Tiedättekö sen ajatuksen, kun yhtäkkiä tuntuu, ettei blogi ole tarpeeksi anonyymi? Että pitäisi olla sellainen purkukanava, jonka perusteella minusta minänä ei voisi koskaan oppia mitään. Ei oppia tuntemaan; ei syventää suhdetta; ei jakaa minun olemustani.
Jollain ihme tavalla tekisi mieli päättää tämä kaikki. Taas kerran. Tämä blogi ei vastaa enää tarkoitustaan.
Eniten hämmentää tunne - epäselvä, sumuinen.
Samaan aikaan onnellinen, suruinen.
Hassu, tuttu, tiesin, uskoin, muistin, arvelin, pelkäsin, jaksoin.
Kuperkeikka.
Missä lie vika.
Ei pidä mennä siteeraamaan Neil Gaimania.
Minulta puuttuu alusta tälle.
Ei ole paikkaa, ei ole aikaa.
Tai onhan niitä,
mutta ne eivät ole oikeasti olemassa.
Sydän hyppää rinnasta ulos: pelkuri!
Ei pidä toista hylätä hädän hetkellä.
Mitä tapahtui?
Ei mitään, ei mitään, ei yhtään mitään
ja siltihän me kaikki näemme tapahtuneen
heti kun katsomme.
Eikä silti ole mitään, mistä puhua.
Tyhjyys.
Se on enemmän kuin koskaan aiemmin.
Ei muuten kannata seisoa vierekkäin,
eikä katsoa,
sillä viisas sivullinen näkee paljon.
Aivan kuten pöllöt.
Ja minä
minä tiedän kaiken, kuulen kaiken, näen kaiken.
Minä olen saalistaja ja sinä olet uhri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti