Jos oikein toivoo sadetta, rupeavatko pilvet itkemään?

On hyvin todennäköistä, että minä kuolen pyöräilyonnettomuudessa. En osaa kääntyä kuin oikealle, sillä lapsuuteni harjoitusympäristö oli yksisuuntainen. Öisin ajoin aina salaa kierrosta vastakkaiseen suuntaan ja leikin kuolemalla, sillä vauhtini oli niin kova, etten olisi ehtinyt väistää vastaantulevaa autoa. Nyt käytän kypärää ja hurjastelenkin vain varmoissa kohdissa.

Työmatkani on 8 kilometriä suuntaansa. Siinä menee noin 25 minuuttia. Matka on kauneinta Helsinkiä - rantoja, metsää, polkuja ja merenrantabulevardeja. Kaunista aamuisin, kaunista iltapäivisin.

Loppukesällä pyöräily oli oikeastaan ainoa asia, joka piti minut tervejärkisenä. Ahmin happea ja tuulta ja reiteni menivät maitohapoille. Joinain aamuina en pystynyt kävelemään toimistoni portaita väsymyksestä johtuen. Eräänäkin aamuna kävin oksentamassa vessassa, kun olin vetänyt itseni niin piippuun. Sen jälkeen päätin pyöräillä vain ilokseni enkä rangaistaakseni itseäni. Viikon kuluttua laitoin pyöräni talviteloille.

Tänään kävin tanssitunnillani pyörällä, eli liikuin 2,5h putkeen ja se oli hyvä. Aamun blogitekstini olisi ollut täysin toisenlainen. Mutta minä poljin ja eksyin ja ryntäsin tunnille, jossa tajusin etten ole ollut siellä ikuisuuksiin ja olen jäänyt pahasti jälkeen, ja tulevassa esityksessä ei ole tilaa minulle; on tilaa vaan niille paremmille, jotka osaavat. Ja minä tanssin itseni piippuun, minulta loppui happi. Meinasin pyörtyä ja jouduin lepäilemään, ja silti minä olin enemmän läsnä kuin joku muu, joka osasi toistaa liikkeet muttei päässyt sisään siihen tunnelmaan, jossa minä olin ja kärsin ja voin hyvin, sillä se oli oikea tunnelma. Ja minä haluaisin olla hyvä ja jaksaa tanssia, mutta en vaan pysty, sillä minun pääni huutaa haluavansa taas sekaisin. Ja se ei nyt sovi, ei niin millään. Minun täytyy vain yrittää jaksaa, niin pitkälle kuin pystyn.

Liikunta auttaa pahoinvointiin. Tiedän sen kyllä, mutta kun en jaksa mitään, miksi jaksaisin liikkuakaan?

Ja se mitä tulee tuohon pyöräilyonnettomuuteen, toivon ettei teidän tarvitse pohtia moista. En minä enää kaadu, vaikka viime kesänä ajoinkin kerran ojaan. Ei ei. Reittini on tuttu ja mieleni kirkas. Mutta odotan sadetta ja synkkiä pilviä horisontin ylle.

Villa Nah - Rainmaker

Lisäys: osallistuin tuijotuskilpailuun mielialani kanssa. Arvatkaa kumpi voitti?