Missä minun onneni on?

Joskus mietin, miltä onni tuntuu. Ehkä muistelen, ehkä luon utopiaa, joka koostuu koetuista hippusista. Jotenkin sen haurauden ymmärtää, joskus jopa siinä hetkessä. Mutta siinä kun on, läsnä, kokevana, sitä ei oikein millään hahmota, ettei juuri siihen nimenomaiseen onneen enää koskaan pääse kiinni. Se tuntuu niin helpolta; tarttua kiinni tunteeseen, läsnäoloon, kosketukseen, valon ja varjon leikkiin. Väsymyksen tilaan, tai siihen kun on virkeä, kerrankin. Mutta aika juoksee, vuodet vierivät ja kaikkea muuta kornia paskaa. Yhtenäkään päivänä ei sada samalla tavalla. Tulee uusia tunteita, uusia onnenpilkahduksia. Mutta aina jotain hetkiä kaipaa ja muistelee toisia enemmän. Ja toki jokaisen elämässä on kausia, jolloin onnen pilkahduksia on hieman vähemmän, tai niitä ei pysty niin selkeästi hahmottamaan ja huomaamaan. Joskus niitä ei ole lainkaan, mutta onneksi loppu häämöttää.

Mitäpä sitten, kun ei enää muista? Kun aivot pettävät ja etsivät jotain koettua ja muistelemisen arvoista, turhaan. Kun pää lyö tyhjää. Minä olen nyt tunnellissa, enkä näe eteen tai taakse. Minä en muista onnea. TILT. Vau, onko olemassa mitään pelottavampaa?

Onko meidän jokaisen loppu tällainen, vai pystyykö joku kulkemaan viimeiset metrinsä tukien jalkansa tukevasti niille muistoille; onnenpilkahduksille? Mitä muistelee kuoleva vanhus, vai muisteleeko mitään? Tunteeko joku ensisuudelman huulillaan, tai jonkun vaan tunkemassa kieltä suuhun ikimuistoisesti? Miltä se tuntuu; onko se totta? Onko sillä väliä, mitä onni on, jos sitä on?

Missä onni on? Missä minun onneni on?

Minua vituttaa kuin pientä oravaa, taas kerran. Olen edelleenkin sumussa, tunnellissa. Kun kävelen, en ole ihan varma osuvatko jalkani maahan. Näen teitä ihania ja nauran mukana, mutta nauru on siinä minun kehoni ulkopuolella, ja sisäpuolella tilannetta tuijottaa väsynyt ihminen, joka ei edes hymyile. En ole ihan varma, mitä sanon, ja se pelottaa, mutta minä olen kuitenkin minä. Suustani tulee ulos niitä samoja vanhoja totuuksia. Mikään ei ole muuttunut. Mutta en muista onnea, en tunne sitä tunnetta, ja mietin tosissaani, että missä olen mennyt vikaan.

Hei jos näet

onneni

kauniit muistoni

jossain puun oksalla

roikkumassa pää alassuin

ohjaisitko ne tyköni?

Minun on niitä jo ikävä, enkä saa uusia kiinni millään.

Se on se se märkä nurmikko varpaiden alla,

TOIMI ENNEN AINA

mutta sekin on mennyt rikki.

Tuntuu enää vaan märältä

ja tekee mieli aivastaa.

Tarkoituksena olisi lähteä matkalle onnea etsimään ja pitää hieman taukoa tästä maailmasta, sillä joskus on hyvä yrittää keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Palaan, kun minulla on onnellista kerrottavaa, toivon.

Magenta Skycode - Trains are leaving the yard