Oioi,
klassinen kitara. Tunnistan itseni aina Woody Allenin elokuvassa Vicky Cristina
Barcelona siinä kohtauksessa, jossa Vicky istuu liikuttuneena kuuntelemassa
espanjalaista kitaraa ja päätyy hetkeä myöhemmin villisti rakastelemaan Javier
Bardemin roolihahmon kanssa. Voi, ymmärrän sinua niin kovin hyvin Vicky. Koska Javier Bardem ja koska kitara.
Konserteissa tunnen aina samanlaista halua juosta karkuun; pelkoa siitä, että
en jaksakaan keskittyä. Että kaikki se äänetön vastuu; minun velvollisuuteni
olla hiljaa siinä ja vain istua ja kuunnella; että kaikki se jotenkin painaisi
minua kasaan, enkä muista hetkittäin vain nauttia.
Ja silti minä nautin;
vajoan koomaan
ja rakastun
uudestaan ja uudestaan
johonkin, jota en ymmärrä.
Näin unta niin kovin monesta asiasta, kuten
muutosta vanhustentaloon. Mummot ja papat siellä kilpailivat rollaattorikisojen
mestaruudesta, mutta minua vaivasi liikaa, jotta olisin osannut unohtaa ja vain
osallistua. Minä istuin nurkassa ja mietin, vaikken tyypillisesti olekaan
mikään syvällinen pohtijapersoona.
Mistä lie kumpuaa tämä tarve pysähtyä
miettimään ja analysoimaan taas vaihteeksi normaalia niin monin kerroin enemmän.
Mutta minä luotan, että kaikki löytävät oman paikkansa.
Kuin myös Schjerfbeck löytää toisen, ja dekantterit hyllyn.
Ajan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti