Liian aikainen lipaisu

Osa pilkuistani tuntuu tehneen come backin. Oikean korvalehden takana on pieni rikkonainen ihopalsta, ja minä näperrän ja hipelöin sitä kauhunsekaisin tuntein. Onkohan se psoria, hyökkiikö se taas minun päänahkaani? Olenko ollut liian vähän auringossa, onko minulla stressiä? Voi kurjuus, en osaa sanoa; en tiedä. Hiukka olen sekaisin ja hassusti saattanut jotakin totisesti loppuun asti. Ehkäpä vain se näkyy ihollani pilkkujen ja pisteiden muodossa. Yhden aikakauden päättyminen, toisen alku.

Tai ehkäpä korvanlehteni takana on vain joku astetta verisempi ötökänpurema. Mistä sitä tietää; ehkä joku niistä korviinmunivista hirviö-örkeistä myös puree matkalla munimaan korvakäytävään. Ehkä tämä nimenomainen ötökkä on naukannut matkalla hieman välipalaa. Ehkä puremia on muuallakin minussa. Korvaanmunivien ötököiden massavaellus. Ehana ajatus. Tai ehkä olen unissani raapaissut osan ihosta pois. Ehkä sitä ihoa on vielä kynteni alla piilossa, ja kuumaliimapyssyllä voisin kiinnittää irronneen retaleen takaisin paikoilleen. Koskaan ei voi tietää, ei koskaan.

Ihotautilääkäri neuvoi minua jatkamaan vielä Neotigason-lääkityksen nauttimista, mutta en minä halunnut. Kenties hiustenlähtö ja kynsien megalomaaninen haurastuminen ovat oireita lääkkeen äkillisestä lopettamisesta. Ehkä minun olisi pitänyt jatkaa sitä vielä hetken aikaa, mutta olen jäärä, ja jäärät päättävät itse (vaikkei olisi mitään hajua), mikä on nimenomaisesti heille itselleen kaikkein parasta. Enkä hakenut uutta reseptiä, vaan päätin olla ilman, sillä minun on valtakunta, voima... ja paskat kunniasta. Minä en pidä lääkkeistä, vaikka ne parantaisivat kaikki tautini ja ongelmani. Ihanan ystävän sanoja lainaten "lääkkeettön ihminen on aina ideaali", mutta ei meistä kaikista ole ideaaleiksi, ei sitten millään.

Mutta täällä minä porskutan, lääkkeettä, jossain määrin hyvinvoivana ja ainakin pulleana, terassini hämyssä, kuunnellen kettuja ja siilejä ja toivoen kevyttä huomista ja hellää ylösnousemusta. Unirytmini heittää kuperkeikkaa ja käteni ovat tavaroiden siirtelystä hellänä. Olen leikannut oikean käden keskisormeni pään auki johonkin terävään ja säilönyt koko päivän avomaankurkkuja etikkaliemeen. Kirvelee, sanonpahan vaan, mutta pieni kipu on joskus aina saaliin väärti. Etikkakurkut ovat varmasti maailman parhaiden asioiden TOP 10 -listalla.

En halua luopua Flow-rannekkeestani, kun sitä katsoessa tulee aina mieleen sumeita muistoja. Enkä vielä ole päättänyt, mitä seuraavaksi odottaa.

Nyt odotan huomisaamua, huomisen jälkeen ehkä taas perjantaita, mutta sitä en tiedä, vielä.

Kuulen kyllä, kun sinä ryömit,

vaanit,

pidät sellaista ääntä,

kuin yrittäisit olla pitämättä ääntä.

Suunnittelet salakavalaa hyökkäystäsi.

Mikä lie kohteesi.

Minun koskemattomuuteni,

haavoittuvaisuuteni?

Minun vähäpätöisimmät aarteeni:

usko,

toivo,

rakkaus?

Voiko toisen seuraa vaania,

entä vaatia?

Voiko pyytää enemmän, kuin mitä toisella on antaa?

Muistattehan pyllyvispan,

sen epämääräisen takapuolen helistyksen,

kun kissapeto vaanii saalistaan

ja valmistautuu syöksyyn.

Mallaa lähtöä,

kuin pikajuoksia lähtötelineissään

vain hetken ennen paikalleen asettumista.

... odotan vain lähtölaukausta,

sitä merkkiä, kun saa antaa palaa.

Mutta missä viipyy ääni, joka huutaa

GO FOR IT;

missä on se merkki?

Kuka kertoisi?

Nimim. Eksynyt urpo, punkea yön ritari

ja ennenkaikkea helpottunut hullu

Alla muutama sunnuntaihenkinen kuva tiistailta. Päivät sekaisin, mutta elämä voittaa, joskus vielä.

Löysin vanhoja kuvia,

jotka ovat nyt tuolilla

odottamassa loppusijoituspaikkaansa...

... ja ostin luumuja.

Ja tänne menen nukkumaan...

... heti kun saan raivattua tien kaiken pyykin alle. Eli viikonloppuna.