Nothing scares me anymore

Hei kuulkaa muistatteko vielä kesäyön unelman? Sellaisen harson takaa harhan lailla mielessä kiilivän ajatelman illasta, joka ei koskaan lopu vaan jatkuu jatkuu ja aurinko nousee ja ihmiset hymyilevät ja ovat kauniita tai no jos eivät nyt ihan kauniita niin ainakin monen iho punoittaa herttaisesti todistaen liiallista aiemmin nautittua auringonpoltetta. Mitä vietin yhden täydellisen jo kesäkuun alussa, vannon. Rikoin viinipullon yökalassa kallion kiveykseen ja nauroin aivan älyttömän upealle kalasaalille. Taisi olla levää. Ei liiemmin haitannut. Kalan olisin taas varmaankin joutunut kolkkaamaan korkokengällä. Auringon jo noustua hiukopalan tarve yllätti ja kipaisimme lähikauppaamme, jossa nuori herra tarjosi meille vasta uunista otettuja croissantteja. Natustelimme niitä terassilla auringon jatkaessa nousuaan mansikoiden, brien ja viikunahillon kaverina. Sisäinen hedonistini tanssi onnessaan ripaskaa, ja koin olevani niin kovin oikeutettu siihen kaikkeen. Etenkin kun ylitin itseni ja possumaisesti hoidin kuntoon kaiken An & On. Ratkaisin siis ongelmani koskien Ajanpuutetta ja Opinnäytetyötä. Onnea itselleni mutisin hiljaa ääneen.

Eikä tässä vielä kaikki, onhan tähän muutakin toki mahtunut. Mutta ei kaikilla asioilla ole yhtä paljoa painoarvoa tahi merkitystä kuin loppuunsaattamisella. Minä valmistun; minusta tulee ehyt taas kerran.

Minua naurattaa, kuinka paljon voi vuodessa vihata ja rakastaa itseään ja olla silti sama ihminen. Tai jopa päivässä; olennoista onnettomin ja ailahtelevin lienee ihminen. Ihan hölmö otus.

Ja kaikki lähtevät! Samasta minäkin unelmoin salaa. Pakkaan laukut ja pakenen, enkä vain Istanbuliin tai Sarajevoon, vaan jonnekin kauemmaksi ja pysyvämmin. Lähtisitkö edes mukaani? Eihän sitä voi tietää ennen kuin pitää olla ihan varma emmekä onneksi ole vielä edenneet sinne. Mutta jos toinen saa unelmatyönsä Espanjasta tänä lama-aikana, ja minä valmistun vihdoin lähes 7-vuotisen opintorupeamani jälkeen, kaikki lienee mahdollista. Kukapa minua estäisi kuin minä itse?

Kävimme kollaamassa Kultahatun. Ei se DiCaprio niinkään vaan se toivo, että halutessaan jotakin enemmän kuin mitään sen voi lopulta saada, vaikkakin vain hetkeksi. Pidin musiikista kovin, enemmän ja nyt tunnen kokoajan tietyn sykkeen mielessäni. Tekee mieli hytistä, tähän tahtiin: Lana Del Rey – Summertime sadness.

Hytisen.

Totorotohvelien voimalla

En edes muita paria edellistä viikkoa, niin kovasti olen sykkinyt. Mukana lentokenttää, töitä, töitä, töitä, polttarit, saunomista, vappubileet, varoitus naapureilta, sushia ja sinkoilua. Ohessa ja osittain edessä myös opinnäytetyön loppumetrit, puuttuvan espanjankurssin hoitaminen, jäätävä tarve nukkua putkeen vähintään 13 tuntia ja halu hillua kaupungilla niin, että arvokkaat asiat hukkuvat menossa.

Mutta 80 tunnin työviikkoa seuraa lomapäiviä, saldovapaita, tyhypäivä, rentoja iltoja, rauhallista yhdessäoloa ja ties mitä muutoinkin. Sekä tietty häät, joita olen rakentanut jollain tasolla jo yli vuoden. Joskus pienet asiat tuntuvat niin toissijaisilta isojen asioiden äärellä, mutta uimastadion on juuri avattu. Ja minun pyöräni on työpaikan sisäpihalla iloisesti valmiina lähtöön.

Lakkasin kynteni

kirkkaan keltavihreiksi

muistuttamaan kesän lähestymisestä.

Kohautin hartioitani hellästi

ja livahdin ulos stressipuvustani.

Jäin seisomaan alasti kasan keskelle,

kuin Havis Amanda konsanaan.

Peittelin itseäni epätoivoisesti kätösilläni,

ja leikin olevan häveliäs,

vaikka hetkeä aiemmin

olinkin retuuttanut

alastonta vartaloani

laiturilta mereen

ja kikattanut iloisen kepeästi.

Turkki jäi, minä nousin.

Enkä aio juuri nyt tähän hätään huolia niin paljon kuin yleensä.

 

Tassuissani loistavat totorotohvelit, tuovat iloa opiskeluun.

Painavia pohdintoja

Jännästi olen ollut muualla, muissa maailmoissa, toisaalla lähiaikoina. Siihen on kaksi syytä, jotka ovat kaiken A ja O. Nimittäin ajanpuute ja opinnäytetyö. Kärsin kummastakin, tasapuolisesti; suren kohtaloani. Aika ei riitä elämään eikä oppariin, ja työt huipentuvat ensi viikonlopun rientoihin. Minua niin kovin jännittää, mutta tämä on hyvää jännitystä.

Tein tänäänkin kymmeniä sivuja tuloksia; pohdin ja spekuloin, pyörittelin sanoja. Sitä luulee olevan kielitaidoltaan kykenevä, mutta kyllä yli 50-sivuisen opuksen tuottaminen englanniksi tuottaa jo minullekin vaikeuksia. Vituttaa lievästi, ei liikaa. 

Minull on kolme työpistettä, kaksi konetta. Pyörittelen paperia ja pinoittain notkuvia kirjakasoja pitkin poikin, puolelta toiselle ja pohdin, josko kehtaisin lähteä pihalle pyörimään, pitämään pientä taukoa. En uskalla ulostautua, sillä pelkään työni ja motivaationi pakenevan siinä samalla. Sen sijaan pyykkäsin, pakersin kakun ja pastasalaatin. Nyt odotan sinua kotiin. Minua hymyilyttää, mutten oikein tiedä miksi.

Rankkoja ovat nämä pakonedessä pyrähtelyt. Mutta ei auta muuta kuin pakertaa pakertaa.

Ainakin olen parempi kuin ennen.

Ehkä jopa paras,

pallinaamaisin ja pökerryksissä.

Ja ihan kohta pihalla.

Rakkaudesta rehuihin

Pyrähdin kahden päivän ajan, enkä oikein tiedä missä olen nyt. Hassu olo. Takana iloiset 25h töitä kahdessa päivässä ja mielessä päällimmäisenä luulelma siitä, että on jo ainakin torstai, kenties perjantai. Silti hykertelen melko tyytyväisenä, sillä yksi asia on pulkassa ja voin ryhtyä seuraavaan. Nimittäin pienviljelijäksi.

Sain siis viljelypalstan, vihdoin! Jonotimme vain 4 vuotta. Nyt onni koittaa ja pääsemme viljelemään perunaa, purjoa, palsternakkaa ja porkkanaa niin paljon kuin vain jaksamme. Palsta on minulle hieman etäällä, mutta lähellä vanhempieni kotia, joten kasteluvastuiden jakaantuminen saattaa jäädä epätasaiseksi. Pääsen viettämään samalla laatuaikaa vanhempieni kanssa (ei sarkasmia, tällä kertaa).

Pienenä viljelin omaa maalänttiäni useana kesänä Kumpulan kasvitarhalla. Ala-asteikäisille järjestettiin kesäviljelyä, joka ei maksanut mitään. Olimme silloin niin köyhiä, että nostimme muidenkin perunat maasta, jotta saisimme ruokaa pöytään. Avomaankurkkusadosta riitti hedelmää vielä joulupöytään, kun säilöimme kurkkuja kilokaupalla. Valkosipulit eivät koskaan muuttuneet syötäviksi ja retiisit popsi pupu, mutta ei se minua haitannut: työnjako oli silloinkin jo selvä, sillä mitä pelasin jalkapalloa muiden lasten kanssa äitini kyökkiessä multaa ja kitkiessä rikkaruohoja.

Kesä oli hienoa aikaa. Muista tunteen, kun kädet iskee multaan; kun aurinko paahtaa hennot taimet lurpalleen ja tuntuu siltä, että kastelemassa saisi olla todella 24/7. Onhan minulla ollut oma piha jo kolmen vuoden ajan ja on toki uudessa kodissakin, mutta maapalsta nyt vain on eri asia. Kasvattaminen muistuttaa elämän yksinkertaisuudesta ja antaa aikaa. Mikään ei ole ihanampaa kuin sadonkorjuu; silloin mieli lepää.

jollain tasolla

jollain hyvällä tavalla

sain revittyä energiaa, jota en tiennyt minulla olevan

puhuin kaksi päivää espanjaa ja päätäni särkee

mutta se on hyvä särky

seurausta liiasta ajattelusta

sellaisia särkyjä minulla on todella harvoin