Aamusta iltaan ja aamuun. Ilman ruokaa. Liian korkeissa koroissa. Kahden päivän ajan. Paino laski liikaa ja paaston aloitin jo sunnuntaina, tosin tarkoituksetta. Mikään ei vaan pysynyt sisällä. Mitään ei tehnyt mieli.
Tämä on se vaihe, kun vuoristoradassa noustaan kohti korkeuksia, ja voi, mikään mäki ei voi jatkua loputtomiin. Ikenistä vuotaa verta ja kynteni ovat taas kasvaneet liian pitkiksi, mutta syömättömyys näkyy iholla kerta toisensa jälkeen hyvinvointina. En ole niin kovin punainen juuri nyt.
Minun pitäisi olla onnellinen.
Olen puhunut kanssanne elämästä ja kuolemasta, ystävyyssuhteista, parisuhteista, seksisuhteista ja ihastumisen, rakastumisen ja luottamuksen vaikeudesta. Olen analysoinut, miksi minä en pysty pitämään minulle tärkeitä, hyviä ihmisiä lähelläni. Ja miksi lasken huonot lähelle. Kaikki surut ja murheet ovat itseaiheutettuja, ja voisin aivan yhtä hyvin valita oikein, mutta valitsen kerta toisensa jälkeen väärin väärin väärin. Tässä palapelissä on vain vääriä paloja enää jäljellä ja kuva jää epäselväksi.
Kuka on minut rikkonut, vai olenko minä vain aina ollut rikki?
Ja olo on niin kevyt, että voisin lentää tuulen mukana kauas kauas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti