Minun hengitykseni on raskas ja tuoksuni kukkainen. Rusetteja mekossa, kaulassa, rintojeni välissä. Liikaa kahvia, liikaa kannustusta siihen, että muistan lähteä ajoissa, sillä minun on lähdettävä lomalle, eikä lomaa varten saa istua toimistolla yötä myöten, vaikka minusta se tuntuisi luontevalta. Minä hymyilen; teen lupauksia. Vannon itselleni ja muille rentoutuvani. Sanon ponnekkaasti "unohdan salasanani", mutta ei niin käy minulle.
Minä olen se, joka ensimmäisen viikon ajan itkee huonosti hoidettuja hommia. Toisen viikon ajan minä vain panikoin töihinpaluuta. Kolmannella viikolla alan rentoutua ja neljäs viikko menee epämääräisessä itsetsemppaamisessa: minä pystyn minä pystyn minä pystyn. Mutta enhän minä pysty. Minulla on lomaa vain kaksi viikkoa. Ja oletteko katsoneet ulos ikkunasta? Helsingissä ainakin jotkut muinaiset kaupunkijumalat ovat ystävällisesti päättäneet kannustaa lomailuani paskalla säällä. Hyvä ettei sada rakeita, vaikka toisaalta ne ovat minusta ihan jees.
Olen sitkeä, pullapitkomainen otus. Mennä poksutan etiäpäin. Ihmettelen, miksen ole parempi ja miksen osaa, mutten anna sen liiemmin hidastaa/häiritä/vaivata. Menen vaan ja yritän kaikin keinoin hätistellä naimisissa olevat liehittelijät pois luotani. En millään jaksaisi sekaantua. Olen ihan tyytyväinen nykyiseen sekaantumistilanteeseeni, joka antaa minulle tilaa ja tukea. Paras mahdollinen tilanne tunnevammaiselle siiselille.
Kuulkaa kaikki,
en ymmärrä,
joten laitan silmäni kiinni
ja kaivan sisimmästäni jotain,
jonka haluan jakaa.
"Tykkään poroista!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti