Tuulee

Hei minä vihdoin tajusin, että olen jo parempi, sillä puhun masennuksesta masennuksena ja itseinhosta itseinhona. Aina aiemminkin olen väittänyt käyttäväni oikeita nimiä, mutta itseään on kovin helppo huijata. Minä olen masentunut. Minulla on hätä. Siksi siis nyt olen häijy ja paha ja viis veisaan teistä muista, vaan rakennan itseäni. Mutta ehkä nyt jo olen vähemmän huonossa jamassa, sillä näen tilanteen selkeästi.

Ja nautin vaihteeksi pienistä asioista - pienistä hyvistä tunteista. Terassitorkuista (3 tuntia). Pistaasipähkinöistä. Vuohenjuustosta ja paprikasta. Pyöräilystä aamuauringossa. Fazerina -jäätelötuutista ja kahvikupposesta kadulla lounastauolla. Siitä kuinka pihan lasten häly hälvenee heti kun suljen terassilasituksen ja minä voin upota omaan maailmaani, jonka olen itse rakentanut. En näe pihani valtaamia voikukkia, enkä kuule sottaista keittiötäni. Kissan nälän kyllä kuulen, mutta ääni on etäinen ja luovuttanut. Punkerolla on aina nälkä, mutta se tietää itsekin selviävänsä ilman. Sen bulimiavaihe meni onneksi ohi.

Peukaloideni iho kesii ja tuntuu mahdottomalta avata pistaaseiden kuoria. Tarvitsen oman pähkinänsärkijän. Personal trainer, personal nut cracker. Sellainen puolialaston adonis joka puree pähkinät rikki hampaillaan ja jumaloiden ylistää minun upeuttani ja paremmuuttani. En minä oikeasti sellaista kaipaa, vaan pyyteetöntä välittämistä ja ennen kaikkea luvan olla oma itseni. Kunhan vaan fiilistelen. Olen tavannut liikaa ihmisiä, jotka haluavat muokata minusta omanlaisensa kokonaisuuden, mutta en minä ole rauhallinen ja järkevä, terveellinen, kaunis tahi rintava. En minä ole vakaa ja turvallinen, vaan juuri ja juuri aisoissa pysyvä villikko. Ehkä juuri siinä piilee osa minun viehätysvoimastani - että olen kuin myrsky. Tai vähintäänkin näytän yleensä siltä, että olen kohdannut hurrikaanin. Mutta vaikka minä haluaisin kuunnella ja auttaa ja olla tukena, nyt juuri en vain pysty. Minä en voi olla ystävä kenellekään nyt, sillä minun pitää keskittyä auttamaan itseäni. Kuuntelemaan itseäni.

Minä kaipaan vapautta ja turvaa samaan aikaan. Reppumatkailua ja velkahelvettiä. Ja olen melkein päättänyt tuhlata rahani vuoden kuluttua johonkin paljon tärkeämpään kuin asumiseen. Olen päättänyt lähteä reissuun; kerätä kokemuksia ja etsiä itseäni. Aasia on odottanut jo pitkään, eikä minua muutkaan alueet haittaa. Ainoa rajoitus on aika; haluan pitkälle reissulle. Haluan olla poissa niin kauan, että mieleni kirkastuu. Minun työni odottavat. Ystävät eivät, mutta ei sillä ole merkitystä. Siksikin minä torjun ihmisiä.

Sinä sanoit minulle

joskus silloin, kun vielä välitit,

että sinusta olisi ikävää,

jos olisin poissa pitkiä aikoja.

Puhuimme kuukausista.

Sanoit, että minun kannaltani se olisi hyvä,

että että antaisit minulle luvan lähteä,

mutta toki

sinua harmittaisi.

Sinulle tulisi ikävä.

Ja silloin minä ymmärsin,

että on parempi, kun ei tarvitse koskaan pyytää keneltäkään lupaa mihinkään,

vaan mennä vaan.

Olla ikuisesti vastuullinen vain itselleen

jakaa arki itsensä kanssa.

Olla vakiintumatta.

Sinun rakkautesi

minua kohtaan

sai minut ymmärtämään,

etten minä halua rinnalleni ketään.

Ja se saattaa olla pysyvää,

anteeksi.

En vaan pysty enää

luottamaan.

Haluan tien päälle. Haluan ettei kukaan odota minulta mitään. Haluan pois täältä. Viltti on lämmin ja villasukat tuntuvat pehmeiltä. Minä minä minä minä minä minä minä. Minä itse.

Lisäys: ei mun tarvitse lähteä edes ulkomaille, mutta pieni maisemanvaihdos tekisi gutaa. Otan muut keinot käyttöön, hihii.

Happoradio - Itä-Suomessa tuulee

"Ymmärrätkö viimein miksi harvoin hymyilen?"