Ostin sen mekon. En tiedä olenko tyytyväinen päätökseeni, mutta se selviää myöhemmin; aion ripustaa mekon niskaani tänään näyttelyn avajaisiin. Toki kyseessä on vain mekko, mutta jostain syystä siihen on sidoksissa suunnattomasti symbolista arvoa: mekko kuvastaa uudelleen syntynyttä minääni, joka sairastaa kroonista sairautta, eikä anna sen häiritä. Ehkä. Mahdollisesti. Oi tätä epävarmuuden juhlaa.
Pakkasista ilmeisesti johtuen ihoni kutisee ja hilseilee huomattavasti - rasvaaminenkaan ei tunnu auttavan. Pilkut olivat aiemmin rajoittuneet vain raajojen yläosiin ja torsoon, mutta nyt käsissäni ja jopa sormissani näkyy jo pieniä hilselaikkuja, jotka punottavat kylmyydestä ärsyyntyneinä. Ne ovat varmasti olleet tassujeni ilona aiemminkin, mutteivat vaan ole näkyneet. Tarkoituksenani olisi lisätä tänne muutamia kuvia, kunhan olen kameran ääressä seuraavan kerran.
Ihon pinta menee rikki huomattavasti helpommin kuin aiemmin, mutta olen myös huomannut edistystä: vatsani muutaman isomman laikun keskelle on alkanut muodostua "tervettä" ihoa. Kenties D-vitamiini on alkanut vaikuttaa? Aloitin maanantaina 20 milligramman intensiivikuurin, ja toivon saavani siitä apua.
Ihon pinta menee rikki huomattavasti helpommin kuin aiemmin, mutta olen myös huomannut edistystä: vatsani muutaman isomman laikun keskelle on alkanut muodostua "tervettä" ihoa. Kenties D-vitamiini on alkanut vaikuttaa? Aloitin maanantaina 20 milligramman intensiivikuurin, ja toivon saavani siitä apua.
En päässyt tällä viikolla uimaan, mutta ensi viikolla onnistunee. Odotan kauhunsekaisin tuntein muiden reaktioita. Minua ei kuitenkaan kovin moni ole nähnyt alastomana näillä pilkuilla. Ja itse asiassa eräs, joka minut näki, nauroi avoimesti. Ovathan nämä vähän hassun näköiset, kieltämättä. Mutta vinkkinä vaan kaikille, että kannattaa harkita kaksi kertaa ennen kuin nauraa päin naamaa... ei tässä itsetunto vielä niin koholla ole, että kaiken kestäisin.
Kesä on edelleenkin hämmentävä ajatus. Viime keväänä taimetin chilejä ja suunnittelin perennapenkkejä, sekä valikoin istutettavia hyötykasveja. Ja ennenkaikkea odotin, innolla. Minun pitäisi viettää kesällä mahdollisimman paljon aikaa pihalla valosta nauttien, mutta minua pelottaa jo nyt. Jotenkin epätodellista. Voinkohan koskaan oppia rakastamaan kesää?
Sovitin bikineitä. Rintojen kohdalla on tyhjät pussit. Valivalivikiviki. Laihtuminen ei todellakaan aina ole kovin mukavaa. Tämä viikko on ollut jotenkin rankka ja kummallinen, ja olen onnistunut työsähläämäänkin oikein kunnolla: tavalliseen tapaani lähetin sähköpostia väärälle henkilölle, ja otin vastaan korkea-arvoisen saksalaisvieraan polvisukissa. Se ei ehkä ollut niin vakavaa, mutta toi toki hymyn huulilleni, kun jälkikäteen tajusin pysähtyä ihmettelemään upeaa asukokonaisuuttani. Onneksi ei mitään vakavaa, ja niinhän se on, että rapatessa roiskuu!
Vihaan tuota sanontaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti