Kotini tyhjyys vainoaa minua - suojelen leikkeleviipaleitani automaationa ja etsin katseellani kissoja. Niitä ei näy missään, sillä vein ne maanantaina vanhemmilleni. Asunto on typötyhjä eikä lainkaan enää koti, mutta annan sille vielä uuden mahdollisuuden. Siivoan, järjestelen, organisoin. Yritän.
Viikonloppuna menen häihin ja yritän keinolla millä hyvänsä olla iloinen. Minua jännittää, en ole hyvä häissä, mutta minun on treenattava tosissani tulevaa kesää varten. Enkä millään haluaisi suojautua normaalilla metodillani, vaan olla avoin, sosiaalinen ja itsevarma selvin päin. Tai siis toki haluan nauttia muutaman, mutten kontata lattioilla. Vaikka siis konttaamisessa itsessään ei ole mitään vikaa... Olen pyytänyt paikkaa hyvännäköisten sinkkumiesten pöydästä, ja ainakin kaaso on minulle avoimesti kateellinen. Istumajärjestys lienee siis kohdillaan. Oikeastihan minä niin kaipaan lisää draamaa elämääni, voi elämän kevät... No mutta jos nyt edes silmäniloa, se sallittakoon.
Mielialani on kohentunut, mutta jännän epätasainen. Saan tunnemyrskyjä, joista osa on aiheettomia ja osa aiheellisia. Ja kaivan verta nenästäni hakemalla tietoa, joka saa minut voimaan pahoin. Rankaisen ja ruoskin itseäni, sillä jokin osa minusta on sitä mieltä, että en ole oikeutettu hyvinvointiin. En minä saa olla onnellinen. Vihaan omaa marttyyriuuttani, mutten osaa parantua.
Ja jostain se iskee: suru. Pohjaton, loputon. Yritän pestä sitä pois; huuhdella kasvoni kylmällä vedellä, saippuoida käteni ranteita myöten ja kuivata kaikki sormien välit huolellisesti. Katselen kauniita asioita ympärilläni - niitä on niin paljon! Vihreää, valkeaa. Aurinkoinen, lähes pilvetön taivas. Hymy, aito kysymys. Halua puhua ja kuunnella. Mietin, josko lopettaisin kokonaan syömisen - tekisikö se minusta paremman ihmisen? Mitä jos opettelisin juoksemaan ja vaan juoksisin, niin pitkälle kuin pystyn ja jaksan? Mitä jos kävisin leikkauttamassa tukkana polkaksi; syntyisinkö uudelleen ja kohoaisin, vai saisiko suru minut silti kiinni?
Muistutan itseäni, maailma on kaunis
ja tämä sai minut hymyilemään alkuviikosta:
Ja tälle hymyilin jo jokin aika sitten:
Lähde: http://animalinsider.com/
... sillä jos olisin eläin, olisin varmasti leijonaksi naamioitunut leijona.
Peto pedon vaatteissa, onnellisesti piilossa omasta mielestäni,
mutta todellisuudessa
hyvin tunnistettavissa.
Mutta voi minua. Tätä tämä on ja tulee olemaan pitkään, enkä lainkaan ihmettele, kuinka pakeneminen tuntuu päivä päivältä helpommalta vaihtoehdolta.
"En voi jäädä"
hän kuiskasi hiljaa
ja suuteli otsaani.
Hänen katseensa oli uninen ja kätensä kylmä,
ja minä tiesin, että hän ajattelee toista.
Odotin, että hän nousi polviltaan ja käänsi selkänsä minuun.
Silloin kaivoin käsipainon sohvan alta,
nousin äänettä seisomaan,
kohotin käteni ja käsipainon hänen takanaan,
ja odotin, että hän kääntyisi.
Mutta hän nosti laukkunsa lattialta
ja sanomatta sanaakaan
avasi oven ja astui ulos.
Minä ryhdyin jumppaamaan.
...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti