Eilinen oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Minusta tuntuu, että valitsen oikein, jos seuraan tunteitani ja annan mennä, mutta kun pelottaa. Mitä tapahtuu, jos asiat eivät taaskaan suju suunnitellusti? Ehkä voisin hieman avautua erostani, koska homma yksinkertaisesti tunkee ulos, mikä on osittain myös erittäin hyvä juttu.
Olen edelleen jollain tasolla rakastunut entiseeni; sitä jos jotain on vaikea tunnustaa itselleen. Emme ole nyt juuri väleissä, ja haluan kaikin keinoin pitää kiinni siitä illuusiosta, ettemme tule enää olemaan. Hänellä on tietysti joku uusi ihminen, joka on kaikilla niillä elämän osa-alueilla täydellinen, joilla minä aina stiplaan. Minut jätettiin sillä perusteella, että minun olisi parempi olla jonkun muun kanssa. Tyypillinen kusetus, jolla pelkuri pääsee mahdollisimman helpolla, kun ei oikeasti tarvitse sanoa, että vika on muuten sinussa.
Tietysti vika on minussa: ei tämän paskempaa seurustelukumppania voi ollakaan. En koskaan ole osannut innostua muiden tekemisestä, vaan aina vain siitä ihmisestä. Minulle on aivan sama, mitä minulle rakkaat ihmiset tekevät: yhdessäololla ja ihmisen minuudella on niin paljon suurempi merkitys. Kun ei ole aikaa olla yhdessä, eikä halua ja intoa jakaa omaa minuuttaan toiselle, suhde kuolee. Vika on silloin nimenomaan minussa (ja hänessä), eikä siinä, mitä toinen tekee.
Itkin pitkään ja vaadin häntä kertomaan minulle syitä jättämiselle, mutta alkuun hän ei osannut puida niitä sanoiksi. Sanoi vain, että oli ikään kuin pakko. Jossain vaiheessa ryhdyin vaatimaan tunnustusta, että vika on minussa, mutta hän ei koskaan sitä saanut sanotuksi. Elätin toivoa, sillä olin rakastunut, enkä voinut ymmärtää miksen saanut olla minulle tärkeimmän ihmisen kanssa. Sitten hänen elämäänsä astui toinen, jonka arvoa hän vähätteli kerta toisensa jälkeen. Minun elämässäni oli koko ajan jotain meneillään: uusia ja vanhoja ihmisiä, säätöä, sotkua ja kömpelöitä tunteiluyrityksiä. Minä odotin koko ajan, että hän laskisi minut irti ja kertoisi, että vika on vain minussa. Tai tulisi takaisin.
Mikään ei satuta minua enemmän kuin hänen epärehellisyytensä ja pelkuruutensa. Se, ettei hän saa sanotuksi asiaansa. Hän on onnellinen ja kiitollinen kuluneiden vuosien hyvistä hetkistä, ja minä herään joka aamu yksin toivoen, etten tietäisi paremmasta. Minulta on viety mahdollisuus puhtaaseen alkuun, ja kun nyt koen olevani kenties jonkun hyvän ja kauniin kynnyksellä, minun tunteeni kulkevat väärään suuntaan ja muistuttavat minua entisestäni. Rakastumisen tunne sotkee minut täysin (no sanoinpahan tuonkin vihdoin ääneen, anteeksi).
Jotenkin kertakaikkisesti harmittaa. Kaiken kruunaa entiseni naama kaikessa mahdollisessa mediassa, enkä vain osaa, jaksa tai pysty käsittelemään tätä kaikkea juuri nyt. Tekee mieli juosta karkuun, kun pelottaa. Ottaa äkkilähtö aurinkoon ja vain paeta.
Eräs hyvä ystäväni sanoi, että minun on mahdollista päästä yli (ja minä vastustin ja vastustin, kun on vaan niin paljon helpompaa kärsiä ja olla marttyyri, loukkaantunut, niin kovin surkea) ja että olen kenties jo pitkällä, koska tajuan, että säädän. Mistäpä sitten tunnistan todellisen onnen, rakkauden, luottamuksen ja kaiken muun hyvän? Miten erotan oikean valinnan väärästä?
Mitä jos en ikinä pääse yli erosta? Mitä sitten? Kuka joutuu kärsimään ja olisiko se kaikki ollut vältettävissä?
Mistä tiedän, ettei seuraava sydämeeni pääsevä ihminen tee minulle samoja temppuja kuin entiseni? Kuinka jaksaa yrittää ja miksi edes jaksaisin?
Taas sellainen päivä kun on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja kaiken tämän keskellä jossain syvällä sisälläni palaa tuli, joka tuntuu etäisesti tutulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti