Minä olen molemmat

Se on vain kertakaikkisen surullista, kun koittaa viikonloppu ja juoksen kotiin lepäämään, eikä lepo auta. Säälin itseäni, kun perjantaina menen nukkumaan mahdollisimman aikaisin (eikä uni tule). Illalla toivoisin jo olevan lauantai, joka ei olekaan yhtään parempi. Tekee mieli pysähtyä ja huutaa. Mitä järkeä tällaisessa elämässä oikeastaan on?

Ainoana ilona aamulla oli uni,

jossa sinä olit vaihtanut minun asuntoni toiseen,

koska se oli lähempänä keskustaa ja pienempi.

Sanoit, että tämä on pidemmällä tähtäimellä parempi,

vaikka makuuhuone olikin ulkona

ja puutarhani yleinen ulkoilualue.

Pidin eniten siitä eleestä,

että olit nähnyt kaiken tämän vaivan

saadaksesi minut iloiseksi,

vaikka tajusinkin samalla,

että aiot muuttaa pois luotani.

En tiennyt, että asuimme yhdessä.

Asunto oli ensimmäisessä kerroksessa,

aivan kuten minä pidän

ja ulko-oven vieressä oli kirkasta lasia,

joten kuka vaan pystyi näkemään eteiseni.

Pihalla kasvoi keltaisenaan kukkivia puita ja ajattelin,

että kukkivatpa ne aikaisin vuodesta.

Sänkyni päällä oli kirkas muovikatos,

joka suojasi sateelta,

mutta sinä sanoit, ettei ulkona voi kuitenkaan nukkua vesisateessa.

Olohuoneen sohva oli vuodesohva.

Seisoimme pihalla (tupakalla) katsellen myrskyä,

joka iskisi varmasti jo ensi yönä,

kun puutarhaan harhaili mies lierihatussa

ja kysyi missä suunnassa Arabian ostoskeskus on.

En vaan tiedä, kuka sinä olit.

Miksi on helpompaa olla jossain ihan muualla; elää toista elämää? Vaikkapa sitten unessa. Espanjassa en murehtinut. Kokonaisen viikon olin läsnä ja ihan ok. Tämä viikko on ollut kamala, vaikkakin töissä oli suorastaan hupaisaa ja illat olen saanut itselleni. Oma aika ei yllättäen olekaan kirkastanut mieltäni, vaan ajanut minut suohon, jossa nyt rämmin suutuspäissäni. Olen pohtinut omaa säälittävyyttäni ja surkeuttani: kelpaamattomuuttani. Kelpaan muille, mutten itselleni. Minua ei ole tarkoitettu selviämään. Vuosi sitten olin naiivisti onnellinen ja nyt olen enää vain naiivi. Kuinka masentavaa. Missä kehitys, missä parempi suunta? Miksi minä haluan jotakin hyvää, mutten kykene tekemään sen eteen yhtään mitään?

Josko tämä olisi vain jokin vaihe, toivon. Mutten usko. Sehän siinä on; minä kuljen tietyssä rytmissä joka tapauksessa. Ensin skarppaan: tsemppaan, yritän, järjestän, onnistun, hoidan, setvin ja laitan kaiken kuntoon. Elän toivossa kuukauden, ehkä pari. Uskon itseeni, annan itselleni tilaa rakastua ja luotan toisiin ihmisiin. Rakennan yhteistä tulevaisuutta. Ja sitten havahdun - muistan kuka minä olen ja tajuan, että oma onnellisuuteni on vain minusta kiinni, ja minä olen huono. Ryhdyn purkamaan palapeliä - juon liikaa, riehun ja teen valintani harkitsematta. Kapinoin kaikkea vastaan, tukahdutan tunteeni. Ja jollain tasolla palaan omaksi itsekseni, sillä minä olen molemmat. Olen se, joka haluaa voida hyvin ja voida huonosti.

Olen ristiriitainen, ristiaallokossa.

Ja tiedän vain, mitä en halua nyt.

En halua tehdä päätöksiä.

En halua ikävöidä.

En halua tuntea vastuuta ja velvollisuutta.

En halua kantaa huolta.

Haluan vapautta.

Tällä hetkellä minun tarvitsee olla ihan yksin ja opetella pitämään itsestäni. Lakata ajattelemasta maailmaa pelkästään epäreiluna paikkana.

Tai luovuttaa. En ole vielä päättänyt haluanko selvitä ollenkaan, sillä niin usein tässä todellisuudessa huomaan, ettei elämässä ole mitään kokemisen ja näkemisen arvoista.

Elämä on yhtä tanssia, mutta ehkäpä tämä valssi on vain väärä.

Emma Salokoski - Väärä valssi .