Peili

Jossain pitäisi olla testi, jolla saisi todenmukaisen, überrealistisen arvion itsestään ja omasta voinnistaan. Ja siihen arvioon pitäisi voida luottaa kuin Raamattuun: tämä on totuus minusta juuri tällä hetkellä (ja tämän mukaan minä voin jatkaa minne ikinä haluankaan). Itsensä näkee aina kuitenkin eri tavalla kuin muut ja itsearviointia on kovin vaikeaa tehdä. Joskus sitä kokee epäonnistuvansa, vaikka onnistuukin ja taas toisina päivinä maailman surullisimmat asiat tuovat hymyn huulille.

Mutta ei ei, omakuva peilin kautta on aina vääristynyt. Sitä luulee näkevänsä jotain muuta. Minua katsoo takaisin aina kovettunut ja kylmä ihminen, jota on hakattu päähän ihan hirveän monta kertaa, liian kovalla halolla. Peiliminä on kyynistynyt, pessimistinen, laamaantunut epäonnistuja, jonka aikaansaamiset ovat esikoululaisen luokkaa. Ja sitten joku tulee, ja sanoo, että "ihanaa kun sä naurat noin paljon ja oot aina niin positiivinen!" ja minun tekee mieli tehdä jotain todellä outoa, kuten syödä multaa tai imitoida kiimaista jakkihärkää. Ja ehkä läimiä toteajaa kevyesti, koska hän selvästi on ihan pihalla todellisuudesta.

On hyvin vähän ihmisiä, joille voin sanoa, että nyt on ihan hirveää ihan vain olla. Katsoa suoraan silmiin ja tunnustaa, että minulla on inhaa, nyt kun vain olenkin tässä. Hengitän sisään ja ulos olen vaivoin edes selkä suorassa, kun tekisi mieli lyödä otsaa seinään mieluummin ja ehkä HUUTAA ihan vaan kaikkea mitä sylki suuhun tuo ja syödä sitä saatanan multaa. Ja kukaan ei koskaan ota minua hartioista kiinni ja ravista huutaen HERÄÄ HERÄÄ missä sä oot, miten sä voit, mihin sä meet. Koska kuitenkin tämänkin kaiken keskellä (jos vaan jaksan meikata ja pukea puhtaat vaatteet) olen suloinen, iloinen, uuttera höpöttäjä, eikä se muuten ikinä häviä mihinkään, vaikka suunnittelisinkin terroristi-iskua peruskouluun.

Kukaan ei usko, että minä olisin sellainen. Minun nahkani on paksua ja turkkini tuuhea; kukaan ei pääse iholleni.

Miten on mahdollista, että juuri minä jäisin yksin, voisin pahoin; olisin säälittävä ja surullinen. Enkä minä teidän kanssanne olekaan, mutta yksin istun peilin eteen ja minua katsoo takaisin hirviö, jolla on ajoittain aivan hirveän paha olla. Okei se hirviö ei kuitenkaan suunnittele terroristi-iskuja, mutta se on hyvä tuhoamaan sisäelimiä ja ihmissuhteita päässään ja mielessään. Ja se ajattelee hirttosilmukoita joka ilta ennen nukkumaanmenoa, kun ne vaan jotenkin pukevat epätoivon paremmin sanoiksi kuin muut jutut. Mikä on ihan tyhmää, koska hirttosilmukka on vaan pätkä köyttä, eikä sillä ole mitään todellista sananvaltaa missään. Eivätkä hirttosilmukat edes puhu.

Mutta, kaikesta huolimatta, tänään askeleeni on taas ihan hieman kevyempi. Olen yrittänyt miettiä asioita, joita odottaa. Niitä on edelleenkin vaikea nähdä, mutta jos oikein yritän, ummistan silmäni ja sukellan tummaan mereen ja lepään pohjassa katsellen kohti pintaa, voin nähdä pieniä kirkkaita väreitä. Kaiken mustan, synkän ja kylmän keskellä ainoa millä on merkitystä on ystävyys. Se, että on olemassa ihmisiä, jotka välittävät. Jotka jaksavat olla minun seurassani silloinkin kun minä haluan hypätä sillalta (dillet).

Minä odotan ihmisiä - kohtaamisia uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa. Riitoja ja väittelyitä. Eriäviä mielipiteitä, arvokkaita vastaväittämiä. Uusia näkökulmia elämään. Ja sitä kun molemmat vaan tykkäävät SIITÄ BIISISTÄ ihan sikana ja sitä popitetaan uudestaan ja uudestaan ja naapureista se on ihan hirveää. Mutta kukaan ei uskalla valittaa, vaikka kello onkin jo kuusi aamulla ja on valoisaa ja sinä pidät minua kädestä, kun minä sytytän viimeisen savukkeen ja vedän henkeeni aamun tuoksun ja savun sekoitusta. Ja me olemme yhdessä ja minä ymmärrän, että sinua sattuisi, jos minä vain häviäisin.

Minä odotan sitä, kun saan pukeutua naamiaisasuun ja loikkia pitkin Helsingin sateisia katuja (vappu).

Minä odotan sitä, kun joku hymyilee minulle ilkikurisesti.

Minä odotan sitä, kun tunnen itseni hyvin lyhyen hetken ajan jälleen kauniiksi ja kokonaiseksi (ne ovat ihan parhaita hetkiä, muuten, tosi oudolla tavalla, kun se on jotenkin liian itsekeskeistä, että niistä oikeasti saisi tykätä). 

Jossain se on, todella syvällä minussa. Toivo. Ja siinä hengessä minä päätin tänään jäädä aamun hyvään hetkeen ja tunnelmaan, josta eilen tipahdin ulos kuin pelinappula shakkilaudan reunalta. Tänään minä jäin sinne, ja makasin sängyllä liian pitkään katsellen sinistä taivasta ja miettien, että tekeeköhän se sama lintu tänäkin kesänä pesänsä epähuomiossa minun kärhöpusikkooni. Ja onkohan se taas yhtä ärsyyntynyt auringonotostani. Ja että otankohan koskaan enää aurinkoa. 

On hyvin vähän ihmisiä, jotka edes yrittävät ymmärtää.

Thank you for being there for me.

Oh no, sorry, you weren't. My bad.










Lisäys: olinkin niin väärässä, kuin voi olla. Toivo on juuri kävellyt bussin alle. Luulin, että olisit kertonut asiasta minulle edes kasvotusten, mutta ei. (Kiitos sinulle, joka olit rehellinen.) Oli kiva kuulla, että te olette söpö pari. 


Älä enää koskaan soita.