Ytimessä

 

Tuntuu, että kauhean moni haluaa juuri nyt juosta karkuun, paeta, vaihtaa maisemaa ja paikkaa. Olla kohtaamatta. Ehkä se on luontevaa syksyn pimetessä, mutta jostain syystä minä toimin tällä kertaa päinvastoin; minun sydämeni täyttyy valolla ja lämmöllä ja minun tekee mieli halata ja rutistaa kaikkia pelottavia asioita. Minä upotan kasvoni opinnäytetyön karvaista, karheaa turkkia vasten ja puren hammasta, kun lemu meinaa viedä minulta tajun. Jos tarpeeksi kauan jaksan paijata, hirviö saattaa kesyyntyä, muuntua käsiteltäväksi, jos ei nyt sentään rakastettavaksi... Minä katson itseäni alastomana peilistä enkä itke, sillä muutama pilkku vatsallani ei vaikuta minuun mitenkään.

En voi aina antautua kaiken huonon ja epämiellyttävän armoille. En voi alistua jokaiseen kovaan kohtaloon. En voi aina paeta, juosta metsään vaimean lehtivaipan turvaan, makaamaan sammalpedille. Silti elämän realiteetit iskevät minua vasten kovaa ja korkealta: olen edelleenkin pelkkä haamu aiemmasta iloisesta minästäni. Kukapa minuun jaksaisi enää tutustua ja panostaa, ellen minä itse anna itselleni arvoa.

Mutta ei ole hyötyä feikatakaan: ei ole mitään iloa teeskennellä onnellista ja leikkiä tervettä, kun mieli saattaa muuttua mustaksi oi niin kovin mustaksi ilman alkoholia, ilman työkiireitä, ilman ihmissuhdeongelmia, ilman kriisejä ja pahoja muistoja. Minussa on synkkä, musta ydin, jonka kanssa on saatanan vaikeaa tehdä yhteistyötä.

Ei auta juosta, ei auta itkeä komerossa, sillä valmista ei tule, ellei koskaan aloita. Jokin on jo muuttunut; olen ottanut askeleen, liejusta kohti kiinteää paskaa ja hei, sekin on kuitenkin ASKEL. Nyt tarvitsen enää aikaa ja intoa, ja onnellisuutta polttoaineeksi.

Kyllä minäkin pakenen aina ajoittain,

sinne metsään nimittäin.