Tervettä kyseenalaistamista

Maanantaiaamu, olen jo valmiiksi rasittunut. Kun flunssan oireet tekevät paluun sillä sekunnilla, kun astut ovesta ulos työmatka mielessäsi, ei kenties ole kyse flunssasta. Siltikään en ymmärrä, mutta olo ei valehtele. Kurkkukipua, lihassärkyä, väsymystä. Kutinaa.

Tiedättekö sen hassun sattuman ja tunteen, kun JOKA KERTA, kun silmiin osuu lehtijuttu tai jokin, jossa mainitaan sanalla perfektionismi, sitä hetken miettii, että miltä tuntuisi olla täydellinen. Nanosekunnin ajan sitä uppoaa kuvitelmaan, jossa viikon aikana saa kuukauden rästit tehtyä ja silti jaksaa herätä aamu-uinnille. Eikä työhuoneen ainoa elävä viherkasvi olisi jokaisena maanantaiaamuna nuupallaan. Eivätkä lempihousut aina pyykkikorissa, likaisena myttynä. Eikä to do -lista 120-kohtainen. Unelmia, jotka eivät ole realistisia, vain siksi, ettei täydellisyys ole oikeastaan edes saavutettavissa.

Miksipä siitä silti unelmoi: miksi tavoitteet ovat jossain pilvissä? Miksei itselleen osaa antaa tilaa olla pullea tai laiska; miksei koskaan vaan voisi tyytyä siihen, että kotona on sotku? Miksi flunssaisena lepääminen on maailman vaikein asia?

Jälkitaudit sen kertovat: mokasit, idiootti. Menit taas töihin puolikuntoisena ja se sinulle tullaan kostamaan.

Koko viikkosi menee pilalle, koska et saa aikaiseksi haluamiasi asioita. Et pääse tavoitteisiisi, koska olet normaalia väsyneempi, eikä lepo auta. Työsi laatu on niin sanotusti alentanut ja virheiden korjaaminen vie normaalia enemmän aikaa. Tiputat lasin, kun tiskaat.

Milloin yksilö saavuttaa sen pisteen, että oman huonolaatuisuuden ja epätäydellisyyden voi vain myöntää ääneen, ja korjaamisen sijaan opetellakin elämään vajakkina? Mikä on se piste; minkätasoista epätäydellisyyttä pitää opetella sietämään? Missä menee luovuttamisen raja?

Minä haluaisin vain yhtäkkisesti valaistua ja kokea täydellisyyden epätäydellisyydessä;

haluaisin osata luovuttaa tyylillä, todeta en minun parhaani saa luvan riittää.

Haluan tyytyä osaan enkä valmiiseen kokonaisuuteen;

eksyä ilman aikatauluja.

 

Oppia olemaan ilman paineita.

Olla rohkeasti oma itseni.

Hitto, joskus tuntuu, että tie on vain liian pitkä ja kivinen.

Silti,

ei pidä liikaa lillua.

Teen aikataulun,

joka on täynnä kaikkea pientä/turhaa/tähdellistä vain minun silmissäni

ja noudatan sitä

yhden viikon

pyhästi/täydellisesti.

 Vitutukseni keskellä ryhdyin neulomaan raidallista torkkupeittoa jättiläislangasta.

Täydellistä epätäydellisyyttä:

valmistuessaan torkkupeitto riittää juuri ja juuri kääpiön ylle.

Mutta en anna sen lannistaa,

 vaan teen sen loppuun.

Saatana.