En ehkä ihan ymmärrä, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta. Olen tyytyväinen, joten kenties ei ole tarvetta ylianalysointiin ja siltikin minä mietin, pohdin ja punnitsen. Ehkei pitäisi, tai ehkä tämä on juuri se, mitä kaipaan; ehkä nyt on oikea hetki nostaa minut ponnarista ilmaan ja ravistaa. Hei herätys! Pysähdy tuntemaan, dorka. Älä ole idiootti; älä vastustele, älä ole pidättyväinen, kun siihen ei ole tarvetta. Mutta maailma on pelottava paikka ja maa on täynnä lasinsiruja, eikä minulle ole kenkiä, ja mitä jos sattuu... kuka kävelisi vapaaehtoisesti lasimurskaan?
Muistan ikuisesti muutaman vuoden takaisen tanssiteoksen Kaupunginteatterissa. Helsinki Dance Company käsitteli taas vaihteeksi vakavia aiheita ja lavaa reunusti kymmeniä viinipulloja, niitä värikkäitä vihreitä ja kirkkaita. Ja osa pulloista särkyi ja sirut levisivät pitkin lavaa, mutta paljasjalkainen tanssija ei reagoinut lasiin, vaan tanssi tanssimistaan: vimman ja vauhdin vallassa, kaatuen lasiin ja juosten ympäriinsä murskan päällä. Enkä minä nähnyt häivähdystäkään verta, mutta minä tunsin sen kivun, kun sirpale uppoaa pehmeään jalkapohjaan ja jokainen askel sen jälkeen on vaivalloinen ja epäilevä. Minä muistan sen tunteen. Esityksen pullot ja sirpaleet eivät tanssijaa vahingoittaneet, ja ehkäpä minunkin kaupunkini kadut ovat täynnä tekolasia ja vaara vain näennäinen. Ehkä vaaraa ei ole oikeasti olemassa. Ehkä potentiaalinen vaara ja pelko pitävät minut etäällä lasinsiruista, vaikka näen muiden kävelevän niiden iloisesti ja keveästi. Ehkä kipu on minun pääni sisällä.
Minä epäilen, sillä se on nykyään luontoni, eikä siinä ole mitään pahaa. Eipähän satu, mutta ihan oikeasti: jos pelkää aina kaikkea, jotain jää kokematta. Minua raivostuttaa oma rikkonaisuuteni, kun helpompaa oli olla ehyt ja uskalias. Hetkessä minä nautin ja olen hyvin, mutta hetki on lyhyt ja palatessani maanpinnalle muutun epämääräisen hailean läpinäkyväksi ja menetän haluni - haluni mihin? Mitä helvettiä minä haluan?
Vilkaisin itseäni peilistä
ja lähdin hakemaan vielä yhtä kahvikupillista.
Käytävällä kaikui
tyhjä kopina,
mutta minä naamioin itseni toiseksi ja laukkasin.
Keveästi.
Koppoti koppoti koppoti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti