Kameli

Hei sinä pieni pilkahdus valoa, älä mene! Otan sinua pyrstöstä kiinni kuin tähdenlennosta ja roikun kynsin hampain matkassa mukana. Ja näen koko viikon selkeänä: täynnä ohjelmaa, joka tukee minua ja minun hyvinvointiani. Tunnen rasituksen kehoni äärirajoilla ja tiedän miksi vedän kipeät keuhkoni täyteen happea. Näen itseni lavameikissä ja valokeilassa. Tunnen taas kerran maitohapot reisissäni siinä ylämäessä juuri ennen kotia. Töihin on helppo polkea, mutta kotimatkalla ylämäkeä on liikaa ja usein päädynkin kauppaan ostamaan jäätelöä ja istahdan katsomaan kosken kuohuja hetkeksi. Yksin. Mutta eihän se haittaa, sillä ulkona kimaltaa aurinko ja merituulikin jotenkin vain kevyesti hönkäilee päin naamaa.

Työ tuntuu raskaalta. Vieraiden hymy oli täynnä kultaa, mutta silti minä olen huolehtinut kuluista koko viikonlopun ja nukkunut huonosti ja väärinpäin ja farkut jalassa. Ja huolinut VOI VOI VOI virheitä ja aikaansaamattomuuttani. Mutta pilkut ovat parempia - ne neuvovat minua ottamaan lunkisti. Muutama yrittää kadota kokonaan. Vihdoin ne kuulevat, mitä olen yrittänyt niille huutaa.

Näen mielessäni taas sellaisen kaatosateisen illan ja punaviinilasillisen, kun auringosta rasittunut iho on kuuma ja viilenevä ilta vihdoin laskeuttuu rauhoittavana verhona päälle ja kietoo sisäänsä. Hei. Se on jotain, mitä minä odotan. Minulla on tulevaisuus. Prahakin kutsuu juhannuksena ja sain luettavakseni matkaoppaan, joka on täynnä vinkkejä ja neuvoja ja karttoja. Enää pitää opetella rakastamaan itseään ja juomaan olutta ennen reissua; muuten se on ihan turha juttu. Minä vaan satun vihaamaan olutta (ja itseäni).

Torstain tuhinassa ostimme liput Flowhon vihdoin ja näen itseni jo festaritunnelmissa. Ja siihen väliin olen säästänyt 2 viikkoa kuuden viikon kesälomastani. Muut neljä olen hukannut, ties minne. Tiedän jo nyt, että kaksi viikkoa ei tule riittämään, mutta jollain perverssillä tavalla en uskalla ajatella pidempää lomaa, sillä viime kesän 2,5 viikkoa oli niin synkkää ja kamalaa. Itkin putkeen puolitoista viikkoa yksinäisyydessäni. Kun lopulta pääsin töihin takaisin olin niin helpottunut, etten osannut olla. Ja silloin minä aloin parantumaan erosta, vähitellen, askel kerrallaan. Pieniä askelia. Ainoa asia, mikä sai minut jaksamaan koko viime syksyn oli työni, enkä ymmärrä miksi se tuntuu nyt niin raskaalta ja stressaavalta, vaikkei mitään hätää olisikaan.

Aurinko lämmittää vasten mustaa takkiani, mutta minun on kylmä. Kylmyys ei ole fyysistä, vaan enemmänkin jotakin mutuisaa; minusta huokuvaa. Olen kuin käänteinen kekäle. Negatiivi ihmisestä.

Lääkärini soitti vihdoin. Voi onnea. Ei muuta kuin takaisin labraan ja reseptiä huuleen. Sentään soitti: muuten olisi ollut hupaisa viikko edessä.  Jostain syystä sekin jaksaa naurattaa (ha ha) ja sen lisäksi tänään minua nauratti lukihäiriöni, eli kolmen sukupuolen lomamatkat sekä nämä ihanat saamani lahjat.

 Todellakin toi muuten hymyn huulille tuo kameli.