Näytän upealta (vasara kädessä, korkokengät jalassa)

Ei tunnu perjantailta näin etäpäivän jälkimainingeissa. Elämäni ensimmäinen ja viimeinen etäpäivä, muuten. Olihan se vaihtelua ja jollain tavalla lepäsinkin erilailla kuin ennen, mutta ketä minä huijaan; yhä minua hieman väsyttää.

Arjen kohokohdat ovat muodostuneet perhe-eloisan omituisiksi; uunituore kanelipulla uunista, rapea granaattiomenansiemenillä koristetultu salaatti, pitkään marinoitunut kalkkunan filepihvi ja lasi valkoviiniä. Uuteen multaan istutettu kukka, imuroitu eteinen. Erittäin pahasti ylipainoinen talitintti ikkunalaudallani. Töihin juoksevien kiire, kun minulla on päälläni vain yöpuku ja villasukka, ja kädessä kaunis kupillinen kahvia. Missä vaiheessa minä rupsahdin ja vanhenin, ja onko minusta tullut tylsä?

Otin jopa kuvan illalliskattauksesta, mutta se on auttamatta jo liian tylsä näky tänne lisättäväksi. Anteeksi, että edes harkitsin. Hävettää ihan.

ehkä Se on vaan se tasapaino, joka hiipii elämään.

Kohta olenkin jo taas ehyt ja kykenevä

ja silloin vapiskoot maa

ja varokoot kaikki iskuetäisyydellä olevat

minun energiaa uhkuvaa voimaani,

joka vie mennessään

ja vavisuttaa / niin maita kuin metsiäkin /

rakentaa uusia maailmoja teistä ylijääneistä partikkeleista /

kutoo verkkoa seitinohuesta langasta / joka sattuu olemaan Usko-merkkistä /

kirkkaan läpikuultavaa / vastasataneen vesisateen tuoksuista /

kauratyynyn lämpöistä / yhtä kuohkeaa kuin onnistuneet tuulihatut /

kestävämpää kuin ikuinen ystävyys.

Ja ripaus remonttimuotiani perään

NOTTEI NY AIVA LIIA RUNOLLISEKS MÄNIS