Hyväntuulisuutta ja uusia eläinlajeja

Aurinko. Olen niin hyvällä tuulella, ettei paremmasta väliä. Hymyilen, haukottelen ja unelmoin taas paljon positiivisempana, vaikken vieläkään saa syötyä normaalisti enkä nukukaan. Mutta aurinko; se lämmittää minut, sulattaa horroksesta ja avaa sydämeni uusille asioille.

Ja niinpä sinne laskeutui lemmekäs hyönteinen, aivan uusi laji itse asiassa. Halimus pullamus on kiiltäväpintainen kuoriainen, joka pesii pehmeisiin kudoksiin, kuten sydämeen tai esimerkiksi perskankun ihravarantoihin. Se on hyönteiseksi täysin poikkeuksellinen, sillä se painaa jopa kilon vaikka sen vartalo on vain kahden sentin pituinen. Sen huomaa usein vain painavasta tunteesta rinnassa; muuten se saattaa olla jopa täysin oireeton.

Täysikasvuinen Halimus pullamus voi olla vaarallinen; sen pesänrakentamisen seurauksena isäntäolio saattaa saada yllättävä rakkaudenpuuskia, jotka ilmenevät paitsi liiallisena halimisena, myös tarpeena toitottaa tunneasioita kaikille julkisella paikalla. Se nostaa isäntäolion rehellisyyden tason huippuunsa ja aiheuttaa vakavia tunnemyrskyjä sekä lisää nolojen paljastusten riskiä.

Halimus pullamus ei ole varsinainen loiseliö kuitenkaan, vaan elää isännän tai emännän kanssa eräänlaisessa symbioosissa. Syömisen sijaan Halimus pullamus saa nimittäin energiansa ihmisten välisestä sähkökemiallisesta yhteydestä, jota syntyy läheisyyden sivutuotteena. Halimus pullamus kerää energiaa myös pitkistä tuijottavista katseista, jotka päättyvät kysymykseen ”mitä”, jonka interrogatiivinen sävy on kuitenkin pehmeän lempeä, ikään kuin odottava. Kysyjä odottaa vastauksen sisältävän lemmentunnustuksia vähintäänkin; niin intensiivinen on se katse.

Minun sydämeeni pesäärakentava Halimus pullamus ei muista yksilöistä poiketen kasvata libidoa, vaan ensisijaisesti töheltämistä ja tuoksuttelua. Kyhnytän ihmisten kyljissä ja halailen, mutten kuitenkaan vielä nylkytä. Olen ystävällinen myös tuntemattomille, puolitutuille ja niille ystäville, jotka sattuvat vihaamaan minua.

Hassua kerrassaan, mutta niin elämä Halimus pullamuksen kanssa yleensä tuppaa olemaan. Olen yhtä hymyä. Pelkään vain liukastumista ja takapuolelle pyllähtäessäni varmaankin vain nauraisin heleästi ja olisin autuaan hysteerinen.

Hyväntuulisuus on tarttuvaa;

sainpahan ainakin sinut hymyilemään.

 yllä

 minu tyyny

tyksin

Tavarasta luopumisen kauneus

Varoitus, tämä blogimerkintä sisältää melkoisesti toistoa ja turhaa paatosta asioista, joista valittaminen ei auta ketään lainkaan.

Olen henkeen ja vereen hamsteri; säästän kaiken tyhjistä pesuainepurkeista rikkinäisiin olohousuihin, vain sillä premissillä, että joskus saattaa tulla tarve. Muistan mananneeni kerrankin, kun menin heittämään sellaisen eeppisenkokoisen pakkausmuovipötkylän (jota olin säilyttänyt hyllyllä 3 vuotta) juuri viikkoa ennen pakkaustarvetta pois. Viikkoa ennen, miten huono voi tuuri ollakaan! Viis siitä, että säilytyshylly oli kokonaan poissa käytöstä kolmen vuoden ajan.

Ja samaan aikaan minä mutisen itsekseni tavaroista luopumisen mantraa; minä vannon ryhtyväni paremmaksi. Minä pyydän sinua heittämään rikkinäiset sukkasi pois ja kiitän, jos et osta edes uusia tilalle. Mutta omistani en luovu. En edes täysin rikkinäisistä, koska käytetyn pehmeyttä ei uusi korvaa ei JA NÄIDEN SUKKIEN SÄVY SOPII NIIN MAHTAVASTI TÄHÄN LATTIAAN eikö vain? Kato ny, täydellinen match. Ja sukat on niin pieniä, eivät vie paljoa tilaa.

Ja sitten osun johonkin skandinaavista paljautta ylistävään blogiin, jonka kuvat saavat minut orgasmoimaan itsekseni. Siinä hetkessä luovun kaikesta ihan kaikesta ylimääräisestä ja raahaan lähikirpputorille säkettäin tavaraa. Kunnes todellisuus yllättää minut ja löydän itseni "SALAA  kantamasta juuri täyttämääni säkkiä takaisin kohti makuualkovia... ehkä pidän tätä vielä hetken = josko yllättäen maailman rumimmatkin vaatteet alkaisivat näyttää upeilta minun niskassani.

Hetkittäin, nousuhumalan lämpimässä syleilyssä minä päätän vihdoin ryhtyä. Kuten nytkin. Minä kuvittelen riisutun asuntoni tuovan aivan uudella tavalla esiin kauniita, kirkkaita muotoja. Valojen ja varjojen leikki siellä kivasti tuo esiin designin sanomaa. Paskat tuo.

Siis eihän ajatuksen tasolla ja mielessä oleva kuva välttämättä toteudu tosielämässä. Koska:

Olen neulomisaddikti, eli vaikka mitä tekisin, kaikkialla on silti neulelankakoreja. Olen tyynyfetisisti. Laskin. Yksiössäni on tällä sekunnilla 23 tyynyä (käytössä). Osa on pieniä, osa isompia, osa lattialla, osa sohvalla mutta kaikkia yhdistää yksi asia: ne ovat melko turhia. No okei, sängyssä on kivempi nukkua, kun voi painaa päänsä tyynyyn, mutta muuten. KUKA MUKA OIKEASTI ISTUU LATTIATYYNYILLÄ? Sitä minäkin. Meikäläinenkin alkaa todella vetelemään ikäni puolesta ns. lattiatyynyviimeisiäni, nimittäin eivät polveni enää jaksa antaa periksi. Onhan niitä vasten kiva telmiä, mutta honestly on olemassa vähemmänkin tilaa vieviä seksileluja.

Ja vaikka mitä sanoisin ja toivoisin, niin kengistä en luovu. Eteisemme vaan sattuu olemaan pienenpieni neliönmuotoinen ikkunaton soppi, niin että tarvitsen vähintäänkin spottivalot ja aurauskalustoa, jotta löydän etsimäni kengät. Siis jo nyt. Siis niitä on kuitenkin jo yli 50 paria. Etuna mainittakoot, että on kuin jatkuvat synttärit - aina kun löydän (melkeinpä päivittäin) kengät, joiden olemassaolo ei välttämättä ollut juuri ihan päällimmäisenä mielessäni, minä hihkaisen onnesta. Jee, uudet kengät! Jos haluan ottaa ne käyttöön, pitää löytää sija näytteillepanotilasta. Siihen mahtuu tällä hetkellä kokonaiset kolme paria naisten koon 37 kenkiä. Ihan oma valintani. Skandinaavista riisuttua tyyliä, nääs. Yhtään ei vituta.

Asuuko niissä blogimaailman tyhjissä kodeissa oikeasti ketään koskaan? Eikö niillä sedillä ja tädeillä ole vaatteita? Mihin niiden tavarat ovat paenneet? Mahtuisivatkohan minun kenkänikin kenties sinne samaan syssyyn?

Jos joku päivä äkkään mikä kaiken tämän riisutun tyylin salaisuus on (muu kuin Ikean säilytyskokonaisuudet) niin lupaan kertoa. Kautta kiven ja kannon ja valtaisan kenkäkokoelmani kautta vannon. Lupaan.

Sitä ennen sallikaa minun lisäillä vaan näitä todella ihania riisutun pelkistettyjä kuvia täällä laatikkopaljouden, viidakon ja tyynyhelvetin keskeltä. Ja ihastuttavaa viikonloppua teille kaikille arjen sankareille, joiden koti ei ole täydellinen.

Näytän upealta (vasara kädessä, korkokengät jalassa)

Ei tunnu perjantailta näin etäpäivän jälkimainingeissa. Elämäni ensimmäinen ja viimeinen etäpäivä, muuten. Olihan se vaihtelua ja jollain tavalla lepäsinkin erilailla kuin ennen, mutta ketä minä huijaan; yhä minua hieman väsyttää.

Arjen kohokohdat ovat muodostuneet perhe-eloisan omituisiksi; uunituore kanelipulla uunista, rapea granaattiomenansiemenillä koristetultu salaatti, pitkään marinoitunut kalkkunan filepihvi ja lasi valkoviiniä. Uuteen multaan istutettu kukka, imuroitu eteinen. Erittäin pahasti ylipainoinen talitintti ikkunalaudallani. Töihin juoksevien kiire, kun minulla on päälläni vain yöpuku ja villasukka, ja kädessä kaunis kupillinen kahvia. Missä vaiheessa minä rupsahdin ja vanhenin, ja onko minusta tullut tylsä?

Otin jopa kuvan illalliskattauksesta, mutta se on auttamatta jo liian tylsä näky tänne lisättäväksi. Anteeksi, että edes harkitsin. Hävettää ihan.

ehkä Se on vaan se tasapaino, joka hiipii elämään.

Kohta olenkin jo taas ehyt ja kykenevä

ja silloin vapiskoot maa

ja varokoot kaikki iskuetäisyydellä olevat

minun energiaa uhkuvaa voimaani,

joka vie mennessään

ja vavisuttaa / niin maita kuin metsiäkin /

rakentaa uusia maailmoja teistä ylijääneistä partikkeleista /

kutoo verkkoa seitinohuesta langasta / joka sattuu olemaan Usko-merkkistä /

kirkkaan läpikuultavaa / vastasataneen vesisateen tuoksuista /

kauratyynyn lämpöistä / yhtä kuohkeaa kuin onnistuneet tuulihatut /

kestävämpää kuin ikuinen ystävyys.

Ja ripaus remonttimuotiani perään

NOTTEI NY AIVA LIIA RUNOLLISEKS MÄNIS

Kaikkea tuikitärkeää ja pieni mintunvihreä mustekala

Ei ei ei ei ei minä manaan, mutta tautini ei sitä kuule. Oikea kyynärpää on jonkinlaisen villin yön jäljiltä ruhjeilla. Päätä särkee, mutta arvatkaapa, mitä minä oikeasti säikähdin. Käsissäni on muutamia pilkkuja. Näyttävät uhkaavilta.

Kyynärpään yksinäinen pilkku on tuplaantunut, alkuolion lailla jakaantunut kahdeksi. Polvessani on kutiava kohta. Kaulassa on monta laikkua, jotka muuttuvat kosketuksesta pinkiksi ja tasaantuvat noin tunnissa lähestulkoon normaaliksi. Mutta voi voi jos niin erehtyy osumaan kynnenkärjellä kiireen keskellä, matkalla siihen tärkeään kokoukseen. Siinäpähän sitten ihmetellään.

Lisäksi räkäisin kurkustani aamusella niin ison vihertävänkeltaisen klimpin, että taidanpa luoda sille oman Twitter-tilin. Olen varma, että sillä on jotain kerrottavaa maailmalle. Ehkä haluamme kuulla. Ehkä emme.

Tärkeimpänä uutisena tänään mainittakoon noudettavissa oleva String-hyllykkö. Autokyyti noutaa minut tiettyyn kellonaikaan, ja hylly hilautuu kotio. Vihdoin. Varmasti tulee olemaan ruma, mutta ei anneta sen häiritä. Mutta on se kivaa, kun jotain odottaa ja odotus saa täyttymyksen. Mainiota kerrassaan. Piristävää.

Ja meidän kotonammepa asuu myös

pieni mintunvihreä mustekala:

 

... joka kantaa kiltisti laukkuani <3

Tervettä kyseenalaistamista

Maanantaiaamu, olen jo valmiiksi rasittunut. Kun flunssan oireet tekevät paluun sillä sekunnilla, kun astut ovesta ulos työmatka mielessäsi, ei kenties ole kyse flunssasta. Siltikään en ymmärrä, mutta olo ei valehtele. Kurkkukipua, lihassärkyä, väsymystä. Kutinaa.

Tiedättekö sen hassun sattuman ja tunteen, kun JOKA KERTA, kun silmiin osuu lehtijuttu tai jokin, jossa mainitaan sanalla perfektionismi, sitä hetken miettii, että miltä tuntuisi olla täydellinen. Nanosekunnin ajan sitä uppoaa kuvitelmaan, jossa viikon aikana saa kuukauden rästit tehtyä ja silti jaksaa herätä aamu-uinnille. Eikä työhuoneen ainoa elävä viherkasvi olisi jokaisena maanantaiaamuna nuupallaan. Eivätkä lempihousut aina pyykkikorissa, likaisena myttynä. Eikä to do -lista 120-kohtainen. Unelmia, jotka eivät ole realistisia, vain siksi, ettei täydellisyys ole oikeastaan edes saavutettavissa.

Miksipä siitä silti unelmoi: miksi tavoitteet ovat jossain pilvissä? Miksei itselleen osaa antaa tilaa olla pullea tai laiska; miksei koskaan vaan voisi tyytyä siihen, että kotona on sotku? Miksi flunssaisena lepääminen on maailman vaikein asia?

Jälkitaudit sen kertovat: mokasit, idiootti. Menit taas töihin puolikuntoisena ja se sinulle tullaan kostamaan.

Koko viikkosi menee pilalle, koska et saa aikaiseksi haluamiasi asioita. Et pääse tavoitteisiisi, koska olet normaalia väsyneempi, eikä lepo auta. Työsi laatu on niin sanotusti alentanut ja virheiden korjaaminen vie normaalia enemmän aikaa. Tiputat lasin, kun tiskaat.

Milloin yksilö saavuttaa sen pisteen, että oman huonolaatuisuuden ja epätäydellisyyden voi vain myöntää ääneen, ja korjaamisen sijaan opetellakin elämään vajakkina? Mikä on se piste; minkätasoista epätäydellisyyttä pitää opetella sietämään? Missä menee luovuttamisen raja?

Minä haluaisin vain yhtäkkisesti valaistua ja kokea täydellisyyden epätäydellisyydessä;

haluaisin osata luovuttaa tyylillä, todeta en minun parhaani saa luvan riittää.

Haluan tyytyä osaan enkä valmiiseen kokonaisuuteen;

eksyä ilman aikatauluja.

 

Oppia olemaan ilman paineita.

Olla rohkeasti oma itseni.

Hitto, joskus tuntuu, että tie on vain liian pitkä ja kivinen.

Silti,

ei pidä liikaa lillua.

Teen aikataulun,

joka on täynnä kaikkea pientä/turhaa/tähdellistä vain minun silmissäni

ja noudatan sitä

yhden viikon

pyhästi/täydellisesti.

 Vitutukseni keskellä ryhdyin neulomaan raidallista torkkupeittoa jättiläislangasta.

Täydellistä epätäydellisyyttä:

valmistuessaan torkkupeitto riittää juuri ja juuri kääpiön ylle.

Mutta en anna sen lannistaa,

 vaan teen sen loppuun.

Saatana.

 

Anteeksi vaan

Jumalauta se on iso, muuta en sano. Hervoton. Joku murtautuu meille kohta ja vie sen, tiedän, mutta pelkääminen ei auta yhtään. Silti minä pelkään ja vapisen, osin väsymyksestä, osin jännityksestä johtuen. Ja voi, taas täysin turha selkkaus, jonka aiheutin, en ilkeyttäni ja muutoinkin ”käskyjen alaisena”, mutta kyllä minua silti harmittaa.

Kauhea sotatanner tämä työelämä! Sitä aina loukkaannutaan niin, kun tungetaan toisen reviirille, vaikka se olisikin täysi vahinko. En minä pahaa tarkoita melkeinpä koskaan itse asiassa ja minun aiheuttamat vahingot ovat kaikesta vakavuudestaan huolimatta pieniä ja söpöjä. Mutta minua ne vaivaavat, öisin ja iltaisin, kotona ja kännissä.

Ehkäpä kaikki muumini eivät ole laaksossa; ehkäpä minun tulisi luopua muumimekon käytöstä. Ehkäpä olisi jossain määrin korkea aika jo aikuistua, mutta minkä sille mahtaa, kun on rattoisasti eksyksissä eikä löydä tietään aina edes perille asti.

Niin se vaan on, kaikki eivät ole lahjakkaita.

Minunkaan lintuni ei aina löydä tietään kotiin.