Asioita, joille nauroin huomenna

Nauroin tänään/eilen/huomenna, koska...

• vihreät kainalot (paidasta irtoaa väriä)
• uusi työpuhelin
• parsa-vuohenjuustopiirakka (no oikei, kolme sellaista)
• sushi (ihan ajatuksen tasollakin piristävää)
• se tunne, kun tajuat juuri kuvailleesi kollegoille kissan ilmettä kissanmintun jälkeen sanoilla "näyttää vähän samalta kuin seksin jälkeen"
• se tunne, kun kuulet +50-vuotiaan työkaverisi käyttävän samaa hajuvettä kuin sinä (oikei, korjaus: NUOREKKAAN JA IHANAN TYÖKAVERISI)
• paskanhaju työhuoneessasi (oh please let it be someone else)
• kahden tunnin aamutorkut
• vapaailta

Olisi näitä enemmänkin, mutta kaikkea hyvää ei pidä paljastaa. Tämä on ollut todella työkeskeinen päivä. Toimisto <3 Mittaan kuumeen heti kun pääsen kotiin, lupaan. 

Kävin muuten eilen illallisella vanhempieni kanssa ja osoitin suurta lahjakkuutta syömällä siten, etteivät käteni (kämmenselkäni) näkyneet. Valitsin pimeän ravintolankin. Näin vanhempiani ensimmäistä kertaa kuukauteen, ja yleensä siis näemme kyllä useammin. Tunsin niin kovin huonoa omatuntoa taas kerran, mutta äiti oli hirmuisen onnellinen, kun minä hymyilin ja nauroin. Ja voi että minä nauroinkin! Paniikkinauru HAHAHAHA ei helvetti selviänkö tästä todella? Hienosti selvisin, ja illan kruunasi mahdollisuus avautua rakkaalle rakkaalle rakkaalle tonttumaiselle ystäväiselle. Kaikesta. Anteeksi.

Hassu päivä takana. Sain tänään tosiaan neljännen työpuhelimen vuoden sisään. Jatkossa kuuntelen vaan radiota kaikki päivät, kunhan korvatulehdukseni paranee ja lämpöily loppuu. Lastensairaudet ovat ikäviä; en ymmärrä täysin miksi ne aina viehtyvät iskemään minuun. Kenties olen hieman lapsen tasolla. Toisaalta tuo väite aliarvioi kaikkia lapsia.

 

Aurinkoinen sää saa minut uskomaan kesään ja muistin lähes salakavalasti puutarhani. Esikasvatus lienee todella tarpeen, jos haluan korjata satoa. Tomaatintaimet tapoin jo, mutta ei se haittaa. En sen niin väliä. Harmittaa taas kerran, kun kaikki on hieman turhan hälläväliä, mutta olen varma, että jos oikein pinnistän, pystyn kurkkaamaan reunan yli ja näkemään kesään ja tulevaan. Ja odottamaan jotain parempaa.

Pystyn. Yritän. (pinnistysääniä)

Aamulla pihallani nautiskeli pienen pieni citykani.

Ensimmäinen kaninkokoinen pihamaallani.

Näytti pitävän nurmikosta, eikä lähestynyt liikaa perennoja.

Kissa katseli kania ja minua

epäluuloisena,

ja varmaan muisteli viimekesäistä rusakkoa, kettua sekä naapurin kakaroita

varastamassa punaviinimarjoja pensaista.

Tämä kani oli kyllä paljon vähemmän pelottava,

mutta silti liian pelottava,

niin ettei sen lähestyminen olisi tullut kuuloonkaan.

Vaikka ovi olisi ollutkin auki.

Ja terassilasitukset

kokonaan kadoksissa.

Ja kissa varustautunut vähintäänkin kiväärillä,

sillä olen kuullut,

että citykanit ovat kuin nyrkkeilijöitä,

sitkeitä.

Parhaita ovat ne kasvit,

jotka vuosi toisensa jälkeen puskevat mullasta

ilman kastelua, hoitoa tai rakkautta.

Niihin minä luotan.

Joskus elämä tuntuu kulkevan taaksepäin tai takaperin tai jotain aivan kuten tämä biisikin: 

Mew: New Terrain