, kun lopullinen taistelu on vasta edessä? Miten nuoret pystyvät
elämään vailla varmuutta tulevasta, tuuliajolla? Kuka tietää, minne sinä
ajaudut ja minä pelkään, että minun tulee ikävä.
Yritän
olla seesteisen kylmä, patsasmaisen järkkymättömän tyylikäs, mutten voi huijata,
etteikö minua koskettaisi teidän eronne; sinun rakkautesi; teidän matkanne;
sinun avioliittosi; teidän kotinne; sinun syntymäpäiväsi; sinun sairastumisesi;
sinun apusi; sinun avunpyyntösi; teidän yhteenmuuttonne; sinun kuolemasi, joka
kolkuttaa. Voin tilata vaikka 100 kukkakimppua piristykseksi, mutta ketä se
auttaa?
En
voi välttää tunteita herättäviä kysymyksiä,
en voi elää ilman traumautumisen
riskiä.
Mitä jos en vain halua ja uskalla ottaa
niitä järkeviäkään askelia?
Ehkä
hieman liikaa asioita mielessä. Maanantaina luen. Paljon. En huoli.
Toivottavasti kaikki on silloin jo paremmin, eikä nenääni kaiherra ja kutita.
Alanis Morissette - Utopia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti