Hajanaista, rikkonaista, ehjää

En tiedä teistä muista, mutta minä tulen aina töihin lepäämään rankan viikonlopun jäljiltä. Kaikesta selvittiin, elämä jatkuu. Edelleen oloni on liian rauhallinen, kuin tyyntä ennen myrskyä. Enkä ole kuullut sinusta mitään pitkään aikaan, minkä tosin ymmärrän oikein hyvin, mutta se tuntuu todella oudolta.

Viikonlopun epämääräisten nukkumisten seurauksena minulla on kaksi outoa ajatusta päässäni: äitini on minulle vihainen ja kotonani on hirveästi muurahaisia. Kumpikaan ei pidä paikkaansa, mutta uni ja todellisuus menevät niin kovin helposti sekaisin minun maailmassani. Ja olen siitä niin onnellinen, sillä jos minun annettaisiin valita, olisinko minä vai kuka tahansa muu, valitsisin aina jonkun muun. Minuna eläminen ei vaan ole millään tasolla miellyttävää.

Illuusio hyvinvoinnista ja onnellisuudesta. Siinä minä haluan kieriä; piehtaroida kuin puhtaissa lakanoissa aamuauringossa. Ja elää hetkessä, olla ajattelematta huomista tai eilistä, sillä jos juuri nyt on hyvä olla, en haluaisi olla missään muualla. Hetken voin viihtyä omassa nahassani.

En osaa olla tarpeeksi rehellinen. En itselleni, enkä teille muille. Ja aivan varmasti jossain vaiheessa kaikki romahtaa. Se on se riski, kun ryhtyy rakentamaan epätasaiselle alustalle. Minulla on niin huono omatunto, vaikka olenkin kertonut kaiken olennaisen. En minä silti ole kaikkea kertonut. Joitain asioita ei saa sanoa ääneen ja siispä minä hyssyttelen ja laitan sormeni suusi eteen hiljentääkseni sanat, jotka yrittävät huuliesi välistä karkuun. Minä en kerro josset sinä kysy. Älä sinäkään sano mitään.

Äiti heräsi aamupuheluuni,

sillä hän oli jättänyt kertomatta pitävänsä lomaa

ja minä olin varma,

että hän on hereillä.

Ja yhtäkkiä äiti kysyi niitä kysymyksiä,

joita hän on varmaan viikkoja miettinyt,

muttei ole uskaltanut kysyä.

"Voitko sinä hyvin?"

Äidin pehmeä ääni oli huolestunut

ja samalla helpottunut,

kun vastasin hiljaa, että paremmin.

Ja tiedän,

että minun pitäisi jo kertoa heille

tästä kaikesta,

mutta en pysty en pysty.

Vielä hetki.

Jos lääke yhtäkkiä auttaisikin.

Ja jos päädyn hyppäämään sillalta

äidin ja isin ei koskaan tarvitse tietääkään.

Olen antanut kynsieni kasvaa ja olen lakannut ne kirkkaan punaisiksi. Ne ovat kauniit. Ja minäkin niin kovin haluaisin olla, mutta minä olen vain pilkullinen.

This is the tragedy of being me.

I'll find you somewhere
show you how much I care
know that there is no escape
from my snow brigade

Mew - Snow Brigade

Kameleontti

Kaiken tämän kiireen, paniikin ja pahoinvoinnin keskellä kävin vierailulla rauhallisella maaperällä. Kuin olisin hetkeksi ajautunut autiolle saarelle, joka on kauttaaltaan pehmustettu ja miellyttävä. Olin ihan hetken turvassa - yhden illan rauhassa. Ja vaikka nukuinkin liian vähän, olin aamulla virkeä. Esitelmänikin sujui kuin itsestään; englanti on ihanan luonteva kieli.

Ystävälliset sanat. Niiden merkitystä ei koskaan kenenkään pitäisi vähätellä. Pienten asioiden suuri merkitys saa minut liikuttumaan. Ja letut - ne toimivat aina. Voin kuiskata pienellä äänelläni kiitos, mutta ei se ole kuin sana, ja yhdellä sanalla on mahdotonta kommunikoida kaikkea sitä, mitä haluan sanoa. Silti sanon vain kiitos, kun ei ole muitakaan sanoja joihin tarttua.

Eilisaamun hätiköinnin seurauksena en tajunnut ottaa pilkkujani huomioon, ja päädyin laittamaan tutun helpon asukokonaisuuden, joka oli toki täydellinen vielä joulukuussa.  3/4 -hihainen neulepaita kotelomekon päällä toimi vielä, kun pilkut loppuivat kyynärpäihini ja dekolteeni oli vain hieman hassun näköinen. Onneksi kukaan ei jäänyt tuijottamaan tai vaivaantunut enempää. Se olisi ollut ikävää. Säätytalolla ei pidä edustaa pilkullisena.

Olen kirjoittanut lähiviikkoina niin paljon, että teksti on alkanut soljua mielessäni kuin puro. Seuraan vain virtaa ja tiputtelen sinne tänne pieniä minun silmissäni kauniita kokonaisuuksia. Tekotaiteellista paskaa on pienen ihmisen elo, mutta on silti nautinnollista huomata, kuinka ulosantini alkaa muistuttaa taas jotakin järkevää.

Mutta mitkään sanat eivät valitettavasti voi korjata minun maksaani. Onneksi siinä ei ole mitään korjattavaakaan: maksani voi oikein hyvin. ALAT ja ASAT ovat molemmat 17 (oikein hyvä), rasva-arvo jotakuinkin 0,61. Hemoglobiini 128. Kolesteroli 4, josta hyvää 2,8 ja huonoa 1,6. Valkosolut 5,2. Kaikki on uomissaan, kuten minun sanani.

Helpotus oli sanoinkuvaamaton. Uskallan taas elää hieman enemmän.

Eilen vielä ihoa kutitti ja minä raavin ja rasvasin, ja yllätin itseni janoisena useaan kertaan. Mutta käsivarsien ja vatsan pilkut yrittävät parhaansa mukaan sulautua ympäristöönsä kuten kameleontti. Tällä hetkellä voisin kuvitella pitäväni lyhythihaista paitaa julkisella paikalla. Käsien sisäpinnan pilkut ovat sitkeämpiä ja näkyvämpiä; kämmenselän sekä jalkojen täplät huutavat edelleen melkoisen punaisena. Kasvojani koristaa taas muutama, pienen pieni hilseilevä laikku. Mutta yleisesti iho on nyt parempi, vaikken ole noudattanut mitään dieettiä juuri nyt. En enää tiedä, mitä pitäisi ajatella.

Pyydän vain yhtä asiaa. Että tämä tila kestää.

Ja vaikka aamulla en jaksanutkaan

nousta sängystä sovitusti

ja peikonlehteni lehdiltä satoikin pieniä kasvinestepisaroita
suoraan silmiini

ja kahvikin oli loppu,

minä käänsin rohkeasti selkäni

pahalle ololle

ja ryhdyin lukemaan hesaria.

Ja hetken

kuvittelin olevana viidakossa,

kissapetojen armoilla.

Olen kauniimpi surullisena

Jostain syystä

CITIZENS!in True Romance on ainoa piristys,

joka nyt juuri toimii moitteetta.

Siispä soitan sitä repeatilla.

Pahoitteluni, rakkaat kollegat. Musavideo on parhautta.

Sääli on jännä juttu. Sen kohteena on kovin ikävää olla, etenkin jos yllättää itsenä säälimästä itseään. Ja voi kuinka minä säälinkään itseäni - oikein kaksin käsin. Mutta niin säälivät muutkin, eivätkä kykene sitä piilottamaan, vaikka kuinka yrittävät.

Voi ku ikävää kun sulla on toi ihosairaus ja toi näyttää aika kauheelta ja voi kun sut jätettiin ihan yksin, tosi ikävää hei. Ihan yksin joudut käsittelemään. Anna ku mä vähän taputan sun olkapäätä tässä niiiin. Voi että voi voi voi.

Tekisi mieli kysyä miksi, mutten jaksaisi käsitellä vastauksia ja niinpä mieluummin vajoan ja mutustelen omaa säälittävyyttäni. Hyvältä maistuu. Ongelmien kohtaaminen on vahvojen rohkeiden fiksujen kauniiden ihanien itsenäisten ihmisten puuhaa. Minä en ole mitään noista, sanovat minun mukiloidut aivoni.

Kaipa tämä on pakko lopettaa kuitenkin jo. Kestihän tätä. Ihan turhan pitkään. Olen valmis palaamaan elävien kirjoihin. Ja käymään kaupassa, ja ostamaan jopa jotakin muutakin kuin lihapullia. Ja valmistelemaan huomisen esitelmän.

Pahoitteluni kaikille aiheuttamastani murheesta, harmista ja mielipahasta.

Mew - Comforting sounds

I don't feel alright in spite of these comforting sounds you make.
I don't feel alright because you make promises that you break.

Into your house, why don't we share our solitude?
Nothing is pure anymore but solitude.

It's hard to make sense, feels as if I'm sensing you through a lens.
If someone else comes, I'd just sit here listening to the drums.

Previously I never called it solitude.
And probably you know

all the dirty shows I've put on.
Blunted and exhausted like anyone.

Honestly I tried to avoid it.

Honestly.

Back when we were kids, we would always know when to stop.
And now all the good kids are messing up.
Nobody has gained or accomplished anything.

Peili

Jossain pitäisi olla testi, jolla saisi todenmukaisen, überrealistisen arvion itsestään ja omasta voinnistaan. Ja siihen arvioon pitäisi voida luottaa kuin Raamattuun: tämä on totuus minusta juuri tällä hetkellä (ja tämän mukaan minä voin jatkaa minne ikinä haluankaan). Itsensä näkee aina kuitenkin eri tavalla kuin muut ja itsearviointia on kovin vaikeaa tehdä. Joskus sitä kokee epäonnistuvansa, vaikka onnistuukin ja taas toisina päivinä maailman surullisimmat asiat tuovat hymyn huulille.

Mutta ei ei, omakuva peilin kautta on aina vääristynyt. Sitä luulee näkevänsä jotain muuta. Minua katsoo takaisin aina kovettunut ja kylmä ihminen, jota on hakattu päähän ihan hirveän monta kertaa, liian kovalla halolla. Peiliminä on kyynistynyt, pessimistinen, laamaantunut epäonnistuja, jonka aikaansaamiset ovat esikoululaisen luokkaa. Ja sitten joku tulee, ja sanoo, että "ihanaa kun sä naurat noin paljon ja oot aina niin positiivinen!" ja minun tekee mieli tehdä jotain todellä outoa, kuten syödä multaa tai imitoida kiimaista jakkihärkää. Ja ehkä läimiä toteajaa kevyesti, koska hän selvästi on ihan pihalla todellisuudesta.

On hyvin vähän ihmisiä, joille voin sanoa, että nyt on ihan hirveää ihan vain olla. Katsoa suoraan silmiin ja tunnustaa, että minulla on inhaa, nyt kun vain olenkin tässä. Hengitän sisään ja ulos olen vaivoin edes selkä suorassa, kun tekisi mieli lyödä otsaa seinään mieluummin ja ehkä HUUTAA ihan vaan kaikkea mitä sylki suuhun tuo ja syödä sitä saatanan multaa. Ja kukaan ei koskaan ota minua hartioista kiinni ja ravista huutaen HERÄÄ HERÄÄ missä sä oot, miten sä voit, mihin sä meet. Koska kuitenkin tämänkin kaiken keskellä (jos vaan jaksan meikata ja pukea puhtaat vaatteet) olen suloinen, iloinen, uuttera höpöttäjä, eikä se muuten ikinä häviä mihinkään, vaikka suunnittelisinkin terroristi-iskua peruskouluun.

Kukaan ei usko, että minä olisin sellainen. Minun nahkani on paksua ja turkkini tuuhea; kukaan ei pääse iholleni.

Miten on mahdollista, että juuri minä jäisin yksin, voisin pahoin; olisin säälittävä ja surullinen. Enkä minä teidän kanssanne olekaan, mutta yksin istun peilin eteen ja minua katsoo takaisin hirviö, jolla on ajoittain aivan hirveän paha olla. Okei se hirviö ei kuitenkaan suunnittele terroristi-iskuja, mutta se on hyvä tuhoamaan sisäelimiä ja ihmissuhteita päässään ja mielessään. Ja se ajattelee hirttosilmukoita joka ilta ennen nukkumaanmenoa, kun ne vaan jotenkin pukevat epätoivon paremmin sanoiksi kuin muut jutut. Mikä on ihan tyhmää, koska hirttosilmukka on vaan pätkä köyttä, eikä sillä ole mitään todellista sananvaltaa missään. Eivätkä hirttosilmukat edes puhu.

Mutta, kaikesta huolimatta, tänään askeleeni on taas ihan hieman kevyempi. Olen yrittänyt miettiä asioita, joita odottaa. Niitä on edelleenkin vaikea nähdä, mutta jos oikein yritän, ummistan silmäni ja sukellan tummaan mereen ja lepään pohjassa katsellen kohti pintaa, voin nähdä pieniä kirkkaita väreitä. Kaiken mustan, synkän ja kylmän keskellä ainoa millä on merkitystä on ystävyys. Se, että on olemassa ihmisiä, jotka välittävät. Jotka jaksavat olla minun seurassani silloinkin kun minä haluan hypätä sillalta (dillet).

Minä odotan ihmisiä - kohtaamisia uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa. Riitoja ja väittelyitä. Eriäviä mielipiteitä, arvokkaita vastaväittämiä. Uusia näkökulmia elämään. Ja sitä kun molemmat vaan tykkäävät SIITÄ BIISISTÄ ihan sikana ja sitä popitetaan uudestaan ja uudestaan ja naapureista se on ihan hirveää. Mutta kukaan ei uskalla valittaa, vaikka kello onkin jo kuusi aamulla ja on valoisaa ja sinä pidät minua kädestä, kun minä sytytän viimeisen savukkeen ja vedän henkeeni aamun tuoksun ja savun sekoitusta. Ja me olemme yhdessä ja minä ymmärrän, että sinua sattuisi, jos minä vain häviäisin.

Minä odotan sitä, kun saan pukeutua naamiaisasuun ja loikkia pitkin Helsingin sateisia katuja (vappu).

Minä odotan sitä, kun joku hymyilee minulle ilkikurisesti.

Minä odotan sitä, kun tunnen itseni hyvin lyhyen hetken ajan jälleen kauniiksi ja kokonaiseksi (ne ovat ihan parhaita hetkiä, muuten, tosi oudolla tavalla, kun se on jotenkin liian itsekeskeistä, että niistä oikeasti saisi tykätä). 

Jossain se on, todella syvällä minussa. Toivo. Ja siinä hengessä minä päätin tänään jäädä aamun hyvään hetkeen ja tunnelmaan, josta eilen tipahdin ulos kuin pelinappula shakkilaudan reunalta. Tänään minä jäin sinne, ja makasin sängyllä liian pitkään katsellen sinistä taivasta ja miettien, että tekeeköhän se sama lintu tänäkin kesänä pesänsä epähuomiossa minun kärhöpusikkooni. Ja onkohan se taas yhtä ärsyyntynyt auringonotostani. Ja että otankohan koskaan enää aurinkoa. 

On hyvin vähän ihmisiä, jotka edes yrittävät ymmärtää.

Thank you for being there for me.

Oh no, sorry, you weren't. My bad.










Lisäys: olinkin niin väärässä, kuin voi olla. Toivo on juuri kävellyt bussin alle. Luulin, että olisit kertonut asiasta minulle edes kasvotusten, mutta ei. (Kiitos sinulle, joka olit rehellinen.) Oli kiva kuulla, että te olette söpö pari. 


Älä enää koskaan soita.

Veitsenterällä

FHDgsfbjdahf jokin mättää edelleen. Piristyin jo päivällä, mutta sitten sinä soitit. Ja peruit jo sovitun.

Luulin päässeeni helpolla; ajattelin, että edes yksi kokonaisuus on valmis ja paketissa. Ja eihän sillä ole mitään väliä, mutta juuri tällä kertaa se oli juuri sen pienen hitusen verran liikaa, ja minä itkin. Silmät punaisina istuin iltapäivän kokouksessa ja ahmin täytettyjä croissantteja. Söin niitä viisi. Ja mietin, että mitä väliä sillä muka on, tuletko sinä vai tuleeko joku muu, sillä sinä et ole minulle mitään, enkä minä sinulle. Ja mietin, että miksi satuit kertomaan minulle juuri tänään nämä uutiset. Ethän sinä voinut tietää, vaikka sanoitkin tietäväsi.

Hetken luulin, että olit aidosti huolissasi, kuten niin kovin moni muu, joiden ei tarvitsisi huolia lainkaan. Ja vihaan itseäni, kun mietin koko asiaa. Minun ei pitäisi miettiä, vaan jatkaa matkaa. Katsoa tulevaan. Lopettaa itkeminen ja murehtiminen. Sen sijaan minä uppoan kuulemaan lisää irlantilaista aksenttia, joka kysyy ja ihmettelee Suomea ja vapauttamme, luottamustamme  ja muistan hetken sen vihreyden ja vehreyden siinä maassa, johon minä olin tervetullut mutta sinä et; jonka minä valitsin SINUN VUOKSESI enkä itseni vuoksi. Jonne minä haluaisin takaisin, mutta joka on lopullisesti ikuisesti pysyvästi pilattu ja puhki unohdettu. Ja silmäni alkavat punoittaa taas ihan hieman enemmän ja noudun nieleskelemään ja mietin totisesti, josko uskaltaisin lähteä vessaan voimaan pahoin, vai luulisiko joku minun olevan raskaana.

Ja rohkeasti ojennan hameeni ja pyyhin kylmän hien otsaltani ja kuuntelen ja analysoin ja tunnen itseni niin huonoksi ja saamattomaksi, systeemin hyväksikäyttäjäksi ja ajattelen kuinka kaikki paska romahtaa niskaani, kun äitini saa selville, miten hirveää minulla on ja kuinka vihainen hän onkaan, kun en ole kertonut. Ja kuinka hänelle tulee niin suuri suru puseroon, että pitää vaihtaa isompaan paitaan.

Ja kuinka sitä puidaan ja puhutaan ja sille juodaan ja sen kanssa voidaan pahoin ja ne ovat kuitenkin minun pilkkuni ja minun huoleni, ongelmani, eikä teidän muiden.

Sitä luulee selviävänsä - taltuttavansa yhden ongelman kerrallaan: etsin vanhan luottokortin ja saamani palautuskuoren, otin molemmat mukaan töihin, leikkelin kortin ja kotimatkalla on postilaatikko, jonne voin lähetykseni tiputtaa. Enää pitää vain lähteä kotiin, niin asia on selvä. Ja kävellä oikeaa reittiä. Mutta minulla on syyni, miksi olen vieläkin toimistolla, turvassa. Miten voi olla, että tämä vaihe on vaikein? Vaikka kyseessä on vain loppuun saattaminen. Olen kirjoittanut valmiin sähköpostin, mutten pysty painamaan lähetä -näppäintä.

Vielä hetki sitten odotin edes juhannusta ja Prahaa, mutta sitäkään ei enää ehkä ole.

Kun verhoja vedetään pois ikkunan edestä,

niiden takaa ei yllättäen alakaan tulvia valoa,

vaan pimeyttä

ja yhtäkkiä

minun ja pimeän välillä

on enää vain muutama verho,

välilehti.

Minä odotan Flowta.

Minä odotan sellaista tilaa,

jossa olen turvassa.

Ei ole muuta.

Ei mitään,

ei ketään.

Kovin vähän, vähäpätöisiä asioita.

Kuinka kangas voikaan olla noin harsomaista,

läpinäkyvää.

Ja sormeni menevät siitä läpi

niin helposti.

Ei tämä ole mitään erityistä,

ei tässä ole mitään sellaista,

joka kertoisi tämän olevan viimeinen näytös.

Löysin vanhan ostoslistan. Se kuuluu näin:

sipuli

bataatti

avokado

porkkana

salaatti

kurkku

kaali

punakaali

lanttu

maito

raejuusto

mehu

elämänilo

Kipaisenpa Lidlin kautta kotimatkalla, josko saisin kaikki tuotteet kätevästi saman katon alta. Toivottakaa onnea, pitäkää peukkuja pystyssä.

Kertooko kuva, kuinka paljon minuun sattuu?

Lauantaina onnistuin räpsäsemään muutaman kuvan, jossa pilkkujen laaja-alaisuus pääsee eritoten esiin. No joo. Tässä sopivasti karsittu versio, eli ihon voinnin tilannepäivitys valokuvin:

Tässä häivytetty, semisensuroitu kuva,

jossa takapuoleni melkein näkyy

Rikkiraapimani täplä lähietäisyydeltä

Kuoriutuva jalkapohja

Ja minä istuksimassa...

Ei enempää

tänään.

Minun pitää saada miettiä

vielä hieman lisää,

ennen kuin taas tiedän,

mitä haluan sanoa.

Muuta kuin, että sinuna harkitsisin vielä kerran.

Kaksi asiaa

Voi voi voi - ruokavalion merkityksen vähättely iho-ongelmien hoidossa on itsensä ja muiden huijaamista. Ero on selkeä. Kuuden päivän viljattomuuskausi päättyi McFeast hampurilaiseen. Ystäväni totesi aterian jälkeen lakonisesti, että olihan se nyt "parempaa kuin seksi" ja sillä hetkellä minä olin samaa mieltä.

Dieetin rikkomisesta seurasi kuitenkin melkoinen morkkis, jota yritin kääriä piiloon ja peitellä perustelemalla itselleni tuhanteen kertaan, että minähän saan tehdä ihan mitä haluan, milloin vain, kenen kanssa vain, miksi vain. Ei minua kukaan määrää tai ohjaa, mutta en koskaan muista ajatella omaa pettymistäni omasta näkökulmastani. Minähän olen pettänyt itseni ja kas vain syöminen on vähän niin kuin karma. Kaikki kostautuu. You cannot wash away your sins, but oh how I try, I try.

Revin juuri veriset sukkahousut irti reisistäni ja pyyhin verta käsivarsistani paperiin ennen kuin tahrin kokonaan valkean paitani. Koko aamu on kulunut rapsutellessa. Vatsaan sattuu. Tämä on seurausta jumalaisen orgastisen hampurilaisen nauttimisesta.

Eikä edes kaduta.

Lisäksi mieltäni painaa toinen vakava asia, nimittäin mieleni järkkyminen. Olen jossain määrin niin lopussa, että olisi jo korkea aika puhaltaa peli poikki. Olen aina ollut se, joka lopulta kuitenkin kelluu. Minun pääni ei koskaan ole minua hylännyt. Kaikki aaltoilevat, ja minäkin, ihan normaalin puitteissa, mutta nyt veneeni on hörpännyt hieman liikaa vettä. Minusta tuntuu hetkittäin, että minä uppoan.

Heitin juuri roskiin lähes neljän viikon edestä lukemattomia viikonloppuhesareita. Täytin biojätteen pilaantuneella ruualla. En ole käynyt tanssitunneilla kolmeen viikkoon. En ole maksanut kaikkia laskujani. En ole palauttanut vanhaa luottokorttiani pankkiin enkä täyttänyt veroilmoitusta. Pyykkikorini on täynnä. Vaihdoin lakanatkin vain satunnaisen yövieraan innoittamana ja osittain pakosta, sillä hilsemeri alkoi olla jo astetta turhan kuvottava. En ole nähnyt vanhempiani 3 viikkoon, vaikka olenkin sopinut treffit jo monen monta kertaa näille viikoille, ja minulla olisi tuliaisiakin. Mutta kaiken voi perua. Mistä vain voi lusmuta.

En edes itke enää. Minun rintakehääni painaa satakiloinen lyijypaino, joka tukahduttaa sydämeni lyönnit ja minä en halua nukkua enkä herätä.

Minä haluan lakata olemasta, mutta olen asian suhteen loppuen lopuksi kuitenkin liian välinpitämätön ja aikaansaamaton. Haluan koomaan. Talviunille.

Kuinka syvälle minun pitää ajaa itseni suohon, ennen kuin ryhdyn rämpimään ylös?

Lisäys: terapiasessiot ystävän kanssa pelastivat minut juuri uppoamiselta. Muistelin, miltä tuntui käydä terapiassa. Miltä tuntui, kun joku edes hetken kuuntelee. Ja joskus tekee hyvää, että saa ihan vaan turvallisesti kuolata jonkun toisen ihmisen olkapäätä vasten.

Minä olen molemmat

Se on vain kertakaikkisen surullista, kun koittaa viikonloppu ja juoksen kotiin lepäämään, eikä lepo auta. Säälin itseäni, kun perjantaina menen nukkumaan mahdollisimman aikaisin (eikä uni tule). Illalla toivoisin jo olevan lauantai, joka ei olekaan yhtään parempi. Tekee mieli pysähtyä ja huutaa. Mitä järkeä tällaisessa elämässä oikeastaan on?

Ainoana ilona aamulla oli uni,

jossa sinä olit vaihtanut minun asuntoni toiseen,

koska se oli lähempänä keskustaa ja pienempi.

Sanoit, että tämä on pidemmällä tähtäimellä parempi,

vaikka makuuhuone olikin ulkona

ja puutarhani yleinen ulkoilualue.

Pidin eniten siitä eleestä,

että olit nähnyt kaiken tämän vaivan

saadaksesi minut iloiseksi,

vaikka tajusinkin samalla,

että aiot muuttaa pois luotani.

En tiennyt, että asuimme yhdessä.

Asunto oli ensimmäisessä kerroksessa,

aivan kuten minä pidän

ja ulko-oven vieressä oli kirkasta lasia,

joten kuka vaan pystyi näkemään eteiseni.

Pihalla kasvoi keltaisenaan kukkivia puita ja ajattelin,

että kukkivatpa ne aikaisin vuodesta.

Sänkyni päällä oli kirkas muovikatos,

joka suojasi sateelta,

mutta sinä sanoit, ettei ulkona voi kuitenkaan nukkua vesisateessa.

Olohuoneen sohva oli vuodesohva.

Seisoimme pihalla (tupakalla) katsellen myrskyä,

joka iskisi varmasti jo ensi yönä,

kun puutarhaan harhaili mies lierihatussa

ja kysyi missä suunnassa Arabian ostoskeskus on.

En vaan tiedä, kuka sinä olit.

Miksi on helpompaa olla jossain ihan muualla; elää toista elämää? Vaikkapa sitten unessa. Espanjassa en murehtinut. Kokonaisen viikon olin läsnä ja ihan ok. Tämä viikko on ollut kamala, vaikkakin töissä oli suorastaan hupaisaa ja illat olen saanut itselleni. Oma aika ei yllättäen olekaan kirkastanut mieltäni, vaan ajanut minut suohon, jossa nyt rämmin suutuspäissäni. Olen pohtinut omaa säälittävyyttäni ja surkeuttani: kelpaamattomuuttani. Kelpaan muille, mutten itselleni. Minua ei ole tarkoitettu selviämään. Vuosi sitten olin naiivisti onnellinen ja nyt olen enää vain naiivi. Kuinka masentavaa. Missä kehitys, missä parempi suunta? Miksi minä haluan jotakin hyvää, mutten kykene tekemään sen eteen yhtään mitään?

Josko tämä olisi vain jokin vaihe, toivon. Mutten usko. Sehän siinä on; minä kuljen tietyssä rytmissä joka tapauksessa. Ensin skarppaan: tsemppaan, yritän, järjestän, onnistun, hoidan, setvin ja laitan kaiken kuntoon. Elän toivossa kuukauden, ehkä pari. Uskon itseeni, annan itselleni tilaa rakastua ja luotan toisiin ihmisiin. Rakennan yhteistä tulevaisuutta. Ja sitten havahdun - muistan kuka minä olen ja tajuan, että oma onnellisuuteni on vain minusta kiinni, ja minä olen huono. Ryhdyn purkamaan palapeliä - juon liikaa, riehun ja teen valintani harkitsematta. Kapinoin kaikkea vastaan, tukahdutan tunteeni. Ja jollain tasolla palaan omaksi itsekseni, sillä minä olen molemmat. Olen se, joka haluaa voida hyvin ja voida huonosti.

Olen ristiriitainen, ristiaallokossa.

Ja tiedän vain, mitä en halua nyt.

En halua tehdä päätöksiä.

En halua ikävöidä.

En halua tuntea vastuuta ja velvollisuutta.

En halua kantaa huolta.

Haluan vapautta.

Tällä hetkellä minun tarvitsee olla ihan yksin ja opetella pitämään itsestäni. Lakata ajattelemasta maailmaa pelkästään epäreiluna paikkana.

Tai luovuttaa. En ole vielä päättänyt haluanko selvitä ollenkaan, sillä niin usein tässä todellisuudessa huomaan, ettei elämässä ole mitään kokemisen ja näkemisen arvoista.

Elämä on yhtä tanssia, mutta ehkäpä tämä valssi on vain väärä.

Emma Salokoski - Väärä valssi .

Minun elämästäni puuttuu otsikko

Eilen ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen en raapinut itseäni rikki saunassa. Ihoa ei kutittanut, eikä se leseillyt. Ranteissa ja kämmenselissä on yhä selkeästi pilkkuja, mutta kyynärpään alapuolen pilkut ovat katoamaisillaan. Allini ovat edelleen järkyttävän pilkulliset, mutta silti jotenkin paremmat kuin viikko sitten.

Reiteni laikut eivät vuoda verta eivätkä ole koholla. Vatsani ei enää hilseile niin paljoa. Vasemman rintani alla oleva kolmen täplän rivi on muuntunut epämääräiseksi pitkulaiseksi laikuksi, jonka ääriviivat eivät enää erotu.

Otin kuvia, ja tuli itku, sillä jostain syystä se, mikä minusta näyttää paremmalta, näyttää näytöllä aina saatanallisen hirveältä ruttomaiselta kuvottavalta ällöttävältä paise-hilse-kuppa -mereltä. Ja aina tulee yhtä paha mieli.

Pahoitteluni ryppyisistä pitsikalsareista,
mutta itsestään on todella vaikeaa ottaa kuvaa.

Sormeni, kämmeneni, varpaani, nilkkani, jalkapohjani ja korvani kuorituvat edelleenkin, ja jok'ikinen pieni haava, kissankynsi, hankauma ja nirhama ihollani tulehtuu. Oikean käden keskisormessa on paise. Revennyt kynsinauha on päässyt tulehtumaan pahemman kerran. Sattuu melkolailla.

Ruokapuolesta lyhyesti: eilisen menu oli minusta upea!

aamulla kahvia, maitoa, tuoremehua (sitrushedelmäkiellosta viis)

lounaaksi banaani

iltapäivällä 50gr kanaa, muutama ruokalusikallinen sitä ihanaa JÄISTÄ RAEJUUSTOA

taateleita ja viikunoita

3 litraa vettä

teetä, teetä ja hieman vielä teetä

kotosalla uunijuureksia (lanttu, nauris, punajuuri, porkkana) yrttiöljyssä

50gr kanaa, muutama siivu Brie-juustoa

runsaasti vettä, mehua ja herkkuhetkenä lasillinen limua

saunan jälkeen lasi ruokaisaa mustikka-jogurtti smoothieta täyteläisestä kreikkalaisesta jogurtista

iltapalaksi runsaasti rauhoittavaa teetä

Aamulla en vieläkään ollut virkeä ja otinkin torkkuja 1h 37min ja kun lopulta pääsin ylös sängystä mieli oli alkuviikkoon verrattaen kirkas. Ja silti jokin vaivaa minua enemmän kuin mikään aiemmin. Se on tämä rikkonaisuus, jonka olen jotenkin taas joutunut kohtaamaan, kun tapasin vanhoja tuttuja ja jouduin hieromaan päin jokaisen naamaa eroani, sen syitä, minun tunteitani, minun elämääni ja kaikkea muuta suoraan sanoen paskaa. En ollutkaan valmis, vaikka luulin olevani. Ja toisaalta juurikin tällaiset kohtaamiset pidemmällä tähtäimellä edesauttavat minun parantumistani.

Mutta silti. Pakenin ja olen yhä pakomatkalla. Jossain kaukana.

mikään ei tunnu paremmalta

juuri nyt

kuin maata

selällään

saunan lauteilla

selkärankani painautuu kovaa puuta vasten

jalkani nojaavat kevyesti seinään

veri painuu nilkoista ja pohkeista kohti reisiä

hiuksieni märkyys tuntuu niskassa

lapaluuni tuntevat tikkuja lauteissa

ja jälkilämmön kuivuus tuntuu ihoa vasten trooppiselta

voisin olla Saharassa

janoisena

ja jalkojeni paino lonkkieni päällä

tuntuu paineena

joka saa minut muistamaan painovoiman

tilaan voisi upota, vajota

hukkua ikuisiksi ajoiksi

raukeus saa silmäni painumaan kiinni

mutta jaloista karkaava veri herättää minut

ja kissa ei siedä tilanpuutetta

vaikka rakastaakin lämpöä(ni)

onneksi en ole pidempi

nukahdan melkein

mutta sitten muistan

että olen Kelalle velkaa 600 euroa ja laskun eräpäivä meni jo






Lisäys: Bon Iver - Holocene

Tämä teksti on minun

M E H U P A A S T O. Laimea versio moisesta edelleenkin, mutta ihan oikea paasto. Olen onnistunut välttelemään lähes kaikkea kiellettyä, mutta nälkä yllätti viime yönä ja olin unissakävellyt jääkaapille ja syönyt sieltä perunasalaattia. En tiedä paljonko söin, mutta olkoot.

Muuten olen keskittynyt viljojen välttelyyn; olen kieltäytynyt keksistä, croissantista sekä hampurilaisesta. Ja jopa suklaasta. Olen korvannut energiansaantiani mehuilla, maidolla ja mehukeitolla, ja keskittynyt salaatteihin, papuihin, linsseihin ja kanaan (mainio ajatus, olen keskittynyt kanaan). Ajoittain olo on järkyttävä (olen nukahtanut spontaanisti sohvalle, bussiin ja ratikkaan), mutta askel on kevyempi ja iho paikoittain upeassa kunnossa. Pitkällä aikavälillä ajatellen tämä tila ei voi olla tavoitteena, sillä olen heikkona ja varmasti aliravittu ja -vitaminoitu, mutta silti minua vaivaa ajatus siitä, kuinka helppoa tämä kaikki onkaan.

"Kärsi kärsi - kirkkaamman saat kruunun."

Nukkumiseni

on kuin jääkylmässä vedessä makaamista:

ajoittain lähtee taju

ja se tuntuu pelottavalta.

Makaan selälläni tyhjässä sängyssä ja yritän kääntyä juuri sellaiseen asentoon,

jossa olisi lämmin

eikä selkääni särkisi niin kovin.

Lepo ei riitä - kymmenen tuntia on liian vähän.

Ja mielessä pyörii se unohtunut pyyntö,

joka vaivaa

ja vaivaa.

Laitoin vihdoin viestiä lääkärilleni. "Hei, haluan ravitsemusterapeutille, saisinko lähetteen?". Hänen vastauksensa on yksiselitteinen ja samaan linjaan ihotautilääkärini vastauksen kanssa sopiva "virallinen kannanotto":

"Erilaiset ruokavaliot ovat olleet myös julkisuudessa esillä psoriasiksen hoitotapana, mutta niiden vaikutusta ei ole osoitettu tutkimuksin. Toistaiseksi psoriaatikon ruokavaliosuosituksena on terveellinen ja monipuolinen ruokavalio."  Toisin sanoen en voi saada lähetettä. Mieli teki pyytää muitakin palveluksia/lääkkeitä/arvioita. Kuten mielenrauhaa.

Unelmoin vajoavani koomaan. Ei tarvitsisi tehdä mitään. Letkuruokinnan jälkeen olisin varmaankin pilkuton ja ehkäpä kaikki keskenjäänyt olisi vielä kesken kun heräisin, mutta minä olisin uusi ja ehyt.

Kiputiloja, heikkoutta. Henkinen taantuminen. Epävarmuus ja pelko vievät voiton elämänhalusta.

Olen sekaisin oikein kunnolla. Haluan ja en halua - montaa asiaa samaan aikaan. En halua edetä, voida paremmin, vaan vain olla. Kuplassa. En liikkua eteen enkä taakse, vaan jämähtää paikoilleni. Siksi minua pelottaa ensi viikonloppu ja ihmiset. Siksi minua harmittaa, että kaikki tietävät nyt kuka minä olen ja miksi: mitä minulle on tapahtunut.

Olotilani on alaston, riisuttu. Pilkut ja kaikki, paljastettuna koko maailmalle.

Siksi tämä kirjoitus on minun omani, minulle tarkoitettu.

Tekisi mieli sanoa ja lohduttaa "ethän hätäile", mutta se saattaisi olla liian nopeasti vedetty johtopäätös. Mutta onneksi voin sanoa "älä hätäänny tästä". Tämä ei ole juuri nyt suurin huolenaihe.

Jos nyt vaikka ihan vaan istun hetken aloillani ja huokailen.

Ja seuraavana vuorossa loppukevennys: päivän absoluuttisesti upein kulinaristinen nautinto oli jäinen hampaissanarskuva raejuusto. Kiitos työpaikkamme ylitehokkaan ja itsepäisen jääkaapiin, joka identitteettikriisinsä kourissa tahtoisi niin kovin olla pakastin. Noh, sitä saa mitä tilaa. Eilen teki mieli jäätelöä. En pyydä enää koskaan mitään.

Miksei elämä voisi olla kuin kympin uutiset. Lopussa saisi aina nauraa.