Ihminen on hassu eläin. Sitä jotenkin uskoo niin helposti johonkin, ja pelkän
uskomuksen vuoksi lähtee toteuttamaan asioita, joiden toteuttaminen ei kanna
mitään arvoa. Minä olen lähivuosina aiheuttanut omalla paniikilla, pelolla ja
epätasapainolla itselleni ihokupan, muodostanut mielessäni opinnäytetyöstä niin
suuren peikon, ettei sitä käy ylittämään. Olen rakentanut sellaiset tunnepadot,
että ne itsessään estävät elämisen ja antanut sille pelolle vallan viedä minua,
minne mielensä tekee. Jos oikein pinnistän ja yritän, olen varmaankin paras
ikinä siinä mihin ryhdyn, mutta ilman positiivista tahtotilaa minun kehitykseni
tyssää, minun aikaansaamiseni hupenee olemattomiin ja minä lyyhistyn kesken
matkan, niille sijoilleni makaamaan. Ja näin se vaan menee.
Ihan yhtälailla sitä voisi vain päättää olla parempi. Oman alansa huippu. Suuntansa helposti löytävä, reittinsä vakaasti valitseva seesteisen järkevä supereläin. Itsevarma, kaunis jo siksikin itsessään, että on niin itsevarma. Hyväkuntoinen vain jos sen vuoksi, että pakottaa edes kerran itsensä lenkille vaikka lenkki olisikin lyhyt. Eikä siinä mitään, olen harrastanut yhtälailla tätäkin ja tehnyt koko maailman huonoimpia ratkaisuja, tähdännyt vääriin kohteisiin, etsinyt väärien kivien alta vastauksia ja surkutellut jälkikäteen omaa imbesilliyttäni oikein mahtipontisesti. Kaikkea kanssa.
Ehkä tässä kaikella on taustalla taas jotakin suurempaa ja merkittävämpää, kuin mitä minä tiedostankaan, sillä nyt on vain PIENI OLO. Se johtuu siitä, että tekee mieli käpertyä koloon, kun huomaa ettei muistakaan taas kaikkea, mutta mitäpä sitä olisikaan muistettavaa.
Mietin usein, että pakenen ulkomaille niin kuin sinäkin, ja niinhän minä teenkin. Lähden perjantaina Kööpenhaminaan. Tivolin joulumarkkinat kutsuvat. Hotelliaamiainen, kenkäshoppailu. Tekee hyvää vaihtaa maisemaa, mutta jollain tasolla tämä jatkuva pakeneminenkin on ihan yhtälailla rasittavaa. Kunpa osaisinkin vain asettua aloilleni ja olla onnellinen. Kunpa osaisinkin sallia itselleni onnen.
Ihan yhtälailla sitä voisi vain päättää olla parempi. Oman alansa huippu. Suuntansa helposti löytävä, reittinsä vakaasti valitseva seesteisen järkevä supereläin. Itsevarma, kaunis jo siksikin itsessään, että on niin itsevarma. Hyväkuntoinen vain jos sen vuoksi, että pakottaa edes kerran itsensä lenkille vaikka lenkki olisikin lyhyt. Eikä siinä mitään, olen harrastanut yhtälailla tätäkin ja tehnyt koko maailman huonoimpia ratkaisuja, tähdännyt vääriin kohteisiin, etsinyt väärien kivien alta vastauksia ja surkutellut jälkikäteen omaa imbesilliyttäni oikein mahtipontisesti. Kaikkea kanssa.
Ehkä tässä kaikella on taustalla taas jotakin suurempaa ja merkittävämpää, kuin mitä minä tiedostankaan, sillä nyt on vain PIENI OLO. Se johtuu siitä, että tekee mieli käpertyä koloon, kun huomaa ettei muistakaan taas kaikkea, mutta mitäpä sitä olisikaan muistettavaa.
Mietin usein, että pakenen ulkomaille niin kuin sinäkin, ja niinhän minä teenkin. Lähden perjantaina Kööpenhaminaan. Tivolin joulumarkkinat kutsuvat. Hotelliaamiainen, kenkäshoppailu. Tekee hyvää vaihtaa maisemaa, mutta jollain tasolla tämä jatkuva pakeneminenkin on ihan yhtälailla rasittavaa. Kunpa osaisinkin vain asettua aloilleni ja olla onnellinen. Kunpa osaisinkin sallia itselleni onnen.
Katie Melua muuten esiintyisi perjantaina Kööpenhaminassa, hihihihi pitäiskö pitäiskö?
Katie Melua - Happy Place
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti