Luovutan

Huonoja uutisia; joudun luopumaan rakkaimmistani, koska olen tunteeton psykopaattimulkku ja kärsin masennuksesta. Kaikki ilmenee kyvyttömyytenä viettää tarpeeksi aikaa kissojeni kanssa; ovat raukat ihan onnettomia. Vanhempani hamstraavat otukset kesälomani ajaksi huostaansa ja voipi olla, että jäävät sille tielle. Pääsen toki kylään ja moikkaamaan, ja pääsen eroon jatkuvasta karvaongelmasta, mutta mieli on maassa pelkästä ajatuksestakin. Olen epäonnistunut äitinä, olen huono ihminen.

Tämä kevät ei ole ollut vain tappavan rankkaa, vaan myös äärimmäisen poissaolevaa aikaa. Olen mennä viipottanut tuolla jossain, ja kotona minun karvapalleroni ovat naukuneet kahdestaan. Joo, ovat saaneet ruokaa, vettä ja puhtaat hiekat, mutta en minä ehdi kotona vain istua rapsuttelemassa niitä. Kumpainenkin tarvitsisi 2 tuntia päivittäistä silmiintuijottelua ja silittämistä, enkä minä pysty. Entiseni teki töitä kotoa käsin ja olimme useammin iltoja kotosalla. Sinkkuuteni on vienyt muruiltani molemmat rapsuttajat. Kollegani ehdottivat pariterapiaa kissojeni kanssa, mutta ei sekään ratkaise ongelmaa.

Olen helpottunut ja samaan aikaan äärimmäisen masentunut, enkä tiedä pystynkö nukkumaan enää kotonani lainkaan. En pysty olemaan yksin tyhjässä asunnossa, sillä pelkään ääniä ja rapinoita, jos ei ole ketään niitä aiheuttamassa. Mutta kenties vapaus vastuusta ja velvollisuuksista on hyvä asia; kenties huono omatuntoni hitusen hellittää. Tai ehkä masennun lisää. Ei sitä tiedä, aika näyttää. Harmi vaan. Muistuttakaa minua, etten lisäänny koskaan; lapsia ei oikein voi heittää vaikkapa naapurille, jos ei jaksa.

Kun hankin kissani aikoinaan

minun kotini muuttui kodiksi,

linnani asutuksi.

Oli syy tulla kotiin töistä,

käydä kaupassa,

istua sohvalla,

kutsua ihmisiä kylään.

Nyt olen niin väsynyt,

että rakkaudenpuuskat ja purasut

eivät jaksa enää minua lämmittää.

Eivät ne pienet saa vastakaikua,

sillä minä olen passivoitunut

viherkasvin tasolle.

Ameeban ja äidin välimuoto

ei kelpaa huoltajaksi.

Ja niinpä minä luovutan jälleen yhdellä elämän saralla.

Ja tunnen itseni niin kovin pieneksi, huonoksi ja voimattomaksi.

Syylliseksi ja surkeaksi.

Epäonnistuneeksi.

Enpä tiedä. Onkohan missään enää mitään järkeä,

sillä kun elämän peruspilarit musertuvat

minun huonouteni voimasta,

sitä hetkeksi pysähtyy miettimään: miksi.

Pieni kuolema, mutta ei sellainen hyvä tällä kertaa.

Minun tulee teitä ikävä.