Se oli hupaisaa.
Kauhian hyvältä maistui taas kokkareinen Baileys-siideri ja joku leidi gaga
pauhasi. Letkeästi puhuimme asioista niiden oikeilla nimillä ja itkimme
karanneiden rakkauksien perään, muttemme oikeasti itkeneet; kunhan lähinnä vaan
leikimme hyväntuulisia ja puhuimme. Olin imuroinut. Siirsin ylpeänä
vibraattorini takaisin kunniapaikalle eteisen hyllyyn. Siinä se tervehtii sisäänastujia aina valmiina (jopa on monimerkityksellinen lause...). Nukuin x-asennossa ja
muistelin sitä, kuinka olin mielestäsi ollut ”nättinä”. Ja sinä, pieni ystäväni, tuhisit sohvalla,
ehkä itkuisana ja hätääntyneenä, mutta se on vain luonnollista. Minä otan sinut
kainaloon ja tarjoan sitä, mitä minulle niin harvoin tarjotaan. Hopeisella
tarjottimella kannan tykösi sen ainokaisen lahjan, jonka osaan antaa: annoksen
myötätuntoa. Laatu korvaa määrän.
Ja jostain se
vaan kumpusi, se kaipuu. Vaikea sanoa, mitä edes kaipasin, mutta haikailin
perään, muistelin menneitä ja surin jotakin menetettyä vain siksi, ettei sitä
saa takaisin eikä sitä voi unohtaa, vaikka kumpi vain kelpaisi. Rahalla saa
monia asioita, muttei onnea eikä rakkautta. Niihin voi törmätä kun tippuu ojaan
tai sammuu bussiin, yhtälailla, kaikki on mahdollista.
Kunpa
voisinkin osata luopua,
intomielisenä
katsoa tulevaan,
pitää
todellisuutta totena,
puhua
kieltä, jota minä itse ymmärrän
ja
olla läsnä, silloin kuin sinä minua kaikkein eniten kaipaat
ja
vähiten odotat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti