Veitsenterällä

FHDgsfbjdahf jokin mättää edelleen. Piristyin jo päivällä, mutta sitten sinä soitit. Ja peruit jo sovitun.

Luulin päässeeni helpolla; ajattelin, että edes yksi kokonaisuus on valmis ja paketissa. Ja eihän sillä ole mitään väliä, mutta juuri tällä kertaa se oli juuri sen pienen hitusen verran liikaa, ja minä itkin. Silmät punaisina istuin iltapäivän kokouksessa ja ahmin täytettyjä croissantteja. Söin niitä viisi. Ja mietin, että mitä väliä sillä muka on, tuletko sinä vai tuleeko joku muu, sillä sinä et ole minulle mitään, enkä minä sinulle. Ja mietin, että miksi satuit kertomaan minulle juuri tänään nämä uutiset. Ethän sinä voinut tietää, vaikka sanoitkin tietäväsi.

Hetken luulin, että olit aidosti huolissasi, kuten niin kovin moni muu, joiden ei tarvitsisi huolia lainkaan. Ja vihaan itseäni, kun mietin koko asiaa. Minun ei pitäisi miettiä, vaan jatkaa matkaa. Katsoa tulevaan. Lopettaa itkeminen ja murehtiminen. Sen sijaan minä uppoan kuulemaan lisää irlantilaista aksenttia, joka kysyy ja ihmettelee Suomea ja vapauttamme, luottamustamme  ja muistan hetken sen vihreyden ja vehreyden siinä maassa, johon minä olin tervetullut mutta sinä et; jonka minä valitsin SINUN VUOKSESI enkä itseni vuoksi. Jonne minä haluaisin takaisin, mutta joka on lopullisesti ikuisesti pysyvästi pilattu ja puhki unohdettu. Ja silmäni alkavat punoittaa taas ihan hieman enemmän ja noudun nieleskelemään ja mietin totisesti, josko uskaltaisin lähteä vessaan voimaan pahoin, vai luulisiko joku minun olevan raskaana.

Ja rohkeasti ojennan hameeni ja pyyhin kylmän hien otsaltani ja kuuntelen ja analysoin ja tunnen itseni niin huonoksi ja saamattomaksi, systeemin hyväksikäyttäjäksi ja ajattelen kuinka kaikki paska romahtaa niskaani, kun äitini saa selville, miten hirveää minulla on ja kuinka vihainen hän onkaan, kun en ole kertonut. Ja kuinka hänelle tulee niin suuri suru puseroon, että pitää vaihtaa isompaan paitaan.

Ja kuinka sitä puidaan ja puhutaan ja sille juodaan ja sen kanssa voidaan pahoin ja ne ovat kuitenkin minun pilkkuni ja minun huoleni, ongelmani, eikä teidän muiden.

Sitä luulee selviävänsä - taltuttavansa yhden ongelman kerrallaan: etsin vanhan luottokortin ja saamani palautuskuoren, otin molemmat mukaan töihin, leikkelin kortin ja kotimatkalla on postilaatikko, jonne voin lähetykseni tiputtaa. Enää pitää vain lähteä kotiin, niin asia on selvä. Ja kävellä oikeaa reittiä. Mutta minulla on syyni, miksi olen vieläkin toimistolla, turvassa. Miten voi olla, että tämä vaihe on vaikein? Vaikka kyseessä on vain loppuun saattaminen. Olen kirjoittanut valmiin sähköpostin, mutten pysty painamaan lähetä -näppäintä.

Vielä hetki sitten odotin edes juhannusta ja Prahaa, mutta sitäkään ei enää ehkä ole.

Kun verhoja vedetään pois ikkunan edestä,

niiden takaa ei yllättäen alakaan tulvia valoa,

vaan pimeyttä

ja yhtäkkiä

minun ja pimeän välillä

on enää vain muutama verho,

välilehti.

Minä odotan Flowta.

Minä odotan sellaista tilaa,

jossa olen turvassa.

Ei ole muuta.

Ei mitään,

ei ketään.

Kovin vähän, vähäpätöisiä asioita.

Kuinka kangas voikaan olla noin harsomaista,

läpinäkyvää.

Ja sormeni menevät siitä läpi

niin helposti.

Ei tämä ole mitään erityistä,

ei tässä ole mitään sellaista,

joka kertoisi tämän olevan viimeinen näytös.

Löysin vanhan ostoslistan. Se kuuluu näin:

sipuli

bataatti

avokado

porkkana

salaatti

kurkku

kaali

punakaali

lanttu

maito

raejuusto

mehu

elämänilo

Kipaisenpa Lidlin kautta kotimatkalla, josko saisin kaikki tuotteet kätevästi saman katon alta. Toivottakaa onnea, pitäkää peukkuja pystyssä.