Kaksi asiaa

Voi voi voi - ruokavalion merkityksen vähättely iho-ongelmien hoidossa on itsensä ja muiden huijaamista. Ero on selkeä. Kuuden päivän viljattomuuskausi päättyi McFeast hampurilaiseen. Ystäväni totesi aterian jälkeen lakonisesti, että olihan se nyt "parempaa kuin seksi" ja sillä hetkellä minä olin samaa mieltä.

Dieetin rikkomisesta seurasi kuitenkin melkoinen morkkis, jota yritin kääriä piiloon ja peitellä perustelemalla itselleni tuhanteen kertaan, että minähän saan tehdä ihan mitä haluan, milloin vain, kenen kanssa vain, miksi vain. Ei minua kukaan määrää tai ohjaa, mutta en koskaan muista ajatella omaa pettymistäni omasta näkökulmastani. Minähän olen pettänyt itseni ja kas vain syöminen on vähän niin kuin karma. Kaikki kostautuu. You cannot wash away your sins, but oh how I try, I try.

Revin juuri veriset sukkahousut irti reisistäni ja pyyhin verta käsivarsistani paperiin ennen kuin tahrin kokonaan valkean paitani. Koko aamu on kulunut rapsutellessa. Vatsaan sattuu. Tämä on seurausta jumalaisen orgastisen hampurilaisen nauttimisesta.

Eikä edes kaduta.

Lisäksi mieltäni painaa toinen vakava asia, nimittäin mieleni järkkyminen. Olen jossain määrin niin lopussa, että olisi jo korkea aika puhaltaa peli poikki. Olen aina ollut se, joka lopulta kuitenkin kelluu. Minun pääni ei koskaan ole minua hylännyt. Kaikki aaltoilevat, ja minäkin, ihan normaalin puitteissa, mutta nyt veneeni on hörpännyt hieman liikaa vettä. Minusta tuntuu hetkittäin, että minä uppoan.

Heitin juuri roskiin lähes neljän viikon edestä lukemattomia viikonloppuhesareita. Täytin biojätteen pilaantuneella ruualla. En ole käynyt tanssitunneilla kolmeen viikkoon. En ole maksanut kaikkia laskujani. En ole palauttanut vanhaa luottokorttiani pankkiin enkä täyttänyt veroilmoitusta. Pyykkikorini on täynnä. Vaihdoin lakanatkin vain satunnaisen yövieraan innoittamana ja osittain pakosta, sillä hilsemeri alkoi olla jo astetta turhan kuvottava. En ole nähnyt vanhempiani 3 viikkoon, vaikka olenkin sopinut treffit jo monen monta kertaa näille viikoille, ja minulla olisi tuliaisiakin. Mutta kaiken voi perua. Mistä vain voi lusmuta.

En edes itke enää. Minun rintakehääni painaa satakiloinen lyijypaino, joka tukahduttaa sydämeni lyönnit ja minä en halua nukkua enkä herätä.

Minä haluan lakata olemasta, mutta olen asian suhteen loppuen lopuksi kuitenkin liian välinpitämätön ja aikaansaamaton. Haluan koomaan. Talviunille.

Kuinka syvälle minun pitää ajaa itseni suohon, ennen kuin ryhdyn rämpimään ylös?

Lisäys: terapiasessiot ystävän kanssa pelastivat minut juuri uppoamiselta. Muistelin, miltä tuntui käydä terapiassa. Miltä tuntui, kun joku edes hetken kuuntelee. Ja joskus tekee hyvää, että saa ihan vaan turvallisesti kuolata jonkun toisen ihmisen olkapäätä vasten.